Kukakohan osaisi kertoa miten tässä tulee toimia? Vanhempani ovat juuri jääneet eläkkeelle. Itse olen palannut pitkän poissaolon jälkeen takaisin Suomeen. Vasta palattuani olen ymmärtänyt miksi olen aikuisiällä ”lähtenyt pois” ja ottanut etäisyyttä perheeseeni. javascript:void(0);
Olen ainoa lapsi "ehjästä" perheestä, mutta suhteeni vanhempiini on etäinen. Isä oli aina töissä ja äiti ei osannut luoda minuun yhteyttä lapsena tai edes myöhemmin. Isän kanssa suhde on muodostunut näin aikuisena, ja voimme viettää aikaa yhdessä ja jutella asioista. Äidistä ei edelleenkään voi sanoa samaa. Ikävintä tässä on, että tämä täysin vieraaksi jäänyt äiti kai odottaa, että meillä olisi jonkinlainen yhteys. Vaan ei vieraaseen ihmiseen saa yhteyttä pelkän verisukulaisuuden perusteella, en voi olla ystävä jos en ihmistä tunne. Mainittakoon ettei vanhempani ole koskaan ymmärtäneet, että olen aikuinen ihminen. Minua kohdellaan edelleen kuin teiniä vaikka käytökseni ei tähän antaisi syytä – ja olen jo pitkälti aikaihminen.
Ehkä taustalla on traumoja, mutta minun kanssani ei ole koskaan puhuttu hänen asioistaan (isovanhemmat, lapsuus, nuoruus, aikuisuus), enkä muista minunkaan lapsuudesta kuin muutaman toistetun tarinan. Tässä vaiheessa en söhi mehiläispesää kepillä. Tilannetta vaikeuttaa se, että etäisyys on auttanut minua huomaamaan, että äitini on uhrautuja ja nyt minun vastuullani olisi myös hänen onnensa. Luin kirjan aiheesta (olisko ollut Oikeus omaan elämään) ja ymmärsin rakentaneeni itseni monin tavoin äitini mallin äärilaidaksi. Hän on pessimisti- minä optimisti, sulkeutunut – avoin, ei ota riskejä – tarttuu hetkeen jne. Kirjoitan tänne, koska en jaksa enää näillä eväin olla tekemisissä äitini kanssa. Hän selkeästi käyttää kärsimystä, sairautta, ja jatkuvaa valitusta kaikesta mahdollisesta tapana saada huomiota. Jos ihminen on sairas – hän menee lääkäriin. Jos valitsee niin ettei mene, on oma valinta tilanteeseen paras ja olo siedettävänhyvä. Perusterveydentila on kuitenkin hyvä, ja omilla valinnoilla saisi myös hän elämänlaatuansa paranemaan.
Aikani olin huolissani, kunnes ymmärsin, että tämä on huomionkipeää manipulaatiota ihmiseltä jolla on huonot sosiaaliset taidot. Äitini myös toistaa näitä kauhuskenaarioita (mahdollisia tai jo tapahtuneita ns läheltä-piti-tilanteita) kerta kerran jälkeen, usein ja sanatarkasti – mistä tämä johtuu? Onko hän rakentanut mielessään nämä pahat tilanteet niin todellisiksi että kertomus pysyy aina samana ja uhka on jatkuva?
Nyt olen kuitenkin taas täällä, ja on epäkohteliasta olla olematta tekemisissä, toisin kuin jos asuisin kaukana maailmalla. Tilanne tuntuu pahalta , mutta koska keskustelu ei koskaan ole ollut missään määrin avointa, en voi tehdä muuta kuin pysyä pois räjähdysherkistä hetkistä ja niinpä pidän etäisyyttä. En myöskään halua enää taantua samoihin äitini rakentamiin negatiivisiin ajatusmaailmoihin tai irrationaalisiin pelkoihin joista olen vasta aikuisena oppinut pois.
Millä tällaisessa tilanteessa selvitään?
Kiitos rakentavista ajatuksista jo näin ennakkoon :)
Olen ainoa lapsi "ehjästä" perheestä, mutta suhteeni vanhempiini on etäinen. Isä oli aina töissä ja äiti ei osannut luoda minuun yhteyttä lapsena tai edes myöhemmin. Isän kanssa suhde on muodostunut näin aikuisena, ja voimme viettää aikaa yhdessä ja jutella asioista. Äidistä ei edelleenkään voi sanoa samaa. Ikävintä tässä on, että tämä täysin vieraaksi jäänyt äiti kai odottaa, että meillä olisi jonkinlainen yhteys. Vaan ei vieraaseen ihmiseen saa yhteyttä pelkän verisukulaisuuden perusteella, en voi olla ystävä jos en ihmistä tunne. Mainittakoon ettei vanhempani ole koskaan ymmärtäneet, että olen aikuinen ihminen. Minua kohdellaan edelleen kuin teiniä vaikka käytökseni ei tähän antaisi syytä – ja olen jo pitkälti aikaihminen.
