Hei!
Olen 27-vuotias nainen ja olemme olleet mieheni kanssa naimisissa yhdeksän vuotta. Suhteemme on tullut siihen pisteeseen, että on parempi jatkaa matkaa erillään kuin pysyä yhdessä riidellen. Meillä on kaksi ihanaa lasta, joiden en halua elävän riidan ja huonon ilmapiirin keskellä.
Ero kuitenkin pelottaa, sillä olen todella epävarma miten lapset suhtautuvat tähän, he kun ovat vielä niin kovin pieniä; 8 -ja 4-vuotiaat. Mies on heille todella hyvä isä, enkä missään tapauksessa halua erottaa heitä.
Olemme asuneet lähes seitsemän vuotta mukavalla alueella, josta on hyvät kulkuyhteydet kaikkialle. Tätä kaikkea tulee niin kovin paljon ikävä. En haluaisi erota, rakastan miestäni kyllä. En kuitenkaan tiedä muuta tapaa päästä eroon ahdistuksesta, kun koen, että hän ei ihan täysin ole tässä mukana. Tottakai toivoisin että hän ottaisi asian itse puheeksi, ja vaikka näin ei ole tapahtunut, niin kyllä sen vaan aistii että ei hän taida minua enää rakastaa...
Syy eroon on osittain siinäkin, että tunnen olevani todella huono ja epäonnistunut ihminen mieheni kanssa. Hän itse on pidetty ja puuhaisa, minä taas enemmän pohdiskeleva ja hiljainen. Kyllä minäkin siis juttelen ja ihmisten kanssa tekemisissä olen mutta en mikään seurapiiri-ihminen, todellakaan.
Ei hän sitä aina suoraan sano, mutta usein antaa ymmärtää että tekemisissäni, ystävissäni, harrastuksissani on aina vähän jotain moitittavaa. Voi olla että se on se tämä meidän ratkaiseva eromme luonteissa, että hänelle se on sitä huumoria ja minä taas loukkaannun.
Itse kuitenkin olen yleensä koittanut tsempata ja tukea häntä vastaavissa tilanteissa, se kuuluu rakkauteen.
Olen miettinyt sitäkin, että olenko minä itse kateellinen tai katkera hänelle koska hän porskuttaa eteenpäin ja minä olen "taviksena" siinä sivussa? -Voi olla että osittain olenkin. Silti jokin tuntuu mättäävän, sillä hän on niin tarpeettoman ilkeä välillä. Tuntuu, että nykyään elämä on vaan yhtä itseensä menemistä, en jaksaisi sellaista enää.
Yksinjääminen pelottaa ehkä eniten, se miten tulee pärjäämään...
Kohtalotovereilta kuulen mielellään vastaavanlaisia tarinoita ja etenkin niitä "selviämistarinoita."
Olen 27-vuotias nainen ja olemme olleet mieheni kanssa naimisissa yhdeksän vuotta. Suhteemme on tullut siihen pisteeseen, että on parempi jatkaa matkaa erillään kuin pysyä yhdessä riidellen. Meillä on kaksi ihanaa lasta, joiden en halua elävän riidan ja huonon ilmapiirin keskellä.
Ero kuitenkin pelottaa, sillä olen todella epävarma miten lapset suhtautuvat tähän, he kun ovat vielä niin kovin pieniä; 8 -ja 4-vuotiaat. Mies on heille todella hyvä isä, enkä missään tapauksessa halua erottaa heitä.
Olemme asuneet lähes seitsemän vuotta mukavalla alueella, josta on hyvät kulkuyhteydet kaikkialle. Tätä kaikkea tulee niin kovin paljon ikävä. En haluaisi erota, rakastan miestäni kyllä. En kuitenkaan tiedä muuta tapaa päästä eroon ahdistuksesta, kun koen, että hän ei ihan täysin ole tässä mukana. Tottakai toivoisin että hän ottaisi asian itse puheeksi, ja vaikka näin ei ole tapahtunut, niin kyllä sen vaan aistii että ei hän taida minua enää rakastaa...
