En tiedä jaksaako kukaan lukea toisten elämäntarinat, tämä nyt joutui tälle osastolle koska se tuntuu kuuluvan parhaiten tänne. Ihastuin ensisimläyksellä mieheen, ja hän minuun. Tapasimme minun kotikaupungissani ja vietettiin koko viikonloppu yhdessä tavattuamme perjantai iltana. Kävelimme rantoja pitkin, juttelimme syvällisiä, tuntui kun olisimme tunteneet pitkäänkin. Siitä alkoi sitten yli seitsemän vuotta kestävä suhde.
Asuimme eri kaupungeissa, mutta juttelimme päivittäin puhelimessa, tavattiin viikonloppuisin useimmiten. Jumaloin hänet, hän oli komein tapaamani mies, meillä oli hyvin samantapaiset harrastukset ja elämäntavat. Koin olevani todellakin kaunis ja naisellinen hänen seurassaan, hän aina ihmetteli kuinka hän on saanut itselleen niin kauniin naisen. (saman ihmettelin minä, kuinka olin saanut itselleni niin komean miehen.) Usein meillä oli todellakin romanttiset viikonloput, mutta meidän suhteella oli ikävä kyllä kääntöpuoleensakin, miehen mustasukkaisuus ja halu kontrolloida, ajoittainen masentuneisuus ym. Olin ihan rikki lopuksi, lopetin suhteen pelastaakseni oman mielenterveyteni. Tiedän, että syy ei ole ikinä vain yhdessä, en vain jaksanut jäädä taistelemaan vaikka rakastin hänet kun jätin. En ole unohtanut ikävät asiat, aikaa vain jotenkin kultaa muistot, hyvät muistot nousevat esille, ja huonot tahtovat unohtua.
Suhteemme päätyttyä menin täysi lukkoon, en tuntenut iloa enkä surua, olin vain. Sitten tavattiin parin vuoden jälkeen, kumpikaan ei ollut unohtanut, itkimme yhdessä. Hän otti täysin syyt niskoilleen sanoi tietävänsä, että oli pilannut suhdettamme. Hetken aikaa taas hän soitti minulle aika usein.
Taas kului muutama vuosi, ja taas tavattiin. Nyt tunsin itseäni vahvaksi, olen selvittänyt kaiken itseäni kanssa.
Yllätys, yllätys, meidän piti tavata " vain kavereina" tällä kertaa, mitä tapahtui? Hän ei edes ehtinyt ovesta sisälle ennenkuin olimme toistemme sylissä, suudeltiin ja halailtiin, ja hän kertoi rakastavansa minut aina vain. Minullekin hän on erittäin tärkeä vieläkin, en uskalla sanoa onko se rakkautta, mutta en ole pystynyt kiintymään kenenkään näittein vuosien aikan, ja samaa sanoo hän.
Elikkä olemme kummatkin vapaat, mutta kumpikin on elämyt omaa elämää niin pitkään, ettei oikein uskalla uneksia siitä, että voitaisi vielä palata yhteen, enkä tiedä vaatiiko edes meidän rakkaus, että olemme yhdessä. Tuntuu vain hyvältä tietää, että olen saanut rakastaa täydeltä sydämestä kerran elämässä (avioliittoni joka kesti toistakymmentä vuotta ei ollut sellainen). Tuntuu myös hyvältä tietää, että tämä mies rakastaa minut edelleenkin, ja joskus ajattelen, olisko meillä vielä mahdollisuutta yhdessä. Elikkä vanha suolaa saattaa janottaa. Aika näyttää!
En tosiaankaan tiedä kiinnostaako toisten kertomukset, halusin vain purkaa sydäntäni, koska tämä on asia joka pyörii mielessäni aika usein.
Asuimme eri kaupungeissa, mutta juttelimme päivittäin puhelimessa, tavattiin viikonloppuisin useimmiten. Jumaloin hänet, hän oli komein tapaamani mies, meillä oli hyvin samantapaiset harrastukset ja elämäntavat. Koin olevani todellakin kaunis ja naisellinen hänen seurassaan, hän aina ihmetteli kuinka hän on saanut itselleen niin kauniin naisen. (saman ihmettelin minä, kuinka olin saanut itselleni niin komean miehen.) Usein meillä oli todellakin romanttiset viikonloput, mutta meidän suhteella oli ikävä kyllä kääntöpuoleensakin, miehen mustasukkaisuus ja halu kontrolloida, ajoittainen masentuneisuus ym. Olin ihan rikki lopuksi, lopetin suhteen pelastaakseni oman mielenterveyteni. Tiedän, että syy ei ole ikinä vain yhdessä, en vain jaksanut jäädä taistelemaan vaikka rakastin hänet kun jätin. En ole unohtanut ikävät asiat, aikaa vain jotenkin kultaa muistot, hyvät muistot nousevat esille, ja huonot tahtovat unohtua.
Suhteemme päätyttyä menin täysi lukkoon, en tuntenut iloa enkä surua, olin vain. Sitten tavattiin parin vuoden jälkeen, kumpikaan ei ollut unohtanut, itkimme yhdessä. Hän otti täysin syyt niskoilleen sanoi tietävänsä, että oli pilannut suhdettamme. Hetken aikaa taas hän soitti minulle aika usein.
Taas kului muutama vuosi, ja taas tavattiin. Nyt tunsin itseäni vahvaksi, olen selvittänyt kaiken itseäni kanssa.
Yllätys, yllätys, meidän piti tavata " vain kavereina" tällä kertaa, mitä tapahtui? Hän ei edes ehtinyt ovesta sisälle ennenkuin olimme toistemme sylissä, suudeltiin ja halailtiin, ja hän kertoi rakastavansa minut aina vain. Minullekin hän on erittäin tärkeä vieläkin, en uskalla sanoa onko se rakkautta, mutta en ole pystynyt kiintymään kenenkään näittein vuosien aikan, ja samaa sanoo hän.
Elikkä olemme kummatkin vapaat, mutta kumpikin on elämyt omaa elämää niin pitkään, ettei oikein uskalla uneksia siitä, että voitaisi vielä palata yhteen, enkä tiedä vaatiiko edes meidän rakkaus, että olemme yhdessä. Tuntuu vain hyvältä tietää, että olen saanut rakastaa täydeltä sydämestä kerran elämässä (avioliittoni joka kesti toistakymmentä vuotta ei ollut sellainen). Tuntuu myös hyvältä tietää, että tämä mies rakastaa minut edelleenkin, ja joskus ajattelen, olisko meillä vielä mahdollisuutta yhdessä. Elikkä vanha suolaa saattaa janottaa. Aika näyttää!
En tosiaankaan tiedä kiinnostaako toisten kertomukset, halusin vain purkaa sydäntäni, koska tämä on asia joka pyörii mielessäni aika usein.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.