Olen aina välillä pistäytynyt tällä palstalla, vaikka enimmäkseen seuraan avoliitto-ja uusperhe-palstoja ja syy on se että oma nykyinen parisuhteeni sai alkunsa uskottomuudesta. Olen ollut pian kuusi vuotta avoliitossa miehen kanssa, jonka kanssa aloitimme suhteen, kun molemmilla oli parisuhde tahollaan. Mieheni oli naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta, tytär ja poika. Itse olin avoliitossa ja kihloissa, kun suhteemme alkoi. Lapsia meillä ei vielä ollut. Miksi aloitimme suhteen, vaikka omat suhteemme olivat ihan hyviä? Kyllähän se oli rakastuminen, joka vei jalat alta. Jotakin, joka kohotti arjen yläpuolelle. Jätimme molemmat kumppanimme ja muutimme yhteen ja yhdessä olemme vieläkin.
Olenko katunut? Vastaus ei ole yksiselitteinen, sillä toisaalta olen katunut ja toisaalta en. Siinä mielessä en ole katunut, että tulemme mieheni kanssa hyvin toimeen niin henkisesti kuin seksuaalisesti. Mutta jossain mielessä olen toisinaan katunut. Nimittäin jos olen nyt rehellinen itselleni, niin vaikka suhteeni avomieheeni on hyvä, niin en voi sanoa, että se olisi sanottavasti parempi kuin suhde ex-avomieheeni, koska siinäkin suhteessa oli omat hyvät puolensa ja tulimme exänkin kanssa ihan hyvin toimeen.
Kaikkein kipein ongelma tässä nykyisessä suhteessa on nämä uusperheisiin usein liittyvät ongelmat. Miehelläni on edellisestä avioliitosta 15-v tytär, joka ei voi sietää minua. Hänen mielestään rikoin hänen vanhempiensa avioliiton ja hän suhtautuu minuun välillä jopa vihamielisesti. Kun mieheni tytär pääsi viime kesänä ripille, hän ilmoitti heti isälleen, etten minä ole tervetullut rippijuhliin. Kun mieheni solidaarisuudesta minua kohtaan sanoi tyttärelleen, että jos minä en ole tervetullut, niin sitten hänkin jää pois, oli tytär vastannut, että senkun jäät sitten. Sanoin sitten miehelleni, että ei haasteta turhaan riitaa, vaan sovitaan että sinä menet paikalle ja minä jään kotiin ja niin me myös teimme. Mieheni ex-vaimo suhtautuu minuun viileästi ja etäisesti, mutta periaatteessa kuitenkin asiallisesti. Samoin mieheni poika. Mutta tytär ei vieläkään hyväksy minua ja epäilen, tuleeko pitkään aikaan hyväksymäänkään. Ehkä ei koskaan. Mieheni on ikävässä välikädessä, koska hän toisaalta tuntee solidaarisuutta minua kohtaan ja toisaalta tytärtä kohtaan. Jos tytär haukkuu minua, niin silloin mies alkaa puolustaa minua ja jos minä joskus kritisoin tytön käytöstä, niin silloin hän alkaa puolustelemaan tyttöä. Vaikeimpina hetkinä olen ajatellut, että olisiko sittenkin ollut parempi, että mieheni ja minä emme olisi koskaan aloittaneet suhdettamme. Mieheni olisi edelleen ex-perheensä kanssa ja itse olisin voinut perustaa exäni kanssa perheen puhtaalta pöydältä ilman näitä uusperheeseen liittyviä vaikeuksia. En olisi uskonut mieheni kelkkaan lähtiessäni, että nämä uusperheiden ihmisuhdekuviot voivat olla näin mutkikkaita.
En tiedä, tuleeko mieheni ja minun suhde kestämään loppuelämää. Meillä on ollut hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä. En pidä myöskään mahdottomana sitä, ettei jompikumpi meistä voisi taas rakastua johonkin uuteen ihmiseen. Sellaista vain tapahtuu. Nyt elämme päivä kerrallaan ja katsomme. Ne parisuhteen alkuvaiheeseen kuuluvat tähtihetket ovat kohdallamme jo laimentuneet ja nyt suhteemme perustuu arkiseen kumppanuuteen. Tämä suhde kestää jos on kestääkseen. Samanlaisessa tilanteessa oleville sanoisin, että kun lähdette perustamaan uutta suhdetta jonkun kanssa, jolla on perhe ennestään, niin kannattaa arvioida tilannetta myös siltä kannalta, että kun otatte miehen/naisen, niin otatte samassa paketissa hänen lapsensakin eikä se ole aina helppoa. Itse en silloin nuorempana oikein tajunnut sitä ja moni asia tuli ikävänä yllätyksenä. Olisin varmaan monesta tilanteesta selviytynyt paremmin, jos olisin osannut ennakoida ongelmat, joita uusperheessä voi syntyä. Mutta nyt mennään näillä eväillä ja eletään toivossa, että tilanne joskus rauhoittuu.
Olenko katunut? Vastaus ei ole yksiselitteinen, sillä toisaalta olen katunut ja toisaalta en. Siinä mielessä en ole katunut, että tulemme mieheni kanssa hyvin toimeen niin henkisesti kuin seksuaalisesti. Mutta jossain mielessä olen toisinaan katunut. Nimittäin jos olen nyt rehellinen itselleni, niin vaikka suhteeni avomieheeni on hyvä, niin en voi sanoa, että se olisi sanottavasti parempi kuin suhde ex-avomieheeni, koska siinäkin suhteessa oli omat hyvät puolensa ja tulimme exänkin kanssa ihan hyvin toimeen.
Kaikkein kipein ongelma tässä nykyisessä suhteessa on nämä uusperheisiin usein liittyvät ongelmat. Miehelläni on edellisestä avioliitosta 15-v tytär, joka ei voi sietää minua. Hänen mielestään rikoin hänen vanhempiensa avioliiton ja hän suhtautuu minuun välillä jopa vihamielisesti. Kun mieheni tytär pääsi viime kesänä ripille, hän ilmoitti heti isälleen, etten minä ole tervetullut rippijuhliin. Kun mieheni solidaarisuudesta minua kohtaan sanoi tyttärelleen, että jos minä en ole tervetullut, niin sitten hänkin jää pois, oli tytär vastannut, että senkun jäät sitten. Sanoin sitten miehelleni, että ei haasteta turhaan riitaa, vaan sovitaan että sinä menet paikalle ja minä jään kotiin ja niin me myös teimme. Mieheni ex-vaimo suhtautuu minuun viileästi ja etäisesti, mutta periaatteessa kuitenkin asiallisesti. Samoin mieheni poika. Mutta tytär ei vieläkään hyväksy minua ja epäilen, tuleeko pitkään aikaan hyväksymäänkään. Ehkä ei koskaan. Mieheni on ikävässä välikädessä, koska hän toisaalta tuntee solidaarisuutta minua kohtaan ja toisaalta tytärtä kohtaan. Jos tytär haukkuu minua, niin silloin mies alkaa puolustaa minua ja jos minä joskus kritisoin tytön käytöstä, niin silloin hän alkaa puolustelemaan tyttöä. Vaikeimpina hetkinä olen ajatellut, että olisiko sittenkin ollut parempi, että mieheni ja minä emme olisi koskaan aloittaneet suhdettamme. Mieheni olisi edelleen ex-perheensä kanssa ja itse olisin voinut perustaa exäni kanssa perheen puhtaalta pöydältä ilman näitä uusperheeseen liittyviä vaikeuksia. En olisi uskonut mieheni kelkkaan lähtiessäni, että nämä uusperheiden ihmisuhdekuviot voivat olla näin mutkikkaita.
