Olemme seurustelleet avomieheni kanssa 8 vuuotta. Minä olen toivonut lasta jo heti suhteen alusta lähtien, mutta mieheni taas ei ollut siihen valmis. Olemme käyneet monia keskusteluja lapsen hankinnasta suhteemme aikana. Usein meni pitkiä aikoja, ettemme sanallakaan puhuneet lapsista (jopa kokonainen vuosi). Keskustelut alkoivat siis aina minun aloitteestani ja välttelin asiasta puhumista, koska en halunnut painostaa vaikka monet illat yksin itkin sitä, miksi mieheni ei halua lasta kanssani ja mielessä se on ollut joka päivä. Keskustelumme kulki aina samaa rataa; minä yritin varovasti kysyä, että onko mieli muuttunut, vastaus oli; "En halua vielä enkä tiedä milloin haluan, ei sitä voi tietää." Kuitenkin hän teki selväksi, että kyllä vielä jonain päivänä se hetki koittaa, että hänkin haluaa perustaa perheen. Ja sitten jatkui taas piinaava odotus, kun taas kävimme keskustelun uudelleen. Tätä jatkui seitsemän vuotta.
Vuosi sitten päätin, että minun on vihdoin oikeus ja kohtuus saada tietää mitä mieheni haluaa elämältään ja sopivatko toiveemme tulevaisuudessa lainkaan yhteen. Olin mielestäni kärsivällisesti odottanut 7 vuotta, että mieheni tietäisi haluaako lapsia vai ei ja jos haluaa, koska sitä voitaisiin alkaa yrittää. Olin itse jo valmistautunut eroonkin, jos toiveemme tulevaisuudesta ovat erilaiset. Mielestäni tilanteeseemme oli vain kaksi vaihtoehtoa; eroamme, koska haluamme elämältämme eri asioita, tai sitten haluamme elää yhdessä.
Tätä asiaa pohdimme aikamme yhdessä ja mieheni sanoi, että haluaa lapsen ja on valmis muuttuvaan elämään, jos lapsi meille suodaan. Kun sitten aloimme yrittää lasta, oli minulla ajoittain epävarma olo, ettei hän kuitenkaan haluasisi, vaikka toisin väittää. Kysyin useita kertoja, että oliko hän todella halukas tähän, vai toimiko vaan siinä pelossa, että pelkää meidän eroavan. Vastaus oli; "Kyllä haluan olla sinun kanssa ja haluan lasta. Kokoajanko sitä pitää epäröidä. Minua ärsyttää kun et voi uskoa mitä sanon.". Luotin hänen sanoihinsa vaikka minulla oli asiasta itselläni ajoittain epävarma olo.
Kului vuosi ja huomasin olevani raskaana. Kun tästä uuutisesta kerroin, suhtautui mieheni asiaan mielestäni välinpitämättömästi tai ei ainakaan näyttänyt iloitsevan. Sen tiedon jälkeen on hänellä ollut entistä enemmän omia menoja kavereidensa kanssa ja kotiin tulee illalla 21-23. Hänellä ei ole mitään haluja viettää aikaa minun kanssa. Selvästi huomaan, että mieheni välttelee minua ja on muuttunut jotenkin etäiseksi.
Mielestäni olen toiminut oikein, mutta vaistoni oli kuitenkin oikeassa.
Olisi kiva kuulla mitä mieltä olette tästä. Toiminko tyhmästi? Olinko itsekäs, kun pyysin rehellisen vastauksen? Olisiko pitänyt vielä odottaa? Olisiko pitänyt olla puhumatta tai puhua vielä vähemmän omista tuntemuksista, ettei mieheni siitä ahdistuisi? Olisiko ero kuitenkin ollut oikea ratkaisu?
Vuosi sitten päätin, että minun on vihdoin oikeus ja kohtuus saada tietää mitä mieheni haluaa elämältään ja sopivatko toiveemme tulevaisuudessa lainkaan yhteen. Olin mielestäni kärsivällisesti odottanut 7 vuotta, että mieheni tietäisi haluaako lapsia vai ei ja jos haluaa, koska sitä voitaisiin alkaa yrittää. Olin itse jo valmistautunut eroonkin, jos toiveemme tulevaisuudesta ovat erilaiset. Mielestäni tilanteeseemme oli vain kaksi vaihtoehtoa; eroamme, koska haluamme elämältämme eri asioita, tai sitten haluamme elää yhdessä.
