Tänään oli se aamu, jolloin heräsin ja tajusin. Todellisuus löi vihdoinkin vasten kasvoja. Mutta vasta nyt, kun olen jo niin hajalla, että se sattuu niin helvetisti. Parisuhde, jolla ei taida sittenkään olla tulevaisuutta, mutta ehkä olen uskotellut muuta. Olen ollut yksin tässä suhteessa jo kauan, mutta näin pitkään kesti se todella tajuta. Nyt ei ole ulospääsyä: missä ystävät, nuoruus ja se entinen vahva minä, päättäväinen nuori nainen? Ei, ei sitä mies ole vienyt vaan minä olen antanut sen syöpyä hiljalleen. Kuinka sitä voikaan toista niin rakastaa että niin sokeaksi menee? En minä sentään mitään pilvilinnoja rakentanut tälle suhteelle. On asioita, jotka ovat niin kauan hiljalleen kypsyneet sisälläni, ja ne tuntuvat olevan räjähdyspisteessä. Kyllä mies tietää, mutta ei hänellä riitä rakkautta. Hän ei halua loukata, mutta silti hän niin tekee. Hän haluaa pois, ettei satuta minua enää. Mutta juuri se satuttaakin eniten. Minäkö jäisin yksin? Pelottaa. Meidän elämämme, kaikki yhteinen, ja ne eivät olisi enää meidän, ei olisi enää MEitä. Vain minä, yksin ja niin rikkinäisenä kuin olla ja voi. Nyt on myönnettävä, että en jaksanutkaan. En ollutkaan niin vahva. En uskaltanut lopettaa tätä suhdetta silloin, kun olisin sen vielä kestänyt. Miten toisen ihmisen voi kadottaa näin, vaikka hän olisikin vieressä?
Kun olisi jonkinlainen käyttöopas jonka avulla tästä selviäisi, joka kertoisi oikean ratkaisun. Minä tarvitsen apua. Pitkä aikainen masennus ja väsymys on tehnyt tehtävänsä.
Kun ei jaksa enää rakastaa.
Kun olisi jonkinlainen käyttöopas jonka avulla tästä selviäisi, joka kertoisi oikean ratkaisun. Minä tarvitsen apua. Pitkä aikainen masennus ja väsymys on tehnyt tehtävänsä.
Kun ei jaksa enää rakastaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
kauan kesti huomata? 40vuotta? ja meinaatko vieläkään tehdä jotain asialle?
Tämä teksti oli lähinnä tarkoitettu niille, jotka samaa ovat kokeneet.
Itsekin elän vain päivästä toiseen uskoen, että kaikki paranee ja meistä tulee onnellisia. Kyseessä on miehen mustasukkaisuus, ei agressiivisuus, eikä varsinainen syyttäminen(paitsi harvoin, aina kuitenkin ilman syytä), mutta alituinen kyttääminen, kaikki pitäisi kertoa, joka askel ja kaupassakäynti, soittelu koko ajan jne. jne. Olin 100% varma ja valmiina, että tämä on "vuosituhannen rakkaustarina", niin ylpeä, että kerrankin minä olen se jolla on onnea. Nyt en kuitenkaan näe tilanteen edes muuttuvan enää, jo 3v. ja samaa, riitelyä joka päivä, kyttäämistä... Pelko illuusion rikkoutumisesta ja yksin olemisesta on liian tuskallinen, kun kaikki muistuttaa MEistä, koko maailma, musiikki, kaikki maailman paikat, KAIKKI. En tosiaan tajua, kun ennen olin mielestäni niin rohkea ja valmis haasteisiin, mutta nyt pelottaa niin helvetisti kaikki ja ennen kaikkea tulevaisuus yksin. On vaan niin sellanen tunne kuin olis täydellisessä umpikujassa, enpä olisi uskonut.