En tiedä, tuleeko mieheni ja minun suhde kestämään loppuelämää. Meillä on ollut hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä. En pidä myöskään mahdottomana sitä, ettei jompikumpi meistä voisi taas rakastua johonkin uuteen ihmiseen. Sellaista vain tapahtuu. Nyt elämme päivä kerrallaan ja katsomme. Ne parisuhteen alkuvaiheeseen kuuluvat tähtihetket ovat kohdallamme jo laimentuneet ja nyt suhteemme perustuu arkiseen kumppanuuteen. Tämä suhde kestää jos on kestääkseen. Samanlaisessa tilanteessa oleville sanoisin, että kun lähdette perustamaan uutta suhdetta jonkun kanssa, jolla on perhe ennestään, niin kannattaa arvioida tilannetta myös siltä kannalta, että kun otatte miehen/naisen, niin otatte samassa paketissa hänen lapsensakin eikä se ole aina helppoa. Itse en silloin nuorempana oikein tajunnut sitä ja moni asia tuli ikävänä yllätyksenä. Olisin varmaan monesta tilanteesta selviytynyt paremmin, jos olisin osannut ennakoida ongelmat, joita uusperheessä voi syntyä. Mutta nyt mennään näillä eväillä ja eletään toivossa, että tilanne joskus rauhoittuu.
Vastaukset 73
Vanhimmat
uusi suhde ja molempien lapset ja yhteiset lapset tuovat oman mausteen suhteeseen. Itse olen ollut vapaa kun nykyiseni tapasin, hän varattu. Mieheni mielestä edellinen suhde oli hänen kohdaltaa ollut jo täysin kuollut, vaimon mielestä he ovat pari edelleen, vastahan tässä on 5 vuotta mennytkin. Välillä kuulen heidän lasten suustaan juttuja....joita he eivät ole voineet itse oppia, vaan kuulla äitinsä suusta. Itse en ole niihin juttuihin kiinnittänyt huomiota ja mieheni on asillisesti oikaissut heille asiat oikealle mallilleen. Täytyis kuitenkin muistaa käyttäytyä asillisesti, ex:stä ei tarvitse tykätä eikä olla kaveri, mutta lapsia ei pitäisi laittaa valitsemaan jomman kumman vanhemman välillä. Meillä menee lasten kanssa muuten siis hyvin. Itse en paljoa kiinnittäisi huomiota 15-vuotiaan juttuihin. Itse kun pysyy provosoitumatta niin hyvin menee. Me olemme viettäneet mieheni lasten synnttärit jne omalla porukalla ja heidän äitinsä omalla porukallaan.Tulevat rippi ym juhlat ei minua kiinnosta tuppautua.
että aikuisten suhteet (uusperhekuviot) eivät koskaan lähde lasten tarpeista, ja siinä syy myös lapsen käytökseen. Suhde on vain aikuisten ratkaisu, ja lapsi on todella vaikeassa tilanteessa. Ei ole lapsen syy, jos hän joutuu ottamaan pienille hartioilleen liian paljon uusperhekuvion tuomaa painetta, ydinperhettä ei enää olekaan, vaan on uusia perheenjäseniä joihin lapsi ei koe kuuluvansa (ymmärrettävää). Uusperhe onnistuu parhaiten vain silloin, kun lapset ovat joko aivan pieniä tai jo melkein aikuisia. Ja aina parempi lapsen kannalta olisi. jos uusperheen jäsenet asuisivat omissa kodeissaan, jolloin säilyisi ns jonkinlainen ydinperhe lapsen turvaksi
on kuule aikuiset jotka niitä paineita niille pienille harteille laittaa. Esim jatkuva riitely ja huono ilmapiiri kotona, puhumattakaan suuremmista omgelmista ei ole hyvä vaihtoehto lapselle sen ymmärtää jokainen lapsiaan ajatteleva aikuinen. Ja lähtee ottaa eron jos muu ei auta. Huonoon suhteeseen jääminen, se vasta huonoksi lapselle onkin. JA todellakin ne on ne aikuiset jotka saattaa mustamaalata toista vanhempaa mikä on todella huono asia. Itse olen eronnut petturimiehestä, 5 vuotta sitä tuli työstettyä ja sitten sain voimaa lähteä, kun huomasin ettei siinä ollut enää mitää järkeä. Sillä on merkitystä miten ero selitettään lapselle ja miten AIKUISET käyttäytyy. Me erosimme lopun jatkuvan riitelyn ja mihen alkoholin käytön jälkeen suhteellisen hyvissä väleissä. Nyt kun on aikaa kulunut en ole katkera, en miehelle enkä niille monille naisille. Lapsemme saattvat joskus lohkaista jotain iskän uuden naisen kauniista ulkonäöstä ym. en ole kommentoinut asiaa mitenkään. Itsetuntoni on mielestäni hyvä, ei ole tarvetta alkaa riitelemään ja puhumaan paskaa ENTISEN mieheni uudesta naisesta.
Toki ydinperhe on kaikkien toive ja unelma ja kun asiat on hyvin niin paras vaihtoehto. Yleensä näin ei ole jos eroon päädytään. Ydinperhe ei aika kuitenkaan ole paras vaihtoehto. Lapsista tulee kyllä ihan täyspäisiä kunhan aikuiset hoitavat eron hyvin ja selittävät lapselle ettei syy ole heissä.
Turhan usein katkeruus ja viha saa aikuiset unohtamaan jopa hyvät käytöstavat.
Etkö tiennyt suhdetta aloittaessasi, että evoluutiobiologian kannalta olennainen kiima (= rakastuminen, tunne arjen yläpuolella) kestää noin kaksi vuotta. Tämä luonnon järjestämä kiima liimaa yhteen vaikka oksennusämpärit. Vaihtamalla harvoin paranee, tietysti jos puoliso on ihan pöllö, silloin kylläkin. Mutta fiksu, järkevä ja älykäs ihminen ei jätä perhettään. Se siitä rakkaudesta.
MUTSI FIVE,vihdoinkin löytyy nainen,joka ymmärtää mitä rakkaus on.
Kyllähän sitä riskin ottaa ryhtyessään uusioperheen kanssa elämään varsinkin jos suhde on rakennettu entisille savuaville raunioille.
Itse tuon kokeneena en ikinä ottaisi kumppania ,jolla on lapsia ja erossa katkeroitunut ex.
Liki 10 v helvettiä, jossa sai taistella olemassaolon oikeutuksesta ja aina oli yritettävä ajatella lapsen oikeuksia ja eri osapuolten tunteita. Onnen huuma ja kuherrusaika kesti noin pari vuotta,olihan se ihanaa. Sain miehen ,jonka syli oli paras paikka maailmassa. Nyt näin jälkeenpäin varattuun perheelliseen alaikäisten vanhempaan jos joku ihastuu, sanon neuvon: lähde karkuun äläkä taaksesi katso!
Nyt vuosien päästä elämä on aloillaan ,kaikki sietävät kaikkia.Rankka taival, en alkaisi uudestaan vaikka sydän karrelle palaisi,
Sinullakin kuitenkin lopussa kiitos seisoi? Nyt kaikki ok? Ei kaikilla vie kymmentä vuotta saada asioita järjestymään. Jos rakkautta riittää, uusioperhe onnistuu. Helppoa se ei ole, ja monet itkut ja hammastenkiristelyt on vastassa...
Kyllä minä kannustan yrittämään, onnensa puolesta kannattaa taistella. Jos on löytänyt "sen oikean" rinnalleen, pitää ottaa koko paketti - lapsineen, ja exineen, päivineen. Mutta jos ei ristiriitoja siedä, tai provosoituu jokaisesta pikkuasiasta tukkanuottasille, silloin kannattaa juosta jo alkujaan karkuun. Pitää todellakin miettiä mihin ryhtyy ja onko itsestä siihen. Ja toisesta, yhdessä ne ongelmat selvitetään puolison kanssa, muuten uusioperhe ei tule onnistumaan.
Asiaa ja paljon.