Tätä asiaa pohdimme aikamme yhdessä ja mieheni sanoi, että haluaa lapsen ja on valmis muuttuvaan elämään, jos lapsi meille suodaan. Kun sitten aloimme yrittää lasta, oli minulla ajoittain epävarma olo, ettei hän kuitenkaan haluasisi, vaikka toisin väittää. Kysyin useita kertoja, että oliko hän todella halukas tähän, vai toimiko vaan siinä pelossa, että pelkää meidän eroavan. Vastaus oli; "Kyllä haluan olla sinun kanssa ja haluan lasta. Kokoajanko sitä pitää epäröidä. Minua ärsyttää kun et voi uskoa mitä sanon.". Luotin hänen sanoihinsa vaikka minulla oli asiasta itselläni ajoittain epävarma olo.
Kului vuosi ja huomasin olevani raskaana. Kun tästä uuutisesta kerroin, suhtautui mieheni asiaan mielestäni välinpitämättömästi tai ei ainakaan näyttänyt iloitsevan. Sen tiedon jälkeen on hänellä ollut entistä enemmän omia menoja kavereidensa kanssa ja kotiin tulee illalla 21-23. Hänellä ei ole mitään haluja viettää aikaa minun kanssa. Selvästi huomaan, että mieheni välttelee minua ja on muuttunut jotenkin etäiseksi.
Mielestäni olen toiminut oikein, mutta vaistoni oli kuitenkin oikeassa.
Olisi kiva kuulla mitä mieltä olette tästä. Toiminko tyhmästi? Olinko itsekäs, kun pyysin rehellisen vastauksen? Olisiko pitänyt vielä odottaa? Olisiko pitänyt olla puhumatta tai puhua vielä vähemmän omista tuntemuksista, ettei mieheni siitä ahdistuisi? Olisiko ero kuitenkin ollut oikea ratkaisu?
Vastaukset 4
Vanhimmat
hänen pitää saada vähän etäisyyttä ja totutella ajatukseen?
tuo miehesi käytös on. Miestä varmasta ahdistaa tuleva elämänmuutos ja tuleva oma rooli siinä... Ja vaikuttaa kyllä siltä, että teillä on selvä vuorovaikutusongelma. Taitaa olla sitä tyyppiä, että sinun kyselyt ja vaatimukset keskusteluun saavat hänet tuntemaan, että on selkä seinää vasten. Ja jotta hän saisi pidettyä sinut ja suhteenne (ja kaiken sen hyödyn mitä hän siitä saa), hän on suostunut lapseen jotta saisi jonkin tasapainon pidettyä. Mutta tässä vaiheessa et voi varmasti tietää, mitä lapsen syntymä saa miehessäsi aikaan ja mitä uusi tilanne tuo tullessaan. Enteet ovat huolestuttavia, mutta aina voi toivoa parasta ja muutosta. Olet tosiaan toiminut niin taidollisesti kuin pystyt, menneitä ei nyt kannata vatvoa. Toisaalta- ehkäpä ero ainakin joksikin aikaa selkiyttäisi missä mennään ja millaiset tunteenne todella ovat? Jospa se herättäisi miehen tai ainakin saisit hänet paljastamaan todelliset tunteensa ja ajatuksensa!
eroaisin.
Aika tutulle tuntui tekstisi. Melkein kuin olisit kirjoittanut omaa tarinaani, vain sillä erolla, että meillä se vauva on jo syntynyt, kohta vuoden ikäinen pikkumies. Isänsä silmäterä ja kaikki kaikessa, nytkin tekemässä miesten juttuja kahdelleen ulkona.
Mikähän kumma siinä on, että näillä meidän miehillä ei ole tunnut löytyvän rohkeutta alkaa isäksi, vaan he siirtävät päätöstään vuodesta toiseen välittämättä laikaan siitä, että meillä naisilla jokainen menetetty vuosi lisää riskiä ja heikentää raskaaksi tulemisen mahdollisuuksia.
