Olen vanhempieni ainokainen, kovalla kädellä ja kurilla kasvatettu.
Aikoinaan asumisjärjestelyt menivät niin, että vanhempani muuttivat naapuriimme. Ajattelin tuolloin, että saanpahan vauvanhoitoapua. Mutta mitäpä hullua, äitini oli erittäin vaivaantunut kun apua pyysin. Vaati palaamaan tiettyyn aikaan mennessä, sillä yötä myöten ei tarvi kylillä hillua. Niinpä omat menot kutistuivat minimiin ja loppuivat kokonaan.
Muutenkin äiti piti oikeutenaan tulla ja mennä kodissamme kuten halusi. Istahti jopa ruokapöytäämme ja lappasi lapselle ruokaa suuhun. Saunailtana saattoi tulla omilla avaimillaan sisään ja istua takkahuoneessa odottamassa.
Jos näki saunaolutta, piti minulle tiukan puhuttelun.
Nyt olen eronnut ja asustelen lasteni kanssa kolmistaan. Lapset jo yläaste- ja lukioiässä.
Äiti ohjelmoi elämäni suunnan heti kun ero astui voimaan. Nyt minä eläisin vain työlle ja lapsilleni, laittelisin kotia oikein nätiksi, miehiä en tarvitsisi elämääni.
Mummo jopa saattaa järjestää pieniä ylläreitä siivoamalla kotimme silläikaa kun olemme töissä ja kouussa. Niin nätisti oli kaappiin viikattuna jopa alushousuni ja yöpöytäni laatikon ryppyvoiteet oli nätissä ojennuksessa hieromasauvan kanssa...uskomatonta mutta totta !!!!
Samoin tyttären päiväkirjat ja kirjeet olivat nätisti viikattuina kirjoituspöydällä.
No sen siivouskerran jälkeen mummoa ei vähään aikaan näkynytkään, loukkaantui varmaan verisesti löydöistään.
Avaimen mummo on taloomme saanut niin, että katsoi oikeudekseen ottaa vara-avaimen kaapista ihan vain siksi että jos tulee tulipalo tai muuta meidän poissaollessamme, niin hän voi ainakin koiran käydä pelastamassa.
Niinpä vain kahden vuoden yksielo on tuonut elämääni viimeinkin miesystävän. Saatan piipahtaa hänen kanssaan iltakahvilla tms. Kun mummo näkee että lähden johonkin, hän heti joko soittaa lapsille tai tulee meille kysymään että minne menin ja miksi.
Parina viikonloppuna olen ollut "omalla lomalla". Mummo on huomannut auton puuttuvan tallista ja hyökännyt heti kotiimme pitämään jöötä, tutkimaan jääkaappia että olenko edes ruokaa lapsille varannut, heitteille jättöä kaikki. Lapsetkin hermostuvat ja ovat muutamia kertoja huutokonsertilla ja sättimisellä ajaneet mummon ulos.
Mummon mielestä lapset eivät saisi käydä isänsä luona, sanellut ehtoja etten saa lapsia sinne päästää. Kun saa tietää että lapset ovat käymässä isällään, huutaa minulle, että miksikäs päästin kun hänhän on sanonut ettei niin kannata tehdä.
Jos olemme lasten kanssa pitemmän aikaa päivällä pois, mummo hakee koiramme hoitoon väittäen että sen on huono olla yksin kotona.
Kummallista tulla kotiin kun huomaa että jaaaaahas, koira on taas haettu.
Eräänä viikonloppuna sallin itselleni viinilasillisen samalla kun pesin ikkunoita. Poika oli mummolassa käydessään ruokkinut mummon uteliaisuutta nakkaamalla, että äitillä on PULLO.
Kohta kuuluu eteisestä tiukka komento minulle: "Tuuppas vähän tänne !"
Voi luoja, en tiedä että itkeäkkö vai nauraa ja miten helvetissä tämän rumban saa loppumaan ?
Pieniä taukoja tunkemiseen saa jos sanoo oikein hankalasti ja rumasti. Mutta sama peli jatkuu aina uudelleen ja uudelleen.