Olen itse elänyt niin ydinperhettä kuin uusperhettäkin. Se mikä tuntuu kummalliselta, on tietämättömyys siitä, että uusperhe on todellakin huomattavasti vaativampi kuvio. Liian moni kuvittelee, että se ”rakkaus” voittaa vaikeudet, kyllähän se niin tekeekin, mutta sillä rakkaudella ei tarkoiteta pelkkää romanttista rakkautta. Oikeastaan se on lujaa itsensä kasvattamista, vankkaa ymmärrystä sekä sitkeyttä vaativaa työtä.
Uusperheessä vaaditaan molemmilta ”osaamista”, eli taitoja elää sosiaalisessa ympäristössä, johon ei ole perinteisiä malleja käytettävissä. Tukalin lienee tilanne jossa yllättäen joutuu murkkuikäisen vanhemmaksi eikä omia lapsia ole.
Itse kyllä aikoinaan päätin, etten enää suostu ajattelemaan vakavampaa suhdetta ellei miehellä ole itsellään jo lapsia. Tosin tässä ikä on merkittävä, en enää halunnut enkä ehkä olisi kyennytkään synnyttämään lasta. Toisin meidän kummankin lapset ovat jo aikuisia.
Jäin vain miettimään, oliko tuossa olennaista se, että suhde alkoi uskottomuudesta vai ylipäätään siitä, että miehellä oli jo lapsia mutta sinulla ei?
olemassaolevan lapsen kannalta on se, että suhde alkaa uskottomuudesta. Lapsen näkökulmasta jo pettymys isään on valtava ja inho siihen kakkoseen vielä suurempi. Lapsi on lojaali äidilleen eikä halua olla missään tekemisissä isän uuden vaimokkeen kanssa. Minun isäni kakkonen ei ole ollut tervetullut häihini, lasteni ristiäisiin eikä mihinkään. Ne ovat minun ja perheeni juhlat eikä se nainen todellakaan kuulu perheeseeni, ei vaikka se on ollut isäni kanssa naimisissa jo toistakymmentä vuotta. Minulle se nainen on ikuisesti se jakorasia, joka rikkoi vanhempieni avioliiton.
Puutetta näemmä on ollut kasvatuksessa. Olisi jo korkea aika sinunkin ajatella omilla aivoilla eikä mennä jölköttää äitisi musta-valko skaalan mukaan.
Äitisi on mustannut noin mielesi? Koitappa kuitenkin aikuistua. Vanhempiesi erosta on jo noin paljon aikaa. Minkälaisen mallin annat omille lapsillesi tuolla katkeruudella ja vihanpidolla. Vanhempiesi eron todellisista syistä tuskin tiedät kaikkea, jos mitään, joten älä tuomitse tätä naista johon isäsi rakastui. Rakkaudesta on ilmiselvästi kyse, kun ovat naimisiinkin menneet ja siinä pysyneet.
Isäsi vaimo kuuluu perheeseesi, halusit tai et. Yritä hyväksyä se tosiasia. Miten isäsi suhtautuu tuohon sinun kielteiseen asenteeseen? Äitisi varmasti hurraa, hänen katkeruutensa on siirtynyt sinuunkin.
aivan samanlaisia ongelmia alkoipa suhde miten tahansa. Kyllä lapset usein syyttävät sitä uutta puolisoa vanhempiensa suhteen rikkomisesta, vaikka näin ei olisikaan ollut. Lapset pelkäävät usein että tuo uusi puoliso vie heidän paikkansa tai että heidät hylätään, kuten se toinen vanhemmistakin hylättiin.
Ehkä vanhempasi tai äitisi ei ole käsitellyt eroaan kunnolla? Onko todella näin että hän on kaatanut kaiken lasten niskaan? Se ei ole kyllä koivin vastuullisen vanhemman käytöstä, sillä hänen olisi tullut turvata lasten suhde isäänsä. Syistä olisi voinut keskustella sitten kun lapset ovat jo itse aikuisia. Kyllähän vanhempasi itse rikkoivat liiton, isäsi mennessään vieraisiin (miksi?) sekä äitisi koska ei käsitellyt syitä pettämiseen – oli se sitten kenen syy tahansa – mutta usein asiat ovat olleet jo ennen pettämistä pahasti solmussa ja siitä osasta äitisi on myös vastuussa.
Ikävä että olet joutunut luopumaan noin tärkeästä ihmissuhteesta. Onneksi kohdallani ei ole käynyt noin, vaan asioista on aina kyetty puhumaan niin kuin ne todellisuudessa ovat eikä värittyneinä. Omat lapseni ovat hyväksyneet ensimmäisen mieheni puolison, mutta koska hän puolestaan on ollut se mustamaalaaja, lapset eivät enää mielellään tapaa edes isäänsä. Kaikkien muiden, lasteni suhde nykyiseen, että hänen lapsensa suhde minuun (kuten exäänkin) on hyvä.
ei inhoa isän tai äidin uutta puolisoa, ellei se petetyksi tullut puoliso häntä siihen tietoisesti ohjaa. Äitisi on tehnyt kamalan karhunpalveluksen sinulle siirtäessään oman katkeruutensa myös sinun kannettavaksi. Miksi näin? Et voi mitenkään tietää, mitkä syyt lopulta johtivat siihen, että isäsi rakastui toiseen naiseen. Olisit onnellinen isäsi puolesta, että uusi liitto on kestänyt ja nainen on ilmeisesti ollut hänelle se oikeampi kuin äitisi. Ei sinun tarvitse häntä sietää, mutta perheeseen hän kuuluu. Siitä et pääse yli etkä ympäri. Koittaisit kasvaa aikuiseksi ja ajatella asioita muidenkin kuin äitisi kannalta. Olisitko ollut yhtä lojaali isällesi, jos äitisi olisikin ollut se pettäjä? Ja miten suhtaudut äitisi mahdolliseen uuteen mieheen? (Oletan ettei hänellä sellaista ole, kun vaan katkeruudessa kierii ja myrkyttää oman lapsen mielen siinä samalla).
Miten selität muuten omille lapsillesi kun ukin uusi puoliso ei ole juhlissa mukana? Kerrotko samaa potaskaa heille kuin äitisi on kertonut sinulle? Kerrotko, että ukki on läpimätä ja uusi vaimo jakorasia? Minusta olet pelottava ihminen.
Tuo ei pidä paikkaansa, että kyse olisi aina siitä, että nimenomaan juuri äiti olisi käännyttänyt lapsensa isän uutta puolisoa vastaan. Joskus näin voi toki olla, mutta ei aina. Lapset nimittäin eivät ole tyhmiä. Jos vanhemmat eroavat kolmannen osapuolen vuoksi, niin on tavallaan ihan luonnollista, että lapsi tuntee epäluuloa ja katkeruuttakin vanhempansa uutta kumppania kohtaan, vaikkei toinen vanhempi perhettään jättänyttä panettelisikaan. Kun lapsi näkee ja vaistoaa, että jätetty osapuoli kärsii tilanteesta- vaikka tämä ei siitä suurta numeroa tekisikään- niin hän luonnollisesti tuntee myötätuntoa ja lojaaliutta tätä vanhempaansa kohtaan. Lapsi myös oikeutetusti kysyy ja ihmettelee, miksi jättänyt osapuoli asetti uuden "onnensa" (joka ei aina edes kauaa kestä) lapsensa edelle. Jokainen lapsi haluaisi kasvaa ehjässä perheessä, väkivalta-ja alkoholistiperheitä lukuunottamatta.
On ihan ymmärrettävää, että lapsikin tuntee itsensä syrjäytetyksi, jos toinen vanhemmista jättää perheen uuden ihastuksen vuoksi. Lapsella on oikeus tunteisiinsa ja häntä ei tule siitä syyllistää. On myös syytä muistaa, ettei uusioperheiden tulehtuneet suhteet läheskään aina johdu lapsista tai katkerasta ex-puolisosta. Myös isä-ja äitipuolissa löytyy kaikenlaisia tyyppejä. Monet suhtautuvat hyvin nuivasti ja kylmästi puolisonsa edellisen liiton lapsiin ja pitävät näitä kiusallisina häiriötekijöinä ja kilpailijoina omille lapsilleen. Ihmisiä löytyy moneen lähtöön.
