Olen ollut nyt kaksi kuukautta Englannissa au pairina ja minulla on täällä aivan upea perhe. Mutta. Kahden viikon jälkeen tulostani alkoi koti-ikävä, joka on vaan pahentunut pahentumistaa. Itken ihan pienimmistäkin asiasta joka päivä, eikä perheen vanhemmilla kärsi edes kysyä minulta miten voin, kun jo purskahdan itkuun. Perhe on kyllä tietoinen tilanteesta ja on yrittänyt auttaa parhaan mukaan. Olen hyvin kiitollinen siitä. Mutta en pysty puhumaan asioistani perheelle ilman, että kyyneleen kihoavat silmiini. Jos vaikka tarvitsen apua jonkun asian suhteen ja pitää kysyä apua, minua rupeaa itkettämään. Kaipaan kotia ja perhettä tosi paljon.
Nyt minua on lakanut toden teolla huolestuttamaan, sillä olen alkanut näkemään hirvittäviä painajasia useasti viikossa, saanut ahdistuskohtauksia ja kaksi viikkoa olen kärsinyt univaikeuksista. Herään aina aamuyöllä 3-4 maissa enkä saa enää unta kuin vasta silloin kun pitäisi herätä. Syön täällä hyvin terveellisesti, liikun joka päivä ulkona, joten nuitten puolesta se ei voi johtua. Menen aina kymmenen aikoihin nukkumaan, eikä minulla ole koskaan aikaisemmin ollut univaikeuksia. Pelottaa, että tämä kaikki johtuu tästä koti-ikävästä ja että nämä oireet vielä pahenevat.
Minulla ei ole vielä kavereita täällä, mutta aloitin englanninkielen kurssin, joka on tuonut vähän eloa arkeen. Siellä tapasin myös muita au paireja ja saatan saada sieltä ehkä kavereitakin. Toivottavasti.
Perheeni tietää olostani täällä, mutta patistavat jatkamaan. Olemme lähdössä marraskuun lopussa Austraalaian ja minun pitäisi pian päättää haluanko jäädä vielä tänne vai lähteä kotiin, koska lentoliput varataan pian. En tiedä mitä tekisin. Muilla samankaltaisia kokemuksia?
Nyt minua on lakanut toden teolla huolestuttamaan, sillä olen alkanut näkemään hirvittäviä painajasia useasti viikossa, saanut ahdistuskohtauksia ja kaksi viikkoa olen kärsinyt univaikeuksista. Herään aina aamuyöllä 3-4 maissa enkä saa enää unta kuin vasta silloin kun pitäisi herätä. Syön täällä hyvin terveellisesti, liikun joka päivä ulkona, joten nuitten puolesta se ei voi johtua. Menen aina kymmenen aikoihin nukkumaan, eikä minulla ole koskaan aikaisemmin ollut univaikeuksia. Pelottaa, että tämä kaikki johtuu tästä koti-ikävästä ja että nämä oireet vielä pahenevat.
Minulla ei ole vielä kavereita täällä, mutta aloitin englanninkielen kurssin, joka on tuonut vähän eloa arkeen. Siellä tapasin myös muita au paireja ja saatan saada sieltä ehkä kavereitakin. Toivottavasti.
Perheeni tietää olostani täällä, mutta patistavat jatkamaan. Olemme lähdössä marraskuun lopussa Austraalaian ja minun pitäisi pian päättää haluanko jäädä vielä tänne vai lähteä kotiin, koska lentoliput varataan pian. En tiedä mitä tekisin. Muilla samankaltaisia kokemuksia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ompa harmittava kuulla, että koti-ikävä on niin suuri!
Vaikuttaako ikävä kotitöihin ja lasten kanssa oloon?