Syy eroon on osittain siinäkin, että tunnen olevani todella huono ja epäonnistunut ihminen mieheni kanssa. Hän itse on pidetty ja puuhaisa, minä taas enemmän pohdiskeleva ja hiljainen. Kyllä minäkin siis juttelen ja ihmisten kanssa tekemisissä olen mutta en mikään seurapiiri-ihminen, todellakaan.
Ei hän sitä aina suoraan sano, mutta usein antaa ymmärtää että tekemisissäni, ystävissäni, harrastuksissani on aina vähän jotain moitittavaa. Voi olla että se on se tämä meidän ratkaiseva eromme luonteissa, että hänelle se on sitä huumoria ja minä taas loukkaannun.
Itse kuitenkin olen yleensä koittanut tsempata ja tukea häntä vastaavissa tilanteissa, se kuuluu rakkauteen.
Olen miettinyt sitäkin, että olenko minä itse kateellinen tai katkera hänelle koska hän porskuttaa eteenpäin ja minä olen "taviksena" siinä sivussa? -Voi olla että osittain olenkin. Silti jokin tuntuu mättäävän, sillä hän on niin tarpeettoman ilkeä välillä. Tuntuu, että nykyään elämä on vaan yhtä itseensä menemistä, en jaksaisi sellaista enää.
Yksinjääminen pelottaa ehkä eniten, se miten tulee pärjäämään...
Kohtalotovereilta kuulen mielellään vastaavanlaisia tarinoita ja etenkin niitä "selviämistarinoita."
Vastaukset 18
Vanhimmat
Melkein kuin meidän tarinaa aikoinaan, paitsi että meillä minä olin se sukkelasanainen ja mies hiljainen..
Teillä olisi siinä nyt porisemisen paikka.
Itse en tiedostanut aikanaan, kuin herkkä mies oli minun hirtehiselle huumorille, vaan otti kanssa itseensä ja loukkaantui. Ei todellakaan ole teillä nyt eron ainekset koossa, vaan asiat pitää päivittää!
Meillä puhuttiin suut puhtaaksi kolmannen osapuolen ollessa linjatuomarina ja minäkin ymmärsin, että vaikka huumorini naurattaa ystäviäni, niin miestäni aina ei! Enkä todellakaan halunnut häntä loukata, olen vain tällainen moottoriturpa, joka monesti sanoo, ennen kuin ajattelee... ;D
Nyt olen tavoille oppinut ja jätän pursuavat kommenttini sanomatta, jos tiedostan, että nyt menee överiksi.
Ystävät saavat ne riesakseen, mutta kumma kyllä, he eivät niistä suutu... ;)
Sinun pitää kertoa miehellesi, että mietit jo eroa hänen käytöksensä takia ja että nyt pitää jotain tehdä.
Miehesi ei todellakaan ole ajatellut asiaa tuollalailla.
Me jatkoimme liittoamme ja hyvä niin! Minäkin osaan jopa käyttäytyä nykyään!
Onhan ne riidat ikäviä. Ongelmanne ei ole, että olette yhdessä. Huomaatko? Ongelmanne on, että ette osaa elää erilaisina.
Kriisejä mahtuu liittoihin.
Jos noin paljon rakastat, älä eroa. Yleensä lasten takia ei erota vaan pikemminkin pysytään yhdessä.
Tarvitsette avioliittoapua, jotta voisitte kommunikoida asiat ja tuoda tarvittavat muutokset siten, että kumpikin täytätte toisnne tärkeimmät tarpeet ja riidellessä ette esitä itsekkäitä vaatimuksia.
No niin, tännehän oli tullut vastauksia avioliiton jatkumisen puolesta, kiitos vastauksista :)
Ei tämä kuitenkaan yksin minun käsissäni ole-mies ei ilmeisesti halua ottaa asiaa esille, tai uskalla, mutta en itse kykene olemaan liitossa jossa minulla on jatkuvasti sellainen olo, että toinen ei välitä.