Kannattaa miettiä vähäsen myös tulevaisuutta uusperheen kannalta. Itselläni oli uusperhe, lapsia yhteensä 5, joista 3 asui luonamme, ristiriitoja tietenkin joka käänteessä koska systeemin osaset eivät aina osuneet kohdalleen syystä, etteivät ne kuuluneet yhteen ollenkaan. Nyt on aikaa kulunut jo paljon, miehenikin jo kuollut.
Mikä on tilanne tällä hetkellä..Kaikki lapset ovat aikuisia ja lastenlapsiakin on. Vain nämä kolme luonamme asunutta lasta (2 minun, yksi miehen) ovat hyvissä väleissä keskenään, mieheni lapsi tukeutuu nykyisin minuun ja kokee vasta nyt minut tärkeäksi itselleen. Mieheni hautajaisissa hänen kaksi muuta lastaan sietävät minua mutta eivät hyväksy vieläkään, eikä sille mitään voi. Ei ole edelleenkään lapsen syy, jos aikuiset järjestävät elämänsä uusiin puihin ottamatta lasta huomioon. Ei lapsi ymmärrä sitä, että jokin niin suuri rakkaus sekoittaa sen elämän, johon hän kuuluu. ei niin suurta rakkautta ole olemassakaan, joka menisi lapsen edelle.
Ainakin omalta osaltani tämän yhden lapsen (mieheni lapsen) kohdalla olen tehnyt myöhemmin kaikkeni, että hän kokisi nyt minut tärkeäksi ja että olisimme toisillemme läheiset ja olemme puhuneet paljon..Kaksi muuta mieheni lasta saavat olla ihan rauhassa, anteeksi ei ole annettu ja ymmärrän sen oikein hyvin
että äitini olisi myrkyttänyt mieleni isän uutta vaimoa vastaan? Äitini ei ole KOSKAAN sanonut mitään negatiivista tästä naisesta. Äitini taisi pysyä pari-kolme vuotta yksin, jonka jälkeen on pysynyt yhdessä ja samassa suhteessa. Tällä tunteella ei siis ole mitään tekemistä äitini tai edes isäni sanomisten kanssa. Nainen ei ole koskaan ollut yksissäkään juhlissa eikä näin ollen kukaan kysele mitään, kaikkien mielestä on itsestään selvää ettei hän ole tervetullut. Hän ei todellakaan kuulu perheeseemme, varsinkaan kun näyttää siltä, että isäpapalla onkin jo seuraava rouva katsottuna. Hän voikin olla jo tervetulleempi sukuun.
äitini ei ole mitenkään myrkyttänyt mieltäni. Mistä te tuon kortin veditte? Emme puhu naisesta äitini kanssa ollenkaan. Isäsi vaimo ei kuulu perheeseeni, piste. Minulle häntä ei ole olemassakaan.
noin kova pala?
Siis se, että lapsi ihan omin päiten päättää että uskottomuus oli todella paska asia ja että kakkosella ei ole mitään asiaa mihinkään.
Jos vanhemmat olisi sortuneet petturuuden tielle, en minäkään olisi koskaan hyväksynyt isän/äidin kakkosta sukuun! En ikinä, täysin huolimatta siitä mitä se petetty olisi sanonut!
Lapselle tilanne näyttää siltä, että toinen vanhemmista hylkää hänet jonkun muun takia ja itseasiassa juuri niinhän siinä tapahtuu, kun joku jättää perheensä toisen ihmisen takia.
Sitä on aivan turha yrittää selittää mustaa valkoiseksi.
"äitisi musta-valko skaalan mukaan."
se se vasta mustavalkoista on, jos kuvitellaan että äiti aina myrkyttää lapsen mielen eikä lapsen omilla tuntemuksilla ole minkäänlaista merkitystä mihinkän.
minä väitän että useimmissa tapauksissa lapset tuntevat inhoa sitä uutta kumppania kohden, etenkin jos avioero tulee yllätyksenä eikä helpotuksena.
olit kun vanhempasi erosivat? Mikä sinulle ilmoitettiin syyksi eroon? Jäikö sinulle mielikuva siitä että isäsi seksuaalisuus on jotenkin likaista? Mitenkä sinä hahmotit äitisi ja isäsi eroottisen suhteen?
Te ette puhu, miksi ette? Miksi isääsi ei ole olemassa? Siksikö että äitisi ei hänestä puhu?
kuinka ihmiset ovat lukevinaan rivien välistä jotain jota en kirjoittanut. Onko teillä jo valmiiksi oma ajatus siitä, kuinka asian "pitäisi" olla eikä mikään muu voi olla oikein? Mistä välistä mahdoit kaivaa tuon isäni muka-likaisen seksuaalisuuden? En kirjoittanut siitä sanaakaan enkä myös vanhempieni erotessa ajatellut siitä ajatustakaan. Ai mitenkä hahmotin äitini ja isäni eroottisen suhteen? En mitenkään, murrosikäiset eivät edes ajattele vanhemmillaan olevan jotain eroottista suhdetta.
Miksikö en puhu isäni uudesta naisesta? No yksinkertaisesti siksi, etten tunne häntä eikä hän liity mitenkään elämääni. En puhu muistakaan minulle tuntemattomista ihmisistä. Ja lopuksi, kirjoitinko ettei isääni ole olemassa? En, kirjoitin ettei hänen naistaan ole minulle olemassa. Isäni on olemassa, lähinnä lompakkona. Muuten en häntä enää juurikaan arvosta.
Toki te kaikki olette tehneet tästäkin omat päätelmänne ja päättäneet mikä vika minussa ja ilmeisesti varsinkin äidissäni on. Aivan, olen vihainen. Olen vihainen siitä, että että minulle silloin rakas isäni petti minut ja perheemme. Me emme olleetkaan hänelle rakkaita. Olen vihainen siitä, että isäni ei ole ihminen, johon minä tai kukaan muukaan voisi luottaa. Olen vihainen siitä, etten koskaan voi luottaa omaankaan aviomieheeni. Olen vihainen siitä, että jokainen lause on mielestäni valhe, ennen kuin toisin todistetaan.
En vihaa isäni naista, hän ei vain ole kukaan. Ennemminkin tätä kirjoittaessani säälin häntä, koska tiedän että isälläni on jo seuraava nainen kierroksessa. Mitä isäni siis voitti erotessaan äidistäni?
lapsen tarvitsee tietää vanhempansa suhteesta tai se alusta? Lasta pitää suojella semmoisilta asioilta. Kypsä aikuinen ei puhu lapsilleen miten isä tai äiti on jättänyt meidät ja uusi mies/nainen on vienyt teiltä äidin/isän....Tokihan jätetyt haluavat näin katkeruudessaa toimia. Mutta ei lapsen etu.
kirjoituksistasi sai nimenomaan sen käsityksen, että äitisi on ollut katkera erosta ja lojaalisuudesta äitiäsi kohtaan et pidä isäsi uudesta puolisosta.
On kummallista, että syytät pelkästään isääsi siitä, että vanhempasi erosivat. Ei isäsi rakkaus teihin lapsiin mihinkään kadonnut, lakkasi vain rakastamasta äitiäsi. Ihmettelen kyllä hlökohtaisesti, olipa lapset minkä ikäisiä tahansa, että pettäminen ilmoitetaan lapsille eron syyksi. Minkälainen aikuinen niin tekee? Rehellinen toki pitää olla, mutta en usko, että se kuitenkaan oli ainoa syy heidän eroonsa. Vai mitenkä on, oletko puhunut nyt aikuisena äitisi kanssa? Voisi tehdä sinulle hyvää. Aikuisena pystyy näkemään asiat toisessa valossa jos vain uskaltaa ne ottaa puheeksi.