Meillä meni aikas saman kaavan mukaan tuo lapsen hankinta ja raskaaksi tulo. Samoin kävi myös mieheni kanssa, kun vihdoin viimein tulin raskaaksi ja iloissani kerroin siitä hänelle, oli suhtautuminen hyvin välinpitämätöntä ja raskauden alussa tunsin joskus itseni tosi yksinäiseksi, kun hormoonit vielä heittelivät mielialoja laidasta laitaan. Riitelimme ja itkin hyvin paljon odotusajan eka kuukausina.
Tuttua on myös tuo, että mies silloin vetäytyi hyvin helposti omien harrastustensa pariin, tai viihtyi ylitöissä.
Myös rakkauselämämme muutui, sillä olimme yhdynnässä sitä ennen 3 - 4 kertaa viikossa, mutta raskaaksi tuloni jälkeen mies ei halunnut loppuun vietyjä yhdyntöjä kuin pari - kolme kertaa kuukaudessa, vaikka mulla himot vain lisääntyivät ja joskus jopa suorastaan pyysin sitä häneltä.
Myös neuvolassa joduin käymään harmikseni yksin, sillä mieheni ei suostunut tulemaan kanssani sinne. Rakenneultraan sain hänet kuitenkin houkutelluksi mukaan, joka oli muistaakseni joskus rv 22 paikkeilla. Sen jälkeen hänen käytöksensä alkoi muutua. Sillä kun aikaisemmin kävimme yhdessä viikonloppuostoksilla, sain ostoskärryineni kiertää yksin ruoka hyllyjenvälissä, kun mies häipyi heti jonnekin kodinkone, tai urheiluosastolle, aivan kuin olisi joten hävennyt kasvavaa masuani ja minua raskausaikaan vaivannutta ihon rasvoittumista. Arvaa vaan, miten se minua kiukutti?
No, hän ei siis enää häipynytkään omille teilleen, vaan työnsi ostoskärryjä rinnallani ja aivan kuin ylpeilli sillä, että katsokaa mitä olen tälle naiselleni tehnyt. Katsokaa sen mahaa. Siellä on minun lapseni.
No olihan meillä toki riitoja ja sanomista vielä loppuraskaudenkin aikana, mutta kun näin jälkeenpäin ajattelen, niin kyllä monessa asiassa oisin voinut itsekin toimia pikkuisen toisin, mutta taitaa olla niin, että se hormonimyrsky, minkä keskellä me raskausaika ollaan, ottaa joskus vallan.
Minä ainakaan en muista koskaan itkeneeni niin paljon, kuin mitä raskausaikana tein. Mies sanoikin jölkeen päin, että sillä oli joskus olo tosi avuton, kun ei hän tienyt, mikä mulla on.
Minusta olet toiminut oikein, etkä ole ollut itsekäs. Miehesi tarvii vain nyt aikaa kypsytellä ajatusta isäksi tulosta. En tiedä, millä viikolla raskautesi on, mutta meissä naisissa on se ero, että pikkuinen kasvaa kehossamme ihan alkumetreiltä asti, kun sensijaan miehelle asia tulee todelliseksi aikaisintaan siinä vaiheessa, kun pääsevät tunnustelemaan pikkuisen liikeitä vaimon masussa.
Älä edes harkitse eroa. Eihän se ole ratkaisu mihinkään. Varmasti miehesi välittää paljon sinusta, kun noin pitkän matkaa olette jo yhteistä polkua kulkeneet. Ei hän olisi muutoin lasta kanssasi halunnut, jollet olisi hänelle tärkeä ja rakkas ihminen.
Koeta puhua jatkossakin miehellesi tuntemuksistasi. Ainakin mulla itsellä se jäi alussa vähiin, kun aina suutuin miehelleni, kun luulin, että hän ei enää välitä minusta ja sitte tuli vaan itkeskeltyä yksikseen, kun mies neuvottomana pakeni tilanteesta.
Tulipas tästä pitkä, vaikka aioin sulle lyhyesti kommentoida tuttua tilannetta, mutta nyt pakko lopettaa, sillä meidän "miehet" taitaa olla tulossa iltalenkiltään.
Kaikkea hyvää odotusajallesi, se on riemukasta aikaa:).