Hänelle on ok olla omissa oloissaan ilman läheisyyttä, minä taas kaipaan hellyyttä ja annankin sitä aika paljon. Tunnen olevani jo melko rasittava mihellenikin, kun haluaisin jatkuvasti jutella tai olla lähekkäin. Harmittaa kun saa aina pakit.
Ehkä on totta, mitä nimim. "Luppoaikaa" kirjoitti, emme hyväksy toistemme erilaisuuksia - se on kuitenkin aika perustavaa laatua oleva pulma. Kuten jo kirjoitin ekassa viestissäni, niin en oikein jaksaisi enää mennä itseeni jatkuvasti. Tällä tarkoitin lähinnä sitä, että olen toki yrittänyt parhaani mukaan etsiä vikoja itsestäni ja ehkä vähän parannellakin käytöstäni, yrittänyt ymmärtää miestäni. Jatkuva syyllistäminen kuitenkn syö naista.
Kiitos myös nimim. "kyllä se siitä" viestistäsi, niinhän se on että kun ihmisillä voi olla niin erilainen huumorintaju. Me kuitenkin olemme jutelleet näistä asioista niin paljon, olen hänelle kertonut miltä tuntuu, olen yrittänyt myös nauraa mukana jne.. mutta kun mennään niin henkilökohtaisille alueille, niin epäilen suuresti että kyse saattaa olla ihan tahallisesta enemmän kuin huumorista.
Itse olen toki melko lahjakas käyttämään sanansäilää, sikäli en kakkoseksi jää. Usein nämä miehen heittämät törkeydet tulevat juuri sen jälkeen kun pyydän häntä perustelemaan tai kertomaan esimerkin, tällaiseen keskusteluun hän ei kykene reagoimaan kuin syyttämällä tai rajulla puolustuksella. En näe kuitenkaan tarpeelliseksi loukata toista tahallaan, sillä siitä tulee itsellekin paha mieli.
Tarvitsisi varmaan yrittää kovemmin, mutta kyllä sekin alkaa puulta maistumaan jos ei saa seuraavassa mutkassa itselleen sitä ymmärrystä. Miehessä taasen ei vikaa ole, enkä minä pysty häntä muuttamaan, itsestäänhän se halu on tultava.
Tuntuu, että minusta on tullut aivan hirveän hellyyden ja huomionkipeä, suorastaan riippuvainen. Otan vastaan lähes mitä vaan, kunhan mies edes vähän "suo" mukavuutta minulle. Sitten sitä jaksaa taas selitellä itselleen miehen käytöstä. Hän välillä sanookin, että "oletko ansainnut nyt jotain mukavaa käytöstä mielestäsi?" tämä tuntuu oikeasti aika hassulta... välillä tuntuu että hän vihaa minua oikein todella paljon.
Mielstäni teen meille molemmille palveluksen kun haen eroa. Hän saa eronsa jota ei uskaltanut pyytää suoraan, ja minä ehkä toivottavsti löydän itseni uudelleen, tällä hetkellä taidan olla melko hukassa!
Aikuisuus on sitä, että ei heti hajoteta lapsilta perhettä kun ei enää ole "kivaa". Lasten takia teidän täytyy edes koittaa, voisitteko muuttaa jotain suhteessanne.
Jo 20-v yhteiseloa miehen kanssa eläneenä, voin sanoa, että noita kriisejä tulee. Ja menee. Ja tulee aina takaisin, jos ei pyshdy niitä selvittelemään. Eroon ei kuitenkaan ole teillä vielä aineksia. Ainakaan minun mielestäni.
Näin äkkiseltään sanoisin, että kommunikointikointiongemasta on kyse. Hyvin yleisiä, ja viheliäisiä. Aiheuttaa paljon tuhoa, pahaa mieltä ja väärinymmärryksiä. Mutta kohtuullisen helposti selvitettäviä, erityisesti jos ottaa, (kuten joku aiempikin jo sanoi) kolmannen osapuolen erotuomariksi.