Et sinä voi pelkästään vanhempiesi epäonnistunutta avioliittoa syyttää siitä, ettet luota aviopuolisoosi. Hänellä on sinun kanssasi erittäin vaikeaa olla. Katkeruutesi ja vihasi ei varmasti jää näkymättä suhteessanne. Mitenköhän kauan hän sitä kestää? Lähtee, jättää sinut, ei lapsianne. Rakkaus omiin lapsiin ei ikinä katoa, ei vaikka vanhemmat eri teille lähtevätkin.
on mahtava logiikka. Seuraava rouva on tervetullut sukuun, mutta tämän hetkinen ei ole... Voi jeesus. Mitä pahaa nykyinen rouva on koko suvulle tehnyt? Mitä pahaa hän oikeasti on sinullekaan tehnyt? Loppuiko isäsi rakkaus sinua kohtaan eron tullessa? Tuskin. Sinä et vain antanut hänelle mahdollisuutta siihen. Mahtaa viimeistään siinä vaiheessa sinuakin itkettää, kun isäsi tekee kuolemaa ja tajuat, että siinä menee ainoa isäni, jolle en silkkaa ilkeyttäni voinut antaa anteeksi. Sitten on myöhäistä itkeä kaatunutta maitoa.
Miten se mahdollinen uusi rouva on muka tervetulleempi sukuun kuin nykyinen? Aivan samalla tavallahan sekin suhde alkaa kuin isäsi ja nykyisen rouvan suhde, pettämällä. En nyt mitenkään ymmärrä sinun logiikkaa. Paitsi kostonhimo paistaa naamastasi.
Ja voisikohan joku, joka niin on toiminut kertoa miksi niin teki?
Minusta kyseisen kirjoittajan logiikka on ihan selkeä. Hän ei pidä äitipuolestaan, koska tämä myötävaikutti hänen vanhempiensa eroon ja hän joutui siitä lapsena kärsimään. Sen sijaan tämä isän mahdollinen tuleva vaimo ei aiheuta kirjoittajalle samaa tuskaa, koska kirjoittaja on jo aikuinen ja elää omaa elämäänsä eikä isän hurvitteluilla ole häneen enää samaa vaikutusta kuin lapsena. Sehän on ihan selkeä ja ymmärrettävä juttu.
On naiivia lässyttää jotain tuollaista, että tytär vielä joku päivä katuu isukin kuolinvuoteella ja lässyn lässyn. Välttämättä sitä ei ikinä tapahdu. Työskentelen vanhusten parissa ja olen nähnyt katkeria vanhoja miehiä, joiden aikuiset lapset eivät käy heitä katsomassa kuin ehkä kerran vuodessa jouluna eivätkä välttämättä tule kuolinvuoteellekkaan itkemään. Ja taustana on usein se, että isä on jättänyt lapsensa jossain vaiheessa esim. toisen naisen vuoksi. Kun isä vanhenee, niin lapset vuorostaan jättävät hänet eivätkä tule katsomaan. Eivätkä he välttämättä vihaa isäänsä tai ole katkeria. He eivät vaan yksinkertaisesti välitä hänestä ja pitävät yhdentekevänä. Tälläistä näkee paljon.
että edes yrittäisitte ymmärtää lukemanne. Aloitinko ensimmäisen kirjoitukseni sanoilla: "olennaista olemassaolevan lapsen kannalta on se, että suhde alkaa uskottomuudesta"? Niinpä, kun oikein tavaat niin huomaat että aloitin. Seuraavan mahdollisen uuden rouvan suhde isääni ei ala uskottomuudesta, ainakaan minun näkökulmastani. Myöskään heidän parisuhteensa rikkoutuminen ei mitenkään riko minun elämääni. Tuntematon nainen saattaa vaihtua toiseen tuntemattomaan naiseen, mutta tähän naiseen minulla ei ole mitään negatiivisia assosiaatioita.
Minun näkökulmastani edelleen katsottuna, voisiko mitenkään olla mahdollista että vanhempien ero nimenomaan uskottomuuden takia voisi aiheuttaa lapselle tunne-elämän vaurioita? Esimerkiksi samanlaisia kuin allekirjoittaneella? Eipä tietenkään, sehän on sen lapsen oma vika, koska se on vain ilkeä ja kostonhimoinen. Onko noin vaikea myöntäää, että se teidän tartu hetkeen-illuusionne voi oikeassa elämässä myös satuttaa jotain muutakin kuin sitä vaimoa?
Toisaalta kirjoittajan isä vaikuttaa aika huikentelevaiselta tyypiltä, kun jo toinen avioliitto on rikkoutumassa ja samasta syystä. Ei mikään ihme, että tyttären on vaikea kunnioittaa isäänsä.
missä vaiheessa sanoin, että uskottomuus ilmoitettiin eron syyksi? Niinpä, ei missään. Se, että minä tiedän eron johtuneen uskottomuudesta ei tarkoita sitä, että se minulle eron syyksi aikoinaan ilmoitettiin. Kyllä sen tiedon jakamisesta minulle pitivät ihan muut ystävälliset ihmiset huolen.
En aio ottaa heidän eroaan puheen aiheeksi äitini kanssa koskaan. Miksi ottaisin, asiat eivät muutu valaistuksesta huolimatta mihinkään. On tympäisevää lukea paatostasi ja sinun omaa näkemystäsi siitä, mikä minulle tekee hyvää. Et voi tietää yhtään mitään siitä, mikä tekee minulle hyvää. Voit vain omahyväisenä kuvitella tietäväsi minun parhaani. Sama pätee viiltävän älykkääseen profilointiisi minun ja mieheni suhteesta. Et ole ymmärtänyt mitään; minä en jää odottelemaan että minut jätetään.
Eli olet vihainen isällesi, koska tämä petti sinun luottamuksen. Ja oletko ehkä myös vihainen itsellesi, koska luotit isääsi - ja nyt vanhingosta viisastuneena - olet valmiiksi epäileväinen ja vihainen kaikkia miehiä kohtaan? Ettet vaan jää taas tyhmänä luu käteen - ja huijatuksi.
Eipä siinä mitään, minullakin on "mahtava" isä, joka opetti miehistä yhtä ja toista. Mutta tästä huolimatta elän luottavaisesti oman aviopuolisoni kanssa. Valitsin nimittäin miehen, joka ei kauheasti muistuta isääni. Ja itse olen myös kovin toisellainen vaimo kuin äitini, sillä ensimmäisestä vilunkipelistä pannaan ukko ulkoruokintaan.
Toisaalta - minulle ei isää ole olemassa edes lompakon muodossa. Olen oppinut luottamaan itseeni ja muihin vasta sen jälkeen, kun potkaisin mokoman loirokkeen ulos elämästäni. Suositten.
taas äitini opetti naisista paljon, en ole silti hänelle katkera, vaikka pettikin isääni. He eivät eronneet, vaikka me lapset yhdessä joskus sitä toivoimmekin. Otin itse opikseni. Olen erilainen äiti omille lapsilleni, kuin minkä mallin kotoa sain. Ja mieheni on täysin vastakohta isästäni. Varmasti potkaisee minut pihalle, jos pettämään sorrun.
En ymmärrä tuota yksi tyttären ajatusmaailmaa kovinkaan paljoa. Jos ihminen epäilee kaikkea valheeksi ennenkuin se oikeaksi todistetaan, välttyy pitkälti pettymyksiltä. Mutta jos koko ajan pelkää että pettyy johonkin asiaan tai ihmiseen, ei luota yhtään, niin miten voi elää täysipäistä elämää? Pettymyksethän kuuluu elämään ja ne vahvistaa ihmistä. Minkä mallin hän antaa lapsilleen? Eivät osaa pitää puoliaan esim. koulumaailmassa, kun eivät kestä yhtään vastoinkäymisiä?
vaan totta kai kirjoituksen perusteella voi olettaa. Mielestäni sävy on aika aggressiivinen.
Sinulla on oikeus vihaan. Kun kohdellaan huonosti, niin toki siitä saa olla vihainen. Ajattelin vain että mitenkä tilanne olisi muuttunut jos isäsi olisi eronnut ja hylännyt sen takia teidät ettei välittänyt, eikä mukaan olisi liittynyt ketään muita? Eikö se olisi ollut ihan samankaltainen kuin nyt?