Aikoinaan asumisjärjestelyt menivät niin, että vanhempani muuttivat naapuriimme. Ajattelin tuolloin, että saanpahan vauvanhoitoapua. Mutta mitäpä hullua, äitini oli erittäin vaivaantunut kun apua pyysin. Vaati palaamaan tiettyyn aikaan mennessä, sillä yötä myöten ei tarvi kylillä hillua. Niinpä omat menot kutistuivat minimiin ja loppuivat kokonaan.
Muutenkin äiti piti oikeutenaan tulla ja mennä kodissamme kuten halusi. Istahti jopa ruokapöytäämme ja lappasi lapselle ruokaa suuhun. Saunailtana saattoi tulla omilla avaimillaan sisään ja istua takkahuoneessa odottamassa.
Jos näki saunaolutta, piti minulle tiukan puhuttelun.
Nyt olen eronnut ja asustelen lasteni kanssa kolmistaan. Lapset jo yläaste- ja lukioiässä.
Äiti ohjelmoi elämäni suunnan heti kun ero astui voimaan. Nyt minä eläisin vain työlle ja lapsilleni, laittelisin kotia oikein nätiksi, miehiä en tarvitsisi elämääni.
Mummo jopa saattaa järjestää pieniä ylläreitä siivoamalla kotimme silläikaa kun olemme töissä ja kouussa. Niin nätisti oli kaappiin viikattuna jopa alushousuni ja yöpöytäni laatikon ryppyvoiteet oli nätissä ojennuksessa hieromasauvan kanssa...uskomatonta mutta totta !!!!
Samoin tyttären päiväkirjat ja kirjeet olivat nätisti viikattuina kirjoituspöydällä.
No sen siivouskerran jälkeen mummoa ei vähään aikaan näkynytkään, loukkaantui varmaan verisesti löydöistään.
Avaimen mummo on taloomme saanut niin, että katsoi oikeudekseen ottaa vara-avaimen kaapista ihan vain siksi että jos tulee tulipalo tai muuta meidän poissaollessamme, niin hän voi ainakin koiran käydä pelastamassa.
Niinpä vain kahden vuoden yksielo on tuonut elämääni viimeinkin miesystävän. Saatan piipahtaa hänen kanssaan iltakahvilla tms. Kun mummo näkee että lähden johonkin, hän heti joko soittaa lapsille tai tulee meille kysymään että minne menin ja miksi.
Parina viikonloppuna olen ollut "omalla lomalla". Mummo on huomannut auton puuttuvan tallista ja hyökännyt heti kotiimme pitämään jöötä, tutkimaan jääkaappia että olenko edes ruokaa lapsille varannut, heitteille jättöä kaikki. Lapsetkin hermostuvat ja ovat muutamia kertoja huutokonsertilla ja sättimisellä ajaneet mummon ulos.
Mummon mielestä lapset eivät saisi käydä isänsä luona, sanellut ehtoja etten saa lapsia sinne päästää. Kun saa tietää että lapset ovat käymässä isällään, huutaa minulle, että miksikäs päästin kun hänhän on sanonut ettei niin kannata tehdä.
Jos olemme lasten kanssa pitemmän aikaa päivällä pois, mummo hakee koiramme hoitoon väittäen että sen on huono olla yksin kotona.
Kummallista tulla kotiin kun huomaa että jaaaaahas, koira on taas haettu.
Eräänä viikonloppuna sallin itselleni viinilasillisen samalla kun pesin ikkunoita. Poika oli mummolassa käydessään ruokkinut mummon uteliaisuutta nakkaamalla, että äitillä on PULLO.
Kohta kuuluu eteisestä tiukka komento minulle: "Tuuppas vähän tänne !"
Voi luoja, en tiedä että itkeäkkö vai nauraa ja miten helvetissä tämän rumban saa loppumaan ?
Pieniä taukoja tunkemiseen saa jos sanoo oikein hankalasti ja rumasti. Mutta sama peli jatkuu aina uudelleen ja uudelleen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuulostaa ihan samalta kuin minun vanhempani aikoinaan - paitsi että ei ehkä olisi lappanut lapsille ruokaa suuhun eikä odottanut takkahuoneessa. ;) Tarpeeksi hankalaa kuitenkin. Tuskinpa äitini sentään olisi tullut edes siivoamaan huusholliani ainakaan perheen perustamisen jälkeen.