Tietenkin ajan kanssa tilanne voi rauhoittua, uudet ystävät ja mukava perhe auttaa asiaa todella paljon! Mutta ikävä on kuitenkin kestänyt jo niin kauan, että kannattaa miettiä haluatko 'kiduttaa' itseäsi sielä. Kaikkia varten ei ole au pairina olo. Voihan olla että parin vuoden päätä ei ikävä tulisi niin vahvasti! :))
Ei ole vaikuttanut ainakaan vielä. Työn touhussa koti-ikävää ei niin muista vaikka välillä se tulee mieleen. Tietenkin olen tuntenut itseni hiukan väsyneeksi päivisin, mutta minulla on aika hyvä "liikunnallinen" kunto niin olen jaksanut ylättävän hyvin. Raskastahan tämä on välillä kun lapset ovat 10kk ja 2,5vuotias. Silloin kun eloa ja asioita mitä tehdä on helpompi olla. Vanhempi poika on myös todella ihana ja pitää minusta kovasti. Vapaa ajat ja päivät ovat niitä pahimpia ja olen yrittänyt keksiä jotain tekemistä, etten vaan istu huoneessani murheen murtamana. Sepä se tässä onkin kun olen kuitenkin yrittänyt hillitä tuota koti-ikävää, mutta ei siitä ole oikein apua ollut.
Monet sanovat että kannattaisi miettiä se kolme kuukautta ainakin, että pitää yrittää vielä sinnitellä. Kurssikin alkoi ihan vasta, joten siitäkään ei voi vielä sanoa oikein mitään. Pitää vielä host vanhemmilta kysyä milloin pitäisi päättää haluanko lähteä vai en. Toinen juttu on myös se, että Suomessa minulla ei olisi oikein mitään. Ei koulua eikä töitä. Siksi en halua hätiköidä, mutta jos henkinen kunto alkaa tuosta vielä pahentumaan on varmaan pakko luovuttaa.
vielä.. Toki kotona on oma perhe odottamassa ja omat ystävät, mutta silti, jos itse lähtisin kotiin, joutuisin menemään marketin kassalle tai työmarkkinatuella johonkin päiväkotiin töihin mikä ei houkuttele. Mäkin olen ollut täällä Sveitsissä pian 4,5 kk ja alkaa jo helpottaa. Ensimmäiset 4 viikkoa meni innokkaasti uutta opetellessa, sen jälkeen iski arki, en handlannut vielä ranskan kieltä tarpeeksi hyvin voidakseni kommunoikoida lasten kanssa vaadittavalla tavalla ja muutenkin oli kurjaa. Mutta ajattelin, että tää on mun tilaisuus ja halusin ja haaveilin niin hirveästi ulkomailla asumisesta etten varmasti luovuta. Mulla on koko loppuelämä sit aikaa asua Suomessa ja olla suomen kielen ja ystävien ja perheen ympäröimänä. Tää aika loppupeleissä menee niiin äkkiä täällä. Nyt oon tavallaan sopeutunut kieleen ja ympäristöön, saanut vakituisen kaveriporukan kansainvälisistä auppareista ja perheen kanssa menee ihan jees. Et älä tod. lähde vielä kotiin, varsinkin jos sulla on käynyt niin hyvä tuuri että lapset ja vanhemmat ovat mukavia.
Missäpäin Englantia muuten olet? Ajattelin vaan, että facebookia selaamalla olen nähnyt että eräässäkin au pair london- yhteisössä on 1500 henkilöä ja uusia viestejä seinälle kirjoitetaan päivittäin. Että pääkaupungissa seuran löytäminen tuskin on vaikeaa, ellet sitten ole jossain maaseudulla. Itsekin löysin kaverini facebookista :D
Mutta paljon tsemppiä! Ja muista, että välillä on kuitenkin ihan ok mennä "maitojunalla kotiin" jos oikein paljon siltä tuntuu.
Olen au pairina Mansaarella ja täällä juuri ongelmana on se, ettei täällä ole muita suomalaisia au paireja. Mutta paikka on tedella mahtava ja luonto on kaunis. Englannin kurssilla tapasin kyllä muita au paireja, mutta ongelmaksi nousee pitkät välimatkat. Ironista, kukaan meistä ei asu samalla paikkakunnalla :D
no voi vittu. kumpa oisin tilassas, ei harmittais nimittään paskaakaan! mut noh yritä saada kavereita mee lenkille käy kirjastossa kattele miehi yms, kyllä se siitä:) mutta älä missään nimessä lähe kotiin! suomessa kerkeet olla loput 60v elämästäs, no rush.
tsemppiä!
Sita Siwan ja tyottomyyskortiston valia ehdit tosiaan kahlata lumisohjossa lopun elamaasi.
Muista etta heikot sortuu elon tiella.