Se että isäsi löysi uuden pian, on ehkä toinen juttu. Isäsihän se oli etsimässä uutta suhdetta jo ennen kuin kertoisi siitä äidillesi. Ei siis ole tuon uuden vika, että hän oli isäsi valitsema nainen. Ei ole hänenkään vika, että isäsi ei välittänyt teistä. Voi olla ettei isäsi välitä tuosta uudestakaan.
Se että et kykene luottamaan on toisaalta oma valintasi. Vain sinä voit kasvaa siitä eteenpäin.
"On naiivia lässyttää jotain tuollaista, että tytär vielä joku päivä katuu isukin kuolinvuoteella ja lässyn lässyn. Välttämättä sitä ei ikinä tapahdu. "
Jep, miksi ihmeessä lapsi alkaisi joskus 20v kuluttua katumaan jotain?
Minun isoäitini jätti isäni ja ukkini kun isäni oli teini-iässä. En tiedä miksi, koska isäni ei ole ollut valmis puhumaan tästä, mutta lopputuloksena en oikeastaan koskaan solminut minkäänlaista suhdetta mummooni, eikä ole kyllä kiinnostanut pätkän vertaa. En käynyt edes hautajaisissa, vanhempani menivät koska oli pakko, mutta esimerkiksi järjestelyihin he eivät osallistuneet mitenkään. Lisäksi ne lapsena tehdyt jokakolmasvuosittaiset vierailut olivat puhdasta pakkopullaa.
Äidin äitin kanssa tilanne oli aivan eri.
Niinpä kun mummo joutui sairaalaan, meidän perheessä vain kohautettiin kulmakarvoja, ei tosiaankaan riennetty kuolinvuoteelle itkemään. Sitten kun tuli uutinen kuolemasta, ajattelutapa oli lähinnä, että nytpä sitten pitää raahautua toiselle puolelle Suomea hautajaisiin. Siskoni kanssa ilmoitettiin heti, että emme kumpikaan lähde, omassa elämässä on paljon tärkeämpääkin tekemistä.
Ja tosiaan en tiedä ollenkaan mikä oli syynä isovanhempieni eroon, mutta sen tiedän että käytännössä mummo hylkäsi isäni ja isoisäni, häipyi täydellisesti elmästä, eikä isäni antanut sitä koskaan anteeksi. Hän ei olisi ollut _ikinä_ edes tekemisissä äitinsä kanssa, ellei muut sukulaiset lähinnä oma äitini olisi siihen patistellut.
"En ymmärrä tuota yksi tyttären ajatusmaailmaa kovinkaan paljoa. Jos ihminen epäilee kaikkea valheeksi ennenkuin se oikeaksi todistetaan, välttyy pitkälti pettymyksiltä. Mutta jos koko ajan pelkää että pettyy johonkin asiaan tai ihmiseen, ei luota yhtään, niin miten voi elää täysipäistä elämää? "
Niin, mutta voiko hän luonnollee mitään? Etkö ymmärrä että luottamus ei ole mikään semmoinen juttu jonka voi tuosta vain keksiä että alanpas luottamaan ihmisiin! Ihan samalla tavalla voit kertoa lapsena kaltoin kohdellulle että turhaan sulla on noita tunne-elämän lukkoja, ota itseäsi niskasta kiinni, väännä suupielet ylöspäin, ala rakastamaan! Tai miksei alkoholistit vain lopeta viinan juontia? Johtuisiko siitä ettei se semmoiselle ihmiselle onnistu?
Eli kun tuota tytärtä on teini-iässä niin henkisesti murjottu todella pahasti, niin ei se mihinkään katoa!
On täyttä PASKAPUHETTA väittää ettei avioerot muka vaikuttaisi lapsiin! Ne vaikuttavat ja hyvin voimakkaasti, etenkin kun kyseessä on uskottomuus, kuten tuonkin kirjoittajan teksteistä voi lukea!
lapset koskaan saa kuulla asiasta tai osaa laskea 1 1=2...?
Eivät lapset oikeasti ole niin tyhmiä, etteivät tajuaisi miksi jompikumpi vanhemmista on "löytänyt" uuden niin nopeasti. Siksi tietenkin, että se on jollut jo valmiina.
itse asiassa niin se kuitenkin menee että itse pitää päättää mikä asenteen valitsee. Sitä joko opettelee luottaamaan tai ei opettele, ei sitä kukaan muu päätä.
Uskalla väittää näin, sillä olen kokenut kovia nuorena ja menettänyt luottamuksen aikuisiin pitkäksi aikaa. Tietyllä tavalla olen edelleen varauksellinen, mutta onnekseni ihmiset ovat osoittautuneet mukaviksi ja luotettaviksi pääsääntöisesti. Ellen olisi itse uskaltanut laittaa itseäni alttiiksi mm. luottamuksen suhteen, ei tilanne olisi koskaan muuttunut. Miksi jäädä uhriksi vaikka siihen ei ole pakko jäädä?
Toki lapsiin vaikuttaa moni asia. Ehkäpä kuitenkin enemmän negatiiviset ja ahdistavat tilanteet siellä kotona, vaikkapa siksi että vanhemmat eivät tule keskenään toimeen. Lapsi voi siis traumatisoitua pahasti myös huonossa suhteessa elävien vanhempien kanssa. Nuo tilanteet johtavat usein eroon ja liian usein ero otetaan suuressa tunnekuohussa ja lapset jää jalkoihin, joka lisää lapsen tuskaa. Uskottomuus paljastuessaan voi johtaa juuri noihin riitoihin ja ikävään tunnetilaan siellä kotona.
Mutta niissä kodeissa joissa asia hoidetaan vanhempien kesken kahdestaan, myös lapselle jää turvallisempi olo. Se että lapsi huomioidaan, jutellaan, ja osoitetaan (molemmat) välittämistä ja rakkautta sekä etenkin vältetään tuota hylkäämisen kokemusta – tarkoittaa juuri yhteyksien katkeamista – auttaa lasta eteenpäin. Sellaista elämää muuten ei olekaan ettei jotain ikävää satu jossain vaiheessa.
kuin tilanne olisi ollut erilainen jos tuo isä olisi hylännyt muuten vain vaimonsa ja lapsensa? Tai olisiko lapsesta tullut tasapainoinen ja luottavainen aikuinen eläessään kotona jossa kylmyys vallitsee vanhempien välillä?
Toki olisi ollut mahdollista elää sitä kumppanuusliittoa jota usein mainitaan kulissiliitoksi. Joskus se voi olla lapselle hyvä paikka elää. Johtuen siitä, että lapsi on yllättävän itsekeskeinen olento tiettyyn ikään saakka.
näihin vastauksiin vedetään koko ajan hatusta jotain omia fiksaatioita siitä, mikä on totta ja oikein? Sinulla on ilmiselvästi pakkomielle siitä, että kodissa jossa on uskottomuutta, on vain kylmyyttä vanhempien välillä? Jos sellaista kylmyyttä oli, niin enpä ainakaan koskaan huomannut. Ah aivan, pitihän sinunkin päästä sanomaan, että lapsi = minä olen itsekeskeinen. Ette itse huomaan lainkaan kuinka teillä on pakonomainen tarve selittää ja muuntaa kaikki asiat ja yksityiskohdat itsellenne parhainpäin välttääksenne ottamasta syyllisyydestä palaakaan omille harteillenne. Sen sijaan että analysoitte minua ja minun tasapainoisuuttani, voisitte syvällä omassa itsessänne tutkistella sitä, että olisiko edes vähän aihetta hävetä.
nyt taidat itse vetää hurjia johtopäätöksiä?
Kun ajattelee sitä, mitä tapahtui ja sitä mikä olisi ollut se vaihtoehto, mennään jossittelujen maailmaan. Miten voit tietää että mitä se todellisuus olisi ollut, ellei noin olisi tapahtunut. Siinä me tarvitsemme aikamoista realismia.