Sinä tunnet olosi huonoksi, eikä mies ei omien epäilyjesi mukaan uskalla kertoa erohaluistaa. Sinä tarvitset lisäksi lisää ymmärtämystä. Mielestäsi teet molemmille palveluksen hakemalla eroa.
LUULOJA! Mitä sinä oikeasti TIEDÄT miehesi erohaluista? Ihan oikeasti?
Mikä saa sinut kuvittelemaan, että miehesi mielestä eron hakeminen on hänelle suurikin palvelus? Hieman on nyt puurot ja vellit itselläsi sekaisin. Luulet, tulkitset ja kuvittelet aivan liian paljon. Tulkitset hänen puhettaan, ajatuksiaan, tarpeitaan ja halujaan.
Eli aikamoista suhdesoppaa. Ja aika paljon ihan itsesi aiheuttamana.
Mutta älä huoli. Samassa veneessä on ollut (ja on ) moni muukin. Myös minä itse. Siitä veneestä voi vaihtaa toiseen. Sellaiseen, jossa luulot korvatataa tiedolla. Ja tietokin varmistetaan vielä pariin kertaan, jotta ollaan oikeasti varmoja.
Esimerkki; kysyt mieheltäsi, että olisiko parempi erota. Hän vastaa, että ei tiedä. Miten otat vastauksen? a) Hän haluaa erota, mutta ei uskalla sanoa sitä suoraan.
b) Hän ei halua erota, mutta ei uskalla sanoa sitä suoraan.
c) Hän ei ymmärrä kysymystäsi
d) Hän ei tiedä vastausta
Ainoa oikea "tulkinta" on se, että hän ei tiedä. Ehkä hän haluaa palavasti jatkaa yhdessä, mutta pelkää sinun olevan liian onneton, jotta suhteestanne tulisi onnellinen. Tai ehkä hän haluaa erota, mutta ei ole varma. Tai...tai...tai...
Sinä vaan et voi tietää. Ethän. Vaikka kuinka tulkitsisit hänen eleitään ja ilmeitään.
Joo.. tuttua täälläkin. Pitäisikö sinun sitten nostaa kissa pöydälle ja kertoa nämä ajatuksesi miehellesikin? Sanoa että sinusta tuntuu siltä ettei miehesi arvosta sinua vaan ennemmin vihaa ja koska et jaksa olla sellaisessa suhteessa niin olet ajatellut hakea eroa? Jos miehesi on siihen ratkaisuun tyytyväinen niin olet oikeassa, hänkin haluaa erota. Jos taas ei niin viimeistään siinä vaiheessa hän osaa kertoa mitä oikeasti sinusta ajattelee. Voi vielä sanoa että olisit halukas koittaa saada suhteenne toimimaan kuten vaikka kolmannen osapuolen toimiessa erotuomarina, mutta ellei miehesi halua sen enempää kahdenkeskisiä kuin kolmenkeskisiä keskusteluja niin sitten se ero voi ollakin ihan oikea ratkaisu. Se on totta ettei tee hyvää kenellekään se että sinulla on koko ajan paha olla eikä siihen ole mitään muutosta näkyvissä.
En tarkoittanut, että sinun pitää passivoitua. Monien avioliittoterapiamuotojen lähtökohta tuntuu olevan mainitsemasi ajatustapa - etsi onni muualta kuin parisuhteesta ja tyydy.
Mutta minä, kuten myös monet avioliittoneuvojat, olen sitä mieltä, että päinvastoin puolisoiden tulisi nostaa vaatimustasoaan. Suomeksi: sinun tulisi saada mieheltäsi tarvitsemasi. Hänen pitäisi ottaa vastuu siitä. Ja sinun taas tulisi sitten vastapainoksi antaa hänelle sitä, mitä hän pitää tärkeimpänä.
On kyllä rankkaa, kun nykyään on niin paljon kylmiä puolisoita, kylmiä ihmisiä, joita ei vain kiinnosta edes sen tärkeimmän ihmisen hyvinvointi, että viitsisivät kommunikointitapojaan muuttaa ja jättää töykeydet pois.