Valitettavasti minua auttoi vain muutto satojen kilometrien päähän. :( Onneksi muuton tarpeen jo ennen perheen perustamista. Kyttääminen oli sen jälkeen mahdotonta. En tosin tiennyt, itkeäkö vai nauraa, kun serkkuni oli maininnut äidilleni nähneensä minut tanssilavalla (siis lavalla, ei ravintolassa) - ja äitini oli huolissaan. Olin jo silloin yli kolmenkymmenen ja vapaa tulemaan ja menemään.
Sittemmin menin naimisiin. Ei tullut edes mieleeni ajatella, tykkäävätkö vanhemmat miehestäni. Ihme kyllä tykkäävät kovastikin. Suku tosin taitaa ihmetellä, miten sainkin niin hyvän miehen, ja juuri se tekeekin sen, että ei tulisi kuuloonkaan muuttaa heitä lähemmäksi. ;)
Sinulla vain on se hankala tilanne, että jos muuttaisit kauemmas, lapsesi olisi ilmeisesti vaikeampi tavata isäänsä. :(
lukot! Tai soita poliisit paikalle seuraavan kerran kun tiedät äitisi kyykkivän asunnossasi, ilmoita murtovarkaasta. Mahtaa ämmän mieliteot hieman rauhoittua.
Se että mummo lappaa teillä, million häntä itseään huvittaa, voi luokitella kotirauhan rikkomiseksi ja se on laissa rangaistavaa. Soita poliiseille ja ilmoita asiasta. Tai tee, kuten jekku sanoi: ilmoita poliiseille murtovarkaasta, kun äitisi on taas kerran tullut luvatta käymään. Loistava näpäytys!
Muutto toiselle paikkakunnalle ei välttämättä ole lapsia ajatellen paras teko, pitäähän heidän tavata myös isäänsä (ellet sinä sitten kiellä sitä täydellisesti).
Olen nelikymppinen eronnut ja kahden lapsen äiti. Oma äitini on samaa tyyppiä kuin sinunkin äitisi. Olen vuosikymmenet yrittänyt saada häntä kunnioittamaan rajojani, olemaan puuttumatta asioihini, mutta puhe on kaikunut kuuroille korville. Samoin huuto, koska hänen käytöksensä on ajoittain saanut minut aivan raivon partaalle. Ongelmana on, ettei äiti koe tekevänsä mitään väärää, hänhän tarkoittaa vaan hyvää ja yrittää auttaa. Tämä apu kuitenkin annetaan kunnioittamatta lainkaan avun kohdetta. Äiti ei vapaaehtoisesti ota huomioon lapsensa tarpeita, on vain hänen näkemyksensä ja se on ainoa oikea. Ainoaksi keinoksi (vuosikausien turhan suunpieksennän jälkeen) olen löytänyt välien katkaisemisen kokonaan, niin valitettavaa kuin se onkin. Ajattelen asiaa niin, että se on äitini oma valinta. Jos hän ei opi sellaista kanssakäymistä, missä hän kunnioittaa lastaan eikä jyrää tätä, saa hän tyytyä olemaan ilman äiti-tytär-suhdetta. Äitiään kun ei voi muuttaa (niin kuin ei ketään muutakaan ihmistä), voi vain muuttaa omaa itseään ja omaa käytöstään.
Suoraan sanoen äitini käytös on erittäin loukkaavaa ja mitätöivää. Hän ei näe minua sellaisena kuin olen, vaan vain sellaisena kuin minun hänen mielestään pitäisi olla. Hän riistää minulta oikeuden omaan minuuteen, omaan elämään, omaan persoonallisuuteen.
Usein taustalla on sukupolvien ajan jatkunut käytösmalli, jota sukupolvi toisensa jälkeen toistaa. Teen siksi parhaani, että tällainen käytösmalli päättyisi äitiini eikä se enää periytyisi minulle ja edelleen lapsilleni.
Luonnollisesti äitini on erittäin loukkaantunut välien poikkipanemisesta. Marttyyrinomaisesti hän yrittää muistuttaa miten paljon hän on minua auttanut ja minun puolestani tehnyt. Hän on toki paljon tehnyt auttaakseni minua (mm. työntänyt ruokaa postiluukusta, kun otin häneltä kotiavaimeni pois), mutta se mitä hän on tehnyt ei ole ollut sitä, mitä minä olisin tarvinnut. Olisin halunnut, että hän olisi kohdannut minut ihminen ihmisenä eikä vain holhoojana, joka kontrolloi holhottavaansa.