Onhan se kivaa ajatella että JOS isäsi olisi jäänyt kotiin, elämä olisi mennyt paremmin. Vaikka hän ei välittänyt teistä, niin siitä huolimatta teillä olisi ollut onnellisempaa? Kun tuo toinen nainen olisi hyljännyt isäsi, niin vanhempiesi rakkaus ja hellyys OLISI palannut takasin. Onko siis näin, että vain ja ainoastaan se että tuo vieras nainen varasti isäsi tunteet toisaalle? Eikä isäsi kyennyt tekemään sille mitään, ei mitenkään vastustamaan?
Onko kuvasi miehistä todella tällainen? Miehet vietellään jopa vastoin heidän tahtoaan?
Oikeasti et voi tietää, kuinka teidän perheenne elämä olisi sujunut. Kuvasin vain ne todennäköiset vaihtoehdot mitkä useimmiten seuraa kun jompikumpi ei enää koe olevansa onnellinen parisuhteessa. Ilmiselvästi isäsi oli se joka hylkäsi äitisi ja siksi lähti vieraisiin. Ehkä sinun on se vaikeaa hyväksyä?
Ilmeisesti et edes halua tietää miksi isäsi koki suhteen äitiisi ja perheeseen niin kuin koki? Sinulle viha on tärkeämpää kuin tieto tai ymmärrys.
Oikeasti et voi tietää, mikä tulevaisuus todellisuudessa olisi ollut. Voit vain luoda romanttista kuvaa siitä, kuinka kaikki olisi ollut paremmin, ellei tuo nainen olisi tullut isäsi elämään. Ei se ole mitenkään hävettävää että meillä on tuollaisia mielikuvia. Aikuisuuteen vaan kuluu, että osaamme erottaa mikä on todellisuutta ja mikä mielemme luomaa ”elokuvaa” siitä mitä ehkä OLISI voinut olla.
Et todellakaan huomaa kuinka onnistuneesta vierität syyn jonkun muun (lue minun) kuin isäni tai hänen naisensa niskoille. Nyt syy onkin minun ja minun "romanttisten" kuvitelmien. No ehkäpä teini-ikäisenä vanhempieni ainoana lapsena olikin romanttisia kuvitelmia siitä, millaista perhe-elämän pitäisi olla. Tietysti, koska elin sellaisessa "kuvitelmassa", sinun mielestäsi varmaan kulississa. Minulle se ei ollut kulissi, vaan oma kotini ja elämäni. Kunnes yhtenä päivänä tajuan, että isäni valehtelee. Kunnes eräänä päivänä isäni muuttaa pois, toisen naisen kanssa. Nyt voitte taas yhdessä päivitellä, kuinka lellitty ja mustasukkainen hirviökakara minun on täytynyt olla. Aivan, olin isäni tyttö, kunnes hän osoittautui valehtelevaksi paskiaiseksi.
Sinun mielestäsi minulla ei ole oikeutta kantaa kaunaa tai olla vihainen, vaan minun pitäisi "aikuisena ihmisenä" jos kasvaa isäni ja hänen naisensa epärehellisyyden yli. Minä olisin halunnut vain rehellisyyttä ja rehellisyys tarkoittaa eroa huonosta liitosta ennen kuin lähdetään uuteen suhteeseen.
itse. Luuletko voin jostain nappulasta säädellä ajatusmaailmaani tai temperamenttiani? Voitko itse? Tuo vetosi minun antamastani mallista lapsilleni on aivan käsittämättömän typerä: koska isäni on valehtelija, ja minä en lähtökohtaisesti luota keneenkään niin lapseni eivät kestä vastoinkäymisiä? Mieti nyt edes vähän äläkä viisastele vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. Voin vakuuttaa sinulle, että lapseni osaavat tarvittaessa pitää puolensa eikä sinun tarvitse olla heistä huolissaan.
Olen huomannut, että monille eronneille ja karanneille on kova pala se, kun avioeron kokeneet lapset puhuvat pettymyksestään, surustaan ja oikeutetustakin katkeruudestaan. Siihen suhtaudutaan heti torjuvasti ja sitä vähätellään tyyliin "kasva jo yli siitä." Ihan kun se olisi niin yksinkertaista. Tietysti katkeruudesta pitääkin ajan mittaan päästä, mutta omat tunteet pitää silti tunnustaa ja käsitellä vähä vähältä eikä se käy kädenkäänteessä. Prosessi voi kestää vuosia. Myös eronneen vanhemman tulisi suhtautua ymmärryksellä lapsen pettymyksen ja katkeruuden tunteisiin eikä torjua niitä vain siksi, että ne herättävät hänessä epämiellyttävää syyllisyyttä. Ja mummomuori älköön ottako tätä nyt mitenkään henkilökohtaisesti. En tarkoita häntä, vaan puhun ihan yleisellä tasolla.
koska kaiken tämän elämänmittaisen pettymyksen takana oli vuoren kokoinen valhe ja epärehellisyys. Isän uusi koti, johon en astunut jalallani koskaan, koska siellä "haisi valhe ja asui valehtevia ihmisiä". Ote siis suoraan ehdottoman, teini-ikäisen tyttären päiväkirjasta.
Rehellinen ero syystä että vanhemmat eivät enää rakasta toisiaan - ilman kolmansia tai neljänsiä osapuolia olisi ollut paljon armollisempi. Mutta mitäpä siitä, saivathan eräät nauttia elämästään, kerranhan täällä vain eletään.
löysit ytimen. Se on tuo valheellisuus. Ihan samaan minä petyin aikuisissa nuorempana, siihen jatkuvaan näyttelyyn, edessäpäin paremman esittämiseen ja takanapäin valehteluun ja juoruiluun. Tätä harrastivat etenkin ns. paremmat perheet. Kuuluu tiettyyn kulttuuriin.
Huomaa että ehkä tilanne olisi voinut olla, mutta ei välttämättä. Ei se ero ole aina sen helpompaa vaikka olisikin ”rehellinen”, ikävä kyllä. Liian moni hylätty nostaa melkoisen draaman ja alkaa syyttää sitä lähtijää kaikesta mahdollisesta. Ehkä kyse on siitä, ettei isäsi osannut hoitaa eroaan kyllin vastuullisesti.
Huomaa en hae syyllistä, mutta nyt aikuisena on hyvä etsiä kaikki selittävät tekijät. Ymmärtää voi mutta hyväksyä ei tarvitse. Se että ei esim. muutoinkaan tykkää tietyistä ihmistyypeistä, voi olla yksi syy. Tuo isäsi valitsema nainen ehkä oli persoonaltaan sellainen, ettet vain tykännyt.
en käsitä sitä, mikseivät nämä eronneet ja karanneet voi vain hyväksyä etteivät lapset välttämättä välitä enää tämmöisen tempun jälkeen heistä ja että he saattavat elää elämänsä ehtoopuolen yksinäisinä.
Kerranhan täällä vain eletään, ei kannata tuhlata aikaansa vanhukseen joka aikoinaan kun oli mahdollisuus, petti perheen ja lähti lätkimään. Esimerkiksi tässä ihan alkuoperäisen kirjoittajan tapauksessa suhde oli ollut ihan yhtä hyvä kuin nykyinen, silti piti pettää ja lähteä (onneksi ei ollut lapsia).
Mikseivät nämä vanhat käävät vain voi hyväksyä sitä etteivät heidän lapsensa ole täydellisiä jeesuksia kyeten antamaan anteeksi kaiken kusettamisen ja ikävän käytöksen? Tälläkin palstalla nähdään kuinka kova pala pettäjille on se, ettei heidän toimiaan hyväksytä. Vielä kovempi pala on jos omat lapset eivät niitä koskaan hyväksy ja kaikkein kovin pala, että se hyväksymättömyys ei johdu petetyn aivopesusta!