Ehkä taustalla on traumoja, mutta minun kanssani ei ole koskaan puhuttu hänen asioistaan (isovanhemmat, lapsuus, nuoruus, aikuisuus), enkä muista minunkaan lapsuudesta kuin muutaman toistetun tarinan. Tässä vaiheessa en söhi mehiläispesää kepillä. Tilannetta vaikeuttaa se, että etäisyys on auttanut minua huomaamaan, että äitini on uhrautuja ja nyt minun vastuullani olisi myös hänen onnensa. Luin kirjan aiheesta (olisko ollut Oikeus omaan elämään) ja ymmärsin rakentaneeni itseni monin tavoin äitini mallin äärilaidaksi. Hän on pessimisti- minä optimisti, sulkeutunut – avoin, ei ota riskejä – tarttuu hetkeen jne. Kirjoitan tänne, koska en jaksa enää näillä eväin olla tekemisissä äitini kanssa. Hän selkeästi käyttää kärsimystä, sairautta, ja jatkuvaa valitusta kaikesta mahdollisesta tapana saada huomiota. Jos ihminen on sairas – hän menee lääkäriin. Jos valitsee niin ettei mene, on oma valinta tilanteeseen paras ja olo siedettävänhyvä. Perusterveydentila on kuitenkin hyvä, ja omilla valinnoilla saisi myös hän elämänlaatuansa paranemaan.
Aikani olin huolissani, kunnes ymmärsin, että tämä on huomionkipeää manipulaatiota ihmiseltä jolla on huonot sosiaaliset taidot. Äitini myös toistaa näitä kauhuskenaarioita (mahdollisia tai jo tapahtuneita ns läheltä-piti-tilanteita) kerta kerran jälkeen, usein ja sanatarkasti – mistä tämä johtuu? Onko hän rakentanut mielessään nämä pahat tilanteet niin todellisiksi että kertomus pysyy aina samana ja uhka on jatkuva?
Nyt olen kuitenkin taas täällä, ja on epäkohteliasta olla olematta tekemisissä, toisin kuin jos asuisin kaukana maailmalla. Tilanne tuntuu pahalta , mutta koska keskustelu ei koskaan ole ollut missään määrin avointa, en voi tehdä muuta kuin pysyä pois räjähdysherkistä hetkistä ja niinpä pidän etäisyyttä. En myöskään halua enää taantua samoihin äitini rakentamiin negatiivisiin ajatusmaailmoihin tai irrationaalisiin pelkoihin joista olen vasta aikuisena oppinut pois.
Millä tällaisessa tilanteessa selvitään?
Kiitos rakentavista ajatuksista jo näin ennakkoon :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Täällä kohtalotoveri, äitisi kuulostaa samalta kuin omani ja isän kanssa myös sama juttu. Nykyään tullaan isän kanssa ihan hyvin juttuun kun ollaan vietetty aikaa enemmän, mutta äidin kanssa ongelmia.. Minulle on jäänyt kaivertamaan mieltä tilanteita kun äitini on loukannut minua, eikä koskaan ole kokenut tarpeelliseksi pyytää sanomisiaan anteeksi. Hänen huumorinsa irtoaa muiden kustannuksella (ja hän ei itse kestä vastaavaa) enkä näistä syistä luota äitiini juuri ollenkaan. Tämän vuoksi myös minusta on vaikeaa olla äidin kanssa tekemisissä, en halua päästää häntä liian lähelle sillä minusta tuntuu että se kostautuu myöhemmin kun hän repii asioista julkisesti huumoria tai riidellessä käyttää niitä loukatakseen. Äidin kanssa ei siis juuri jutella mistään "oikeista" asioista enkä kerro hänelle mitään henkilökohtaista se kun käännetään myöhemmin minua vastaan.
Minusta tilanteemme on surullinen, mutten myöskään tiedä kuinka ratkaista se. Rakastan äitiäni omalla tavallani, mutta tunnen syyllisyyttä kun en osaa olla hänen kanssaan läheinen ja suojatakseni itseäni kohtelen häntä joskus tökerösti. Inhottavimmalta minusta tuntuu se, että kun saamme jostakin asiasta aikaiseksi riidan/kinastelun, hän ei koskaan myönnä olevansa väärässä vaikka se olisi ilmiselvää (kaikkien paikallaolijoiden mielestä eli siis myös muiden kuin minun), eikä hän koskaan pyydä anteeksi. Minusta ihmissuhteen toimivuuden perusedellytys on että vaikka riidellään niin asiat pitää käsitellä loppuun, ja jos on ollut väärässä niin se myönnetään ja pyydetään anteeksi (itse ainakin toimin niin). Usein tilanne meillä menee niin että riitelemme asiasta ja päättyy mykkäkouluun (äitini puolesta) ja seuraavan kerran kun tavataan hän on iloisena kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan, asia on unohdettu. Ja sitten pitäisi taas olla kuin parhaat ystävykset...? En osaa suhtautua tuollaiseen ihmiseen oikein mitenkään.. Kaikki ne riidanaiheet ja loukkaukset kertyvät mieleeni ja jäävät odottamaan loppuunkäsittelyä.. jota ei koskaan tule..? Nykyään harvemmin riidellään, yritän purra hammasta jotta voisimme tulla toimeen ja olen vähentänyt kyläilyjä heidän luonaan. Myös minun äidilläni on tuo "elämä-on-niin-kiireistä-ja-raskasta-olenpas-kipeä-ja-raihnainen" litania ja samat asiat ja muistelot tulee sanasta sanaan moneen kertaan vaikka kyseessä alle 60-vuotias nainen.
