Aukio
Sydämeni on puhdas, joten olen epäilysten ulkopuolella. En osaa huijata itseäni, enkä siten tunnustaa muuta kuin totuuden. Syy, miksi kirjoitan tämän muistiin, on yksinkertainen: On nähtävä omat sanat painettuna, tuotettava ne ulos itsestäni nähdäkseni niiden ulkomuodon. Muutos on konkreettinen. Sisälläni kimpoilevat ajatukset ja tunteet, tavut ja palaset, saavat eheän muodon ja esineellistyvät. Oikeastaan, jos ajattelen, niin minä itse ruumiillistun ja saan hengen, sytyn elämään. Minusta tulee totta.
Mökkitie oli yhtä kuoppainen kuin lyhyt suhteemme. Jo sillä mutkaisella ja tuntemattomalla kärrypolulla tunsin kulkevani vääjäämättä kohti outoja portteja.
Poukkoilevan auton ikkunasta näin kauniin rauhallisen metsän: kuusia, mäntyjä, pihlajia, koivuja… sitten eteeni avautui aukea. Metsään, tuntemattomasta syystä, muodostuneen lämpäreen peitti malttamattomana pursuileva neonvihreä ruoho, ja ruoholla seisoi musta hevonen vierellään nainen. Nainen piteli kiinni suitsista ja katseli tiellä kulkevaa autoa, minua. Samassa metsä peitti kaiken tämän taakseen. Sinun puheesi jatkui. Keskeytin puhetulvan.
- Onko äidilläsi musta poncho?
Sinä vilkaisit minuun ällistyneenä. Kerroit kutsuvasi sitä ”paskaponchoksi”, koska äidilläsi oli hevonen, ja kaikki mikä koski hevoseen haisi hevosenlannalle ja kaikelle sille mistä et juuri kaupunkilaisena varmaankaan välittänyt. Olin saanut jaossa oudon käden. En ollut koskaan kuvitellut näkeväni sellaisia kortteja, sillä en tunnistanut niiden kuvioita enkä numeroita. Ne olivat kuin toisesta maailmasta, toiselta planeetalta ja uudesta elämästä muualla.
Auto saapui autioon pihaan, mutta hänen läsnäolonsa huokui kaikesta, pienimmästäkin yksityiskohdasta, jopa valkohain leukaluilla kehystetystä peilistä.
***
(Kirjoitus on kokoelma klassisia kliseitä, joiden alkusyitä ei maailmassa ole. Maailmat ovat tarinoita, ihmisten haluista ja unelmista syntyneitä kertomuksia jälkipolville, selityksiä ihmiselle ihmisestä.)
Sydämeni on puhdas, joten olen epäilysten ulkopuolella. En osaa huijata itseäni, enkä siten tunnustaa muuta kuin totuuden. Syy, miksi kirjoitan tämän muistiin, on yksinkertainen: On nähtävä omat sanat painettuna, tuotettava ne ulos itsestäni nähdäkseni niiden ulkomuodon. Muutos on konkreettinen. Sisälläni kimpoilevat ajatukset ja tunteet, tavut ja palaset, saavat eheän muodon ja esineellistyvät. Oikeastaan, jos ajattelen, niin minä itse ruumiillistun ja saan hengen, sytyn elämään. Minusta tulee totta.
Mökkitie oli yhtä kuoppainen kuin lyhyt suhteemme. Jo sillä mutkaisella ja tuntemattomalla kärrypolulla tunsin kulkevani vääjäämättä kohti outoja portteja.
Poukkoilevan auton ikkunasta näin kauniin rauhallisen metsän: kuusia, mäntyjä, pihlajia, koivuja… sitten eteeni avautui aukea. Metsään, tuntemattomasta syystä, muodostuneen lämpäreen peitti malttamattomana pursuileva neonvihreä ruoho, ja ruoholla seisoi musta hevonen vierellään nainen. Nainen piteli kiinni suitsista ja katseli tiellä kulkevaa autoa, minua. Samassa metsä peitti kaiken tämän taakseen. Sinun puheesi jatkui. Keskeytin puhetulvan.
- Onko äidilläsi musta poncho?
Sinä vilkaisit minuun ällistyneenä. Kerroit kutsuvasi sitä ”paskaponchoksi”, koska äidilläsi oli hevonen, ja kaikki mikä koski hevoseen haisi hevosenlannalle ja kaikelle sille mistä et juuri kaupunkilaisena varmaankaan välittänyt. Olin saanut jaossa oudon käden. En ollut koskaan kuvitellut näkeväni sellaisia kortteja, sillä en tunnistanut niiden kuvioita enkä numeroita. Ne olivat kuin toisesta maailmasta, toiselta planeetalta ja uudesta elämästä muualla.
Auto saapui autioon pihaan, mutta hänen läsnäolonsa huokui kaikesta, pienimmästäkin yksityiskohdasta, jopa valkohain leukaluilla kehystetystä peilistä.
***
(Kirjoitus on kokoelma klassisia kliseitä, joiden alkusyitä ei maailmassa ole. Maailmat ovat tarinoita, ihmisten haluista ja unelmista syntyneitä kertomuksia jälkipolville, selityksiä ihmiselle ihmisestä.)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Uusi jako?
(naurua)