" Ymmärtää voi mutta hyväksyä ei tarvitse"
Älä viitsi mummomuori jauhaa puhdasta paskaa. Sinulle petturina on tärkeätä, että lopulta petetyt ymmärtävät ja hyväksyvät petturin toimet, koska "se oli kaikille parhaaksi" tai "näin olisi kuitenkin tapahtunut". Et muuten vänkäisi niin paljoa.
"Tuo isäsi valitsema nainen ehkä oli persoonaltaan sellainen, ettet vain tykännyt."
Tämäkin vain osoittaa että sinun mielestäsi tyttären olisi pitänyt ensin ymmärtää ja sitten hyväksyä isän kakkosnainen sukuun. Mitään muuta funktiota tuollakaan lauseella ei ole, kuin mitätöidä tyttären tuntemaa inho kakkoseen. Tytär inhosi kakkosta sen tekojen takia, ei siksi että olisi pitänyt epämiellyttävänä. Tuskinpa hän edes koskaan edes oli missään tekemisssä kakkosen kanssa sitä vertaa että tuntisi kyseisen ihmisen persoonan. (jos ei ole ikinä käynyt uudessa kodissa eikä uusi nainen ole koskaan ollut missään perhejuhlissa, missä häneeno olisi tutustunut niin paljon että voisi inhota puhtaasti persoonan takia?)
herättää sinussa voimakkaita syyllisyyden tunteita, tullee kuitenkin itsestäsi. Asioita voi tarkastella monelta kantilta ja jokaisella on omat erityispiirteensä.
Sitä ei voi näin kirjoitusten perusteella tietää, ellei ilmaise sitä jotenkin. Lapsilla on fantasia hyvästä perheestä, niin oli minullakin. Itkin öisin vanhempieni riitoja ja loin kuvitelmaa mitä olisi jos vanhemmat rakastaisivat ja hellisivät toisiaan. Minä syytin äitiäni hänen kovuudestaan. Ihan normaali juttu.
Nuo kulissi jutut otin täälläkin käydyistä keskusteluista, joissa moni perustelee eroamattomuuttaan ja vieraita seksikumppaneita sillä, että lapsilla täytyy säilyä koti.
Toki sinulla on oikeus olla vihainen. Nimenomaan vihainen siitä, että isäsi oli epärehellinen. Jäi miettimään sitä, miksi isäsi oli sellainen? Moni perustelee valhetta sillä, että se ”säästää” muiden tunteita ja sen tarkoitus on ”suojella” liian raadolliselta todellisuudelta. Kaunan kantaminen nyt syö vain sinua itseäsi, siitä on taas turha syyttää muita.
Tuo on hyvä lähtökohta, haluat rehellisyyttä. Ehkä nyt voisit nostaa tosiasiat ilman suurta tunnekuohua esille ja tarkastella koko juttua jokaisen näkökannalta? Sillä totuus on jossain noiden välissä…
’
Oikeastaan juuri noita asioita jana takaa. Onko tuo ns. surutyö lähtenyt liikkeelle hyvin? Puhutaanko esim. vanhempien kanssa niistä ikävistäkin tunteista avoimesti ja ilman väärän syyllisyyden väritystä? Onko ystäviä joiden kanssa niitä voi puida aika ajoin? Tai olisiko asiantuntija apu paikallaan, jos vaarana on jäädä vihan, kaunan ja katkeruuden kierteeseen, eikä sieltä omin avuin tunnu pääsevän pois.
Jos huomaat, olen yrittänyt purkaa tuota möhkälettä palasiin, kysymällä, ehdottomalla toisenlaisia näkökulmia. Asiaa on hyvä pyöritellä ja mennä eteenpäin eikä jumahtaa vain ajatukseen että se on näin enkä halua sitä enää miettiä.
Omalta kohdaltani sanon, että olen toiminut toisin kuin omat vanhempani, eli en peittele, salaile tai vaikene pahaa oloa kuoliaaksi. Juuri tuo epämiellyttävä syyllisyys on pahaa, koska se saa tekemään vielä lisää väärin. Ehkä vanhempieni avioliitossaan peittely toimi, mutta kiitos sairastetun depressioni, huomasin että se ei ollut hyvä tapa. Lapsieni kanssa me puhutaan, itketään ja nauretaan myös kipeät asiat.
En siis ota itseeni, koska puhut täyttä asiaa. Ei ymmärtäminen ja anteeksi antaminen tarkoita todellakaan sitä, että hyväksyisi vääryydet. Ei edes sitä, että tapaisi näitä pahan olon tuoneita ihmisiä. Se tarkoittaa sitä että itse saa sisäisen rauhan ja näin kykenee olemaan onnellinen.
" Ehkä nyt voisit nostaa tosiasiat ilman suurta tunnekuohua esille ja tarkastella koko juttua jokaisen näkökannalta?"
Miksi hänen pitäisi tehdä niin? Asiahan on tuon henkilön kohdalla jo ratkaisu ajat sitten, hän ei ole epämiellyttäväksi kokemansa henkilön kanssa missään tekemisissä, eikä juurikaan pidä yhteyttä isäänsäkään.
Hyvä valinta ja suosittelen pitämään siitä kiinni. Naiset aina sortuvat aina tuollaiseen ylianalysoimiseen. Miksi ihmeessä tyttären pitäisi ajatella asiaa jokaisen näkökannalta? Lisäksi on aivan turhaa alkaa rakentelemaan suhdetta ihmisiin joista ei välitä, eikä edes halua välittää.
Kirjoituksesi ei todellakaan herätä minussa mitään syyllisyyden tunteita, vaikka niin haluatkin asian käsittää. Emme ilmeisesti puhu lainkaan samaa kieltä, koska käsität kaiken juuri sen mukaan niin kuin itse haluat sen nähdä. Syyllisyyden tunteen pitäisi herätä jokaisessa pettäjässä ja kakkosessa eli niissä epärehellisissä, valehtelevissa ihmisissä, jotka muista välittämättä ajavat vain omaa hyvän olon tunnettan. Ja sitä en ole vielä tässä ketjussa nähnyt.
Miksikö isäni oli epärehellinen? Ehkä siksi, että on helpompaa olla epärehellinen kuin rehellinen. Ehkä siksi, että vaatii oikeasti rohkeutta olla rehellinen, eikä laittaa asioita olosuhteiden tai muiden ihmisten syyksi. Tässäkin ketjussa näyttää olevan suurimmaksi osaksi juuri tuollaisia ihmisiä, pettäjiä ja heidän kakkosiaan.
Suuria tunnekuohuja minun osaltani ei tarvitse pelätä, mutta ei minua ei vaan kiinnosta enää tarkastella yhtään mitään kenenkään näkökannalta. Totuuskaan ei minua enää kiinnosta, sen aika on ollut ja mennyt.
kiitos tästä. Kiitos siitä, että et pyrkinyt analysoimaan vaan ymmärtämään minua.
mieltä, miksi pitää väenväkisin olla kaikkien kanssa kaveria, jotka on sua kaltoin kohdellu, en ymmärrä kun tulee turpiin niin sitä vaan hymyillään ja käännetään toinen poski, ja ollaan jatkossa niin hyvää kaveria ja sitte tää kaveri taas puukottaa sekään ja sitä vaan nöyristellään ja ymmärretään niin perkeleesti ..
tuo valheellisuus jo paljon persoonasta, siis epärehellinen itsekäs nainen.
eiköhän se pettäjä iskäkin ole ollut kasvattajana, vai mitenkähön se meni... vasta sitten kun huoran löysi niin tuli kasvattajaksikin..
aamulla jotain mutta 24 kaatui.
Anteeksi antaminen ei ole samaa että hyväksyy pahat teot.
Olen antanut vanhemmille anteeksi sen että he eivät ymmärtäneet eivätkä etenkään tietäneet mitä tekivät meille lapsille. Olen antanut anteeksi myös isovanhemmilleni samat asiat. Kuten ystäväni on antanut anteeksi vanhenemilleni sen että olivat heikkoja ja alkoholisoituneita. Pahat teot ovat