Minun täytyy kuitenkin pitää huoli omasta hyvinvoinistani, ainukaisesta elämästäni, että saan elää omaa elämääni eikä äitini elämää. Minä kuitenkin olen ainoa, joka tiedän mitä elämältäni haluan, mikä on ominta minua, minun kutsumukseni. Äitini ei saa määritellä minut esim. niin, että lakkaan olemasta nainen (kuten hän on tehnyt leskeksi jäätyään). Haluan olla kokonainen ihminen joka elämänalueella - äitinä, naisena, työtoverina, ystävänä, sukulaisena ym.
Sitä paitsi hän on tehnyt suuren karhunpalveluksen itsetunnolleni. Tarjoamalla jatkuvasti apuaan pyytämättä hän välittää piilosanomaa, että tytär ei pärjää ilman äitiään, ja tämä sanoma menee kyllä perillekin itsetuntoa nakertavana, kun alkaa itsekin uskoa, että eihän minusta on yksin mihinkään, kun ei äitikään usko minun pärjäävän.
Voisitko muuttaa vähän kauemmaksi ja olla sitten antamatta uuden asunnon avainta äidillesi? Ei siinä tunnu muukaan auttavan.
Kyllä tällaisille äideille on vain itse alettava kovenemaan, jotka eivät itse ymmärrä.
Veljeni perhe oli hänen pommituksena kohteena syksyyn saakka, kunnes muuttivat. He tosin ottivat kyllä avunkin vastaan ja osin ehkä hyötyivätkin.
Minulle 16 vuotiaana äitini sanoi, että kotoa ei tarvi tulla apua pyytämään, kun aloitin työelämän ja muutin kotoa. En ole sitä sitten pyytänyt. Kouluun en mennyt, koska äitini perui kouluun lähtöni. Ei käynyt valitsemani ala, joten sanoin että saa myös perua, jos niin tuumaa ja niin teki. Olisin halunnut käydä autonasentajalinjan, kun kuljetusala kiinnosti.
Nyt syksyn jälkeen sitten äitilleni siis koitti
tyhjyys, kun veli muutti perheineen pois ja
niinhän siinä kävi, että äitini otti minut uhrikseen, tai niin kuvittelee, mutta taistelu on alkanut :)
Ennen pääsin vähällä, kun kävi kerran tai kaksi vuodessa, lasten myötä sitten myös heidän merkkipäivinä ja ehkä jotain extrapäiviä.
Mutta nyt alkoi siis mielistely ja oven pielessä pyörähtely. On kantanut milloin leipää, milloin hernekeittokattilaa ja minä kiehun vain vihaa!
En todellakaan kaipaa mitään, en apua, en lahjuksia, en mielistelyä! jos takana olisi puhdas auttamisenhalu, niin olisi ok, mutta tässä tapauksessa ei ole.
Nyt pari viikkoa sitten tuli haravoimaan, mutta minä panin kyllä lähtemään haravansa kanssa!
Minä olen pärjännyt tähänkin asti ilman hänen apuaan, niin en todellakaan tarvi sitä nytkään.
Ja on minulla sen verran kunnianhimoakin, että siihen kiitollisuudenvelkaan en lankea, enkä suo hälle sitä iloa että hän tulkitsisi minun nyt viimein antautuvan etten jaksa tai pärjää ilman hänen apuaan.
Viime viikolla myös tein selväksi, että tästä lähtien tulee meille niinkuin muutkin ihmiset,
eikä takaovista, eikä yleensäkään hiippailemalla.
Vielä en osaa sanoa auttoiko?
Seuraavan kerran otankin sitten esiin sen,
että ennen kuin sopii kenenkään kanssa mitään minua koskettavaa, niin kysyy ensin minulta.
Lapsiakaan ei pyydetä siis kylään ennenkuin on kysytty minulta. Jne...
Eli eiköhän tämä tästä ala purkautumaan, toivon niin. Ja olen ajatellut, että en menetä siinä mitään, jos hän jättää minut rauhaan.
avain heti pois äidiltä! Ei 10-20-30v päästä vaan HETI!!!!