mä olen huomannut tässä viimeaikoina jääväni aikalailla yksin. Olen hiukan alle viisikymppinen kahden jo aikuisen lapsen äiti. lapset kasvatin ihan yksin, isästä, eikä isäpuolestakaan ollutkaan koskaan mitään muuta, kuin harmia, surua ja murhetta.
Olen havainnut, että muutamat eivät vaivaudu vastaamaan sähköposteihini, eivät soittele, että mitäs kuuluu, minä toki soitan heille, mutta tuskinpa soittelen enää kauaa..
Tunnen itseni tyhmäksi, kun soittetuani he lopettavat puhelun melko nopeaan, vetoavat kiireeseen!
Yksi ystävä on muuttunut täysin tavattuaan ukon SUOMI 24 chatista ja hommasi koiran.. Ennen olimme kuin paita ja perse, nyt tuskin puhutaan muuta kun hei ja moi. En viitsi itse enää soittaa hänelle, kun totesin, että minun hätä ja huoli ei häntä kiinnosta pätkääkään, kun minä taasen olen käyttänyt pitkiäkin aikoja aikoinaan hänen huolivuodatuksiensa kuunteluun ja kommentoimisiin. Että se siitä ja sen kestävyydestä...
On minulla toki ystäviä ja sukulaisiakin, joidenka kanssa tavataan harvoin, mutta sitten sitäkin hartaammin
ja onneksi minulla on kuitenkin miesystävä, kauempana asuva tosin, mutta toimii se kaukorakkauskin, ainakin meillä =)
Ystävyys ja ihmissuhteet ovat aina vaikeita ja ennalta arvaamattomia asioita. Vaikka kaipaankin tyttöjen juttuja, ja olisi kiva vaikka motkottaa omaa ukkoaan leikillään hyvälle, luotetulle ystävälle vaikka aamukolmelta, on
pakko hyväksyä tosiasiat ja viettää suurin osa vapaa-ajastaan yksin, lenkkeillen, pyöräilllen, leffassa käyden.
Tässä iässä on vaikea löytäkään enää hyvää ystävää, ja vaikea päästää ketään kovin lähellekään.
Olen havainnut, että muutamat eivät vaivaudu vastaamaan sähköposteihini, eivät soittele, että mitäs kuuluu, minä toki soitan heille, mutta tuskinpa soittelen enää kauaa..
Tunnen itseni tyhmäksi, kun soittetuani he lopettavat puhelun melko nopeaan, vetoavat kiireeseen!
Yksi ystävä on muuttunut täysin tavattuaan ukon SUOMI 24 chatista ja hommasi koiran.. Ennen olimme kuin paita ja perse, nyt tuskin puhutaan muuta kun hei ja moi. En viitsi itse enää soittaa hänelle, kun totesin, että minun hätä ja huoli ei häntä kiinnosta pätkääkään, kun minä taasen olen käyttänyt pitkiäkin aikoja aikoinaan hänen huolivuodatuksiensa kuunteluun ja kommentoimisiin. Että se siitä ja sen kestävyydestä...
On minulla toki ystäviä ja sukulaisiakin, joidenka kanssa tavataan harvoin, mutta sitten sitäkin hartaammin
ja onneksi minulla on kuitenkin miesystävä, kauempana asuva tosin, mutta toimii se kaukorakkauskin, ainakin meillä =)
Ystävyys ja ihmissuhteet ovat aina vaikeita ja ennalta arvaamattomia asioita. Vaikka kaipaankin tyttöjen juttuja, ja olisi kiva vaikka motkottaa omaa ukkoaan leikillään hyvälle, luotetulle ystävälle vaikka aamukolmelta, on
pakko hyväksyä tosiasiat ja viettää suurin osa vapaa-ajastaan yksin, lenkkeillen, pyöräilllen, leffassa käyden.
Tässä iässä on vaikea löytäkään enää hyvää ystävää, ja vaikea päästää ketään kovin lähellekään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voisin vaikka allekirjoittaa tuon edellisen tekstin! Olen vähän alle viisikymppinen nainen. Lapset jo aikuisia ja ukkokin on, mutta ei miehen kanssa voi jakaa kaikkia asioita. Voi kuinka kaipaan juttelukaveria! Hyvä ystäväni muutti niin kauas että yhteydenpito on jäänyt aika vähiin. Ja tuttuakin tutummalta kuulostaa tuo "kiire" kun yrität pitää yhteyttä johonkuhun! Ja minähän olen se joka soitan ja olempa päättänyt olla häiritsemättä enää ketään. Olisi kiva käydä joskus jossain jutustelu kaverin kanssa, tai vaikka istuskella kahvilla! Tai vaikka lenkillä.