Kai se on vaan oltava kiitollinen että vanhemmat ovat tarjonneet hyvän alun elämälle ja siihen nojaten purtava hammasta ja "kestettävä" äidin käytöstä. Välillä kuitenkin pinna palaa väkisin.. Jaksamista sinulle, kohtalotoveri! =)
Huh- kiitos. Samoin sulle!
mielestani olet hyvin oivaltanut äitisi käyttäytymistä ( ikuinen pessimistinen valitus) etkä lähde siihen mukaan. Minä ajattelen samalla tavalla. Jos ihmisellä on koko ajan kremppaa, pitää mennä lääkäriin. Ja jos ei mene, niin en ota kantaa asiaan. se on loputon kierre. Äitisi lienee kuitenkin toimintakykyinen, onko eläkkeellä?
Ehkä kannattaa pitää yhteyttä, kuten pidät keneen tahansa tuttavaasi vaikka hän onkin äitisi. Minäkin olen ehjästä perheestä, mutta pidin äitiin tiettyä etäisyyttä koska hän oli diplomitaitaja muiden asioihin sekaantumisessa. Kävimme lähinnä kyläilemässä ja vanhempani meillä, mutta mitään tärkeimpiä asioitani en hänelle kertonut. Enkä murheissni kääntynyt hänen puoleensa.
Jostain luin osuvan sanonnan: tärkeä ihmissuhde voi olla sekin että vaikka tapaa toista harvoin mutta tietää tämän olevan olemassa.
Pohdiskelen myöskin samoja asioita. 'Äitini' on kaikin puolin sairas, joka myrkyttää ympäristönsä tehokkaasti. Mutta ongelma on se, että olen aina ollut isän tyttö, näin vanhemmallakin iällä. Asuvat siis keskenään kauempana kämppiksinä vaikka kulisseja sukulaisten takia pitävätkin pystyssä. Isälläni on sairaus joka pahene jatkuvasti ja tunnen olevani umpikujassa. Joka päivä tunnen menettäväni päiviä hänen kanssaan, kun hän on vielä täällä ja kuitenkin jos edes näen valokuvan kotoa alan voimaan fyysisesti pahoin ja näkemään painajaisia. Kun äitini viimeiseen asti veisi minulta kaiken mihin hänen lonkeronsa yltävät. Oman vanhemman poismenoa harvempi lapsi toivoo mutta se on yleisesti ainut toivoa antava ajatus, mikä liittyy äitiini.
Kai se etäisyys on ja tulee olemaan se parhain ratkaisu. Toisen ihmisen saa yllättäen helposti mukaan kaikkiin irrationaalisiin kuvioihin. Ainakin itse päätin että oma hyvinvointi tulee olemaan vastaisuudessa ehdottomasti ykkönen ja yksikin kerta mielipuolisuutta toisen taholta on liikaa. Tosin terapeuttini on kehoittanut välttämään totaalista kanssakäymistä, joka olisi radikaaliudessaan sieltä toisesta äärilaidasta ja näin ollen voimia vievää.
Tsemppiä! Koitetaan kestää.
Kiitos kaikille! Kyllä me jaksetaan.... :)
... sitä äitini on. :(
Aloittajan kuvaus oli kuin omasta näppäimistöstäni. Onnellisimmat vuodet olivat ulkomailla, kun etäisyyttä oli tarpeeksi.
Viimeinen yhteenotto äitini kanssa oli viikonloppuna. Äitini haukkui, parjasi ja uhkasi minua oikein kunnolla. Sen jälkeen on tullut surffattua netissä, ja taitaa olla niin, että äidilläni on epävakaa persoonallisuus.
Äidilläni on omat lapsuuden traumansa, ja vakavan onnettomuuden arvet. Mutta molemmista on kymmeniä vuosia, eikä se mielestäni oikeuta minun elämäni tuhoamiseen.
Mieheni kanssa juteltuani tulin siihen tulokseen, että nyt on tuhannen taalan paikka napanuoran katkaisemiseen. Äitini tarvitsisi ammattilaisen keskusteluapua, mutta siihen hän tuskin suostuu. Mutta etäisyyttä pidän jatkossakin, siitä pitää huolen miehenikin.