Olen asunut väkivaltaisen ja mustasukkaisen naisen kanssa ja voin sanoa, että sairaus se on ja tuppaa vielä pahentumaan iän myötä, jos asialle ei tehdä mitään. Itsellä kyllä meinas hommassa mennä pää sekaisin, kun ei voinut koskaan tietää mikä on totta ja mikä ei, yöunetkin siinä joskus meni, kun ei uskaltanut nukkua kuin koiranunta. Aina piti jotenkin varpaillaan olla. Suosittelen terapiaa tai jos muuu ei auta niin kannattaa erota. Kyllä se (ero) siitä ajan mittaan helpottaa ja voi olla paras ratkaisu myös potilaan kannalta. Hyvää keväänjatkoa.
Niin, en itsekään enää pysty oikein huijaamaan itseäni, että kyllä se parempaan suuntaan menee, kun huomaa että suunta onkin vaan pahempi. Niin kai se vanha sanonta pitää paikkansa, että aina se rakkaus ei vaan ole tarpeeksi, erottava on kun en halua loppuelämää elää henkisessä vankilassa. Hyvää kevättä sinullekin!
Hei!
En ole henkilökohtaisesti kokenut tuota, joten siinä mielessä en voi sanoa kykeneväni täysin samaistumaan tilanteeseesi, vaikka olenkin jo aika kauan seurannut vierestä erästä tuollaisessa tilanteessa elävää ystävääni.
Halusin kuitenkin sanoa sinulle, että...
Kun elää ihmisen kanssa, jota rakastaa tai on ainakin joskus todella paljon rakastanut, on erittäin vaikeaa myöntää itselleen erehtyneensä. Koska samalla joutuisi myöntämään sen, että kaikki se, mitä on toivonut ja ajatellut, ei olekaan totta.
Sitä tuntee itsensä epäonnistuneeksi, kun on "haksahtanut" johonkin sellaiseen, millä ei ollutkaan sitä sisältöä, joka sillä niin sanotusti piti olla, tai jota oli sillä toivonut ja uskonut olevan.
Sitä saattaa ajatella, että "yritetään nyt vielä, kyllä tämä tästä ajan kanssa paranee" tms. Ja ehkä niin tapahtuukin.
Mutta jos ei, niin -vaikka se raadolliselta kuulostaakin-, kaikkien kannalta paras ratkaisu olisi minun mielestäni se, että kumpikin osapuoli hyväksyy sen, ettei yhteiselosta kertakaikkiaan tule yhtään mitään. Muussa tapauksessa voi käydä niin, että tilanne vain pahenee.
ns. väärän kumppanin valinta ei tarkoita vielä sitä, että koko loppuelämä on pilalla.
Voimia sinulle, ja hyvää kevättä kaikesta huolimatta!
Samanlaisia tuntemuksia täälläkin. Olemme olleet yhdessä todella pitkään ja olen rakastanut naistani aikoinaan yli kaiken nyt sitten olemme (tai minä olen) tuskailleet jo pari vuotta, enkä tiedä onko parempaa näköpiirissä.
Jollain tavalla järki on jo jonkinaikaa aina välillä sanonut, että yhdessä yrittäminen vain aiheuttaa tuskaa, mutta silti sitä ei halua luovuttaa vaan toivoo, että joku kaunis päivä sitä vielä ollaan onnellisia yhdessä.
Pelottaa hirveästi se, ettei enää olekkaan meitä vaan on ihan yksin ja kaikki unelmat / toiveet / haaveet murskana.
Tällä hetkellä tuntuu, että elämäni on käytännössä jo päättynyt, eikä tästä voi enää tulla mitään. Ei kannata enää yrittää kun se mihin panosti kaikkensa ei onnistunut.
Olen tosiaan ihan hukassa. Nyt sen eron tuskan ymmärtää kun tällaiseen tilanteeseen on joutunut itse. Pakko on ollut myöntää itselleen, että minä tosiaan epäonnistuin. Kun olisi vahvuutta vielä sen verran, että nousisi tästä jaloilleen.
Juttuseuraa saa osoitteesta [email protected]