Luepa sellainen kirja kuin "Paremman avioliiton rakkauspankki". Kirjassa on aika hyvin analysoitu, mikä ahdistaa, mikä pitää kasassa, mitä tarvitaan. Ja kirja on tuore.
Hei.
Meillä on samanlainen tilanne, tosin toisinpäin. Itse olen hyvin sosiaalinen, mutta nautin olla kotona enemmän, eli en ole menijä tyyppiä. Mies on jäykkä jöpökki, joka ei puhu pussaa mielellään mutta ei muuta teekkään. Olen meidän perheessä se tekijä ja aloittaja kaiken suhteen ja huumori ei osu sitten yhtään yhteen. Onneksi meillä ei ole yhteisiä lapsia ja 6 v oltu yhdessä. Ihastuin alkuun hänen ns. jalat maassa olemukseen ja sosiaalisuuteen, joka on vuosien varrella muuttunut radikaalisesti tai sitten olen harhasta herännyt! Yksin jäänti ei sinällään pelota, vaan tympii hajottaa suhde, mutta pakko jotain tehdä, kun koen suhteen olevan hyvin ahdistava henkisesti. Mies ei puhu mistään ei tee mitään, se vaan on...Mie taas pusken vaikka seinän läpi, jos katson sen itselleni tärkeäksi ja en jää paikalleni makaamaan. Kuitenkin sitä kaipaa rinnalleen tasavertaista henkisesti kypsempää kumppania, mut ei nykyajan sinkku viidakossa pärjää tavan nainen, pitää olla akateemisesti koulutettu ja hiton hyvännäköinen ja ulkopäällisin kaikki enemmän kuin OK. Tuntuu kuin elämä valuu hukkaan turhaan. Itse kun en jaksa ruveta kouluttamaan tms miestä saatikka kontroilloimaan, vahtimaan, anelemaan jne jne...EI tod käy meikän luonteelle. En kyllä ole tavannut sellaista miestä joka henkisesti samalla aaltopituudella ja arvostaa vahvoja naisia =) Kyllä sie pärjäät yksin tai lasten kanssa. Alku on hankalaa mutta lopussa kiitos seisoo:) Tsemppiä
Kertomuksesi kuulostaa tutulta. Juuri tuolla tavoin tunsin jo kauan ennen kuin liittomme lopulta päättyi. On totta, että teillä on kommunikaatio-ongelmia ja ne hyvin todennäköisesti puhumalla selviäisivät. Mutta. Miten miehesi suhtautuu? Oletko yrittänyt puhua tuntemuksistasi hänelle? Minusta ei kuulosta kovinkaan hyvältä tuo, että miehesi on kylmä ja ilkeä. Millainen ihminen haluaa satuttaa läheisiään, kysyn vain?
Se on niin, että tangoon tarvitaan kaksi. Jos toinen ei tahdo edes yrittää, niin yksinäsi et saa pidettyä liittoasi koossa, vaikka aidanseipääksi rupeaisit. Minä yritin, ja liki tuhosin itseni yrittäessäni jatkaa liittoa miehen kanssa, joka ei minusta alun alkaenkaan välittänyt. Kunpa olisinkin tajunnut lähteä jo silloin kymmenen vuotta sitten, olisin ehkä huomattavasti ehjempi ihminen. Mutta vielä ei ollut minullekaan liian myöhäistä. Niin vain sain repäistyä itseni epäkelvosta liitosta irti ja jatkan elämääni yksin. Älä sinä tee samaa virhettä kuin minä vaan lähde ajoissa. Se on teidän kaikkien parhaaksi.
tuota naisten halukkuutta erota niin helposti. Aina elämässä tulee vaiheita jolloin kyseenalaistaa kaiken. Alkaa miettimään tätäkö halusin, olenko epäonnistunut ? Haluanko tätä loppuelämäni ? Onko tuolla joku toinen parempi tulevaisuus minulle ? Nämä tunteet ja oma paha olo on helppo kohdistaa puolisoon ja johtuvaksi. Tietysti kyse on myös siitä että kun se puoliso on valittu ihan toisin kriteerein silloin aikoinaan kuin pitkää yhdessäoloa silmälläpitäen niin kestämistähän siinä on.