Näimpä se on. Jospa tämä tästä. Pitää vaan yrittää ajatella ja tolkuttaa iteleen, et tää on mun työ, saan verotonta palkkaa ja mulle maksetaan asumiset ja ruuat. Pitää vaan sinnitellä. Joskus mietin, että ehkä olin liian nuori lähtemään, sillä täytän pian vasta 19. Vaikka lukioaikana on tullut asuttua omassa kämpässä toisessa kaupungissa, kauvempana perheestä, mutta kotiin pääsi silti joka viikko. Täällä on ihan eri juttu. Pitää ottaa tämä myös semmosena ero kokokemuksena vanhemmista ja kasvukokemuksena!
Meitsi on kans tääl Englannissa ollut nyt puoli vuotta. Mulla ei ole juuri koti-ikävää kyllä ollut, voi johtua siitäkin että mulla ja äidillä on etäiset välit muutenkin ja Suomessa mun siskot asuu 400 km päässä mun tuppukyläkotipaikkakunnalta, joten niitäkään ei nää montaa kertaa vuodessa.
Mut alku oli muusta syystä aika vaikee, menin ihan ok perheeseen maaseudulle Wiltshireen. Ajattelin, että Englannissa maaseudulla asuminen olisi jotenkin romanttisempaa kuin Suomessa. No, eipä ollut. Kylässä oli pari pubia ja sosiaaliset aktiviteetit aika vähissä. En tehnyt muuta kuin hoidin naperoita 9 tuntia päivässä, söin ja nukuin sen 1,5 kuukautta. Etsin netistä muita aupaireja, joita en löytänyt kuin muutaman jostain lähiseuduilta ja asiaa vaikeutti ettei minulla ollut autoa käytössä. Paikalliset nyt lähinnä opiskelivat jossain muualla päin Englantia. Oli yksinäistä. Mutta sit päätin et tää on mun vuosi, selitin perheelle miten en oo onnellinen siitä et teen pelkästään työtä eikä elämässä ole muuta. ne kyllä ymmärsi sen etten ollut kovin onnellinen. Löysin uuden perheen Surreystä, täältä kestää ainoastaan 30 min. junalla Lontooseen ja täällä Wokingin seuduilla on tooosi paljon muita auppareita ja mulla on jopa kavereita täällä. Ja kuitenkin täällä on ihanaa maaseutua lähellä. Vaihda säkin perhettä ja tuu tänne manner-englantiin? Mullakin oli mukava perhe, mutta en oo kyllä katunut vaihtamista hetkeäkään kun sain taas niin plajon elämää sen kuolleen kylän tilalle.
Älä lähde vielä kotiin!
Minäkin olen täällä englannissa aupparina, ollut nyt 4 viikkoa.
Ensimmäinen viikko meni nopeaa, mutta viikonloppuna meinasi jo masentaa ihan tosissaan ja ahdistaa kun ei ollut ketään muita kun perhe täällä ja kaverit suomessa joille puhua.
Mutta onneksi perheen äiti auttoi minua hieman löytämään muita aupaireja, (hän pyysi heidän edellisen aupairin laittamaan minulle muiden aupaireiden numeroita jotka vielä täällä on.) ja tapasin heti sunnuntaina yhden pojan, ja hänen kauttaan 4 muuta. :) He kaikki ovat tsekkejä joten kielenämme toimii englanti. Siitä lähtien olen ollut heidän kanssaan tekemisissä lähes päivittäin.
Kannattaa yrittää tutustua myös muun maalaisiin aupaireihin, eikä vain suomalaisiin.
Tällä meidän alueella ei edes ole muita suomalaisia. Lähimmät taitavat olla lontoon seudulla ja täältä sinne on junalla tunnin matka.
Minä asun "maalla" ja olen tykännyt todella paljon.
Koti-ikävää ei ole tarvinnut potea sen jälkeen kun kavereita sai. Ei sitä kukaan jaksa olla vain perheen kanssa ja vapaa-ajat kotona omassa huoneessa tietokone kaverina! Hulluksi sitä tulee vähemmälläkin. ;) Mutta ei muutku nyt vaan reippaasti tuttavuuksia tekemään. ;) Kuin kauan oot täällä? Minä ens heinäkuuhun.
Jos haluat olla yhteyksissä, niin s.posti on [email protected]