Tuon vielä ymmärtää, että jos lapsia ei ole, siitä on hyvä lähteä sitä "onnea" hakemaan, mutta kun on ne lapset tehty, niin pitäisi edes YRITTÄÄ ihan jo niidenkin tähden!
On avioliittoneuvoloita, voisi esim. puhua neuvola käynnillä ongelmasta ja sieltä saa neuvon seuraavalle ihmiselle, asiantuntijalle.
Itse olen pitkässä liitossani huomannut sellaisen asian, että miehetkin kyllä välittävät liitoistaan, hekin ovat vain vähän hukassa ongelmien kanssa, eivätkä osaa avautua, niinkuin naiset.
Miehet tekisivät liitoilleen ja lapsilleen ison palveluksen, kun välillä halaisivat naisiaan ja pitäisivät lujasti sylissä, ilman että se tarkoittaisi joka kerta seksiin pääsyä.
Kurjaa on, kun vaimo näivettyy rakkauden puutteeseen, kun mies ei vain osaa näyttää tunteitaan :(
niin pärjää ja pärjääthän sinä. Ethän voi olla pärjäämättäkään.
Kun et tarvitse mitään et menetä mitään. Eli et tarvitse sitä mukavaa asuinaluetta. Kulkuyhteydet on pikkuasioita kun erototaan sillä siinä jyllää jo isommat tunteet. Pettymyksen tunne päälimmäisenä, riittämättömyys ja katkeruus. Ne tulee ja menee ja sitten voikin alkaa kehittää renompaa otetta elämään kun niistä selviää. Ehkä sun on läpikäytävä tuo helvetin tuska jotta susta tulisi huumorintajuisempi ja empaattisempi ihminen? Ja ennenkaikkea itseesi tyytyväisempi. Anna kaverin porskuttaa tavallaan ja etsi itsestäsi se vahvuus mitä sinä olet. Onneksi olkoon saat siihen mahdollisuuden. Kun luovut jostain saat aina jotain tilalle. Avoimin mielin ja nöyränä vaan eteenpäin. Sattuu mutta sen jälkeen on Paaaaljon helpompi iloita monestakin asiasta mitä nyt edes huomaa.
Ihmetyttää tämä nykymalli, että heti vaan eroomaan, kun vähän vastustaa....?
Olisiko ennemminkin muutospaikka itselle!
Ala ajatella asioista laaja-alaisemmin, muutu!
Älä vaadi toista muuttumaan, vaan etsi itsestäsi mukavampia puolia.
Miehesi on kasvanut ja vanhentunut, ajatukset eivät ole enään sen nuoren miehen aatteita, niihin on tullut muutakin pohdittavaa, kuin se ainainen perhe ja se tyytymätön vaimo.
Itse olen saman läpikäynyt, itkenyt, murjottanut, potkinut jalkaa ja raivonnut miehelle, kun en enää ole mielestäni saanut tarpeeksi huomiota ja hellyyttä niin kuin nuorempana.
Eipä auttanut, mies alkoi vain viihtyä paremmin kapakoissa, ettei tartte tulla kotiin raivotarta katsomaan.
Luulin, että rakkaus on nyt loppu ja lähden meneen.
Enpäs lähtenyt minnekkään.
Aloin harrastaa omia juttuja ja aloitin monta asiaa, jotka lasten takia olivat jääneet unholaan ja muutuin pikkuhiljaa takaisin mukavaksi ihmiseksi. Mieheni sai tilaa hengittää ja nykyisin kohtaamme kuin kaksi tasavertaista toisemme. Seksi maistuu taas ja välillämme on säpinää, melkein kuin ennen, kypsempää vain..
Eli neuvoni on tässä: lopeta se mieheesi takertuminen, seiso omilla jaloillasi, älä ole taakkana, vaan näytä, että sinulla on omaakin elämää!
On aika antaa ja ottaa omaa tilaa ja hyväksyä se tosiasia, että kumpikin olette siinä muuttuneet ja nyt on aika tutustua toiseen ja kohdella häntä kuin uutta ystävää, niitäkinhän kohdellaan ystävällisesti, eikö niin?
Tuttu tarina. Olemme kymmenkunta vuotta vanhempia ja aviolitto on junnannut mitättömässä tilassaan lähes 7 vuotta. Yhteisiä vuosia takana lähes kaksikymmentä, joista aviossa toista kymmentä ja perheessä kaksi ihanaa lasta.
Minulla ei ole mitään tunteita vaimoani kohtaan. En koe häntä viehättäväksi, enkä hurmaavaksi. Seksi ei maistu, mutta vieraissakaan en periaatteesta halua käydä. Meillä ei enään ole yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja vapaa-aika meneekin lähinnä lasten kanssa - tosin vaimo tuppaa harrastamaan kaikenlaista.
Ajoittain tunnelma oli erittäin kireä. Kumpikaan ei halunnut olla lähelläkään toista, eikä jutun juurta saatu edes kaupassakäynnistä. Reilu pari vuotta sitten oli erokin jollain tapaa tapetilla, mutta kummaltakaan ei löydy rohkeutta tai aitoa halua siihen.
Ajoittain olen miettinyt onko kyse ainoastaan jostain ikäkriisistä. Itsellä on valta kaipuu omaan rauhaan, mutta arki on sellaista rumbaa ettei sitä tunnu löytyvän millään. Työpaineet ovat erittäin korkeat kummallakin. Aamuiset koiralenkit ovatkin ainoa henkireikä.
Jossain vaiheessa oli puhetta avioliittoneuvonnasta, mutta minä en sinne halua. En halua purkaa hänelle kaikkia niitä juttuja jotka suorastaan ovat v.tuttaneet useita vuosia. Vaimoni tuppaa muistamaan kaiken negatiivisen mitä hänelle sanon, enkä usko että yhdessä olo olisi avautumisen jälkeen enään mahdollista.
Yritämme matkustaa mahdollisimman pajon, joskin matkabudjetit ovat aika niukkoja. Matkoilla homma tuntuu pelittävän pajon paremmin. Kumpikin osaa olla neutraalilla maaperällä lupsakampia, vai liekö uuden paikan tuomaa uutuuden viehätystä.
Tällä hetkellä kuvittelenkin, että kysymyksessä on lähinnä rankan arjen ja jonkinlaisen ikäkriisin sekoitus. En usko rakkauden enään leimahtavan, mutta josko tästä varttuisimme puolin ja toisin ja kykenisimme elämään harmoonisemmassa suhteessa. Tosin läheisyyden ja seksin puute välillä nyppii oikein runsaasti. Etenkin lasten vuoksi ei vain voi luovuttaa niin helposti.
Tsemppiä elämään! Asioiden auki puhumisella voi olla hyviäkin vaikutuksia, pitää vain tuntea toinen siinämäärin että tietään voiko sen jälkeen vielä yhdessä jatkaa. Kannattaa yrittää aloittaa vaikka jokin harrastus, yksin tai lasten kanssa. Jospa siitä saisi uutta puhtia.
minulle miehen "halu" erota tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta =/ silmäni aukesi tähänkaikkeen, mitä elämme on ollut. minä teen hulluna töitä ja olen ollut tietämättäni väsynemmpi kuin uskoinkaan. olen uhkailemalla ja kiukuttelemalla hakenut mieheni huomiota. ainaolen miestäni arvostanut ja rakastanut ja sen myös hänelle sanonut, mutta myös niin paljon pahaakin. mieheni on aina huolehtinut minusta ja minun tarpeista. ja oikeasti yrittänyt. viikko sitten riideltiin mieheni kanssa ja keskustelu ajautui eroon. pelästyin ja järkytyin kun mieheni rupesikin ajattelemaan eroa. sanoi, ettei uskalla enää yrittää kun ei halua että satutamme toisiamme. silmäni aukesi ja olin kauhuissani siitä minkä lainen olen ollut. aina olen miestäniu rakastanut ja mitä enemmän olen raivonnut sitä suuremi on ikäväni miestä kohtaan sillä hetkellä ollut. en halua menettää miestäni ja nyt viikon jälkeenkään mieheni ei ole osannut päättää miten tässä jatketaan. olen yrittänut kaikkeni jotta hän ymmärtäisi, että olen taujunnut kaiken kauheuteni. vieläkin han sanoo rakastavansa minua ja lohduttaa kun itken tätä. mutta miten saan hänet tajuamaan, että voin muuttaa kaiken paremmaksi ja että meidän olisi vielä hyvä olla yhdessä. anako hänelle vain aikaa ja koitan olla mahdollisimman normaali. hänen on vaike apuhua asioista ja menee lukkoon jos itken. auttakaa sydämeni räjähtää. yhdessäolemme olleet 7 vuotta. ja viimeiset pari vuotta olen ollut ilkeä. tiedän ja kauhistelen sitä todellakin itsekkin.
Et voi paljoa tehdä asioille, kun ne ovat päätyneet tuohon pisteeseen. Olet ilmaissut kantasi hänelle ja nyt on hänen vuoronsa päättää, voiko hän antaa anteeksi.
Oletko miettinyt, että olet elänyt pari vuotta hektistä aikaa ja mies on ollut se tunteiden "kaatopaikka". Nyt kun olet menettämässä hänet, sinua pelottaa se ajatus, että se, jonka olet ottanut itsestäänselvyytenä, katoaa elämästäsi. Se "voimavara" tulee olemaan poissa.
Mutta et ilmeisesti ole ajatellut sitä, että mikään työ ei ole niin tärkeä kuin rakkaat ihmiset elämässäsi. Ehkä haluat vakuuttaa itsellesi, että rakastat miestäsi, jotta huono omatunto ei saavuta sinua? Et halua astua siihen tilanteeseen, jossa olet saattanut loukata jotakuta. Mutta mietipäs, että rakastatko sittenkään miestäsi vai oletko vain pelokas kohtaamaan tulevaisuuden ja stressiäomaavan elämäsi yksin.
Kun rakastaa toista, haluaa tämän myös olevan onnellinen. Vaikka jonkun toisen kanssa.
tiedän että rakastan miestäni,niinkuinkirjoitin olen sen hänelle myös ertonut ja olen sanonut useasti arvostavani häntä. tottakai olen ollut hölmö ja itänyt häntä itsestään selvyytenä =/ rakkaani menettäminen ja astuminen tuntemattomaan pelottaa. työntekoni oli siinä pisteessä, että olin lähes loppuun palanut jolloin rupesin sairaalloisesti vain ottamaan lisää työtä ja sillä sain ajatukseni kestämään kasasssa kun osasin tehdä työni hyvin jamitä enemmän työtä tein sitä paremman mielen sain...
Itselläni on 2 lasta toinen n.2v ja toinen n.1,5v.. ja toden näköisesti haen eron ja syy tulee olemaan.. vaimo ei siivoa ei katso lapsia eikä tee oikeen muutakaan.. itse siivoan joka päivä ja haluan viettää kynttilällisiä iltoja kun on vielä talvi ja pimeä.. mutta vaimo ei halua muuta kun olla koneella jota hän on tehnyt tänään jo 4 asti varttiavaille kuuteen eli 2h...en saa konetta häneltä muuten pois kun katkaisemalla netin... akka istuu koneella ja huutaa tee tuo kato poikia mitä ne tekee..jne jne jne....ja joka vitun päivä saan siivota imuroida jne jne....NYT EN JAKSA ENÄÄ OLEN SIIVONNUT JO 2KK KOKOAJAN JA EN JAKSA TÄTÄ PASKAA ENÄÄ... ja haukkuminen on sille kaikista rakkain läski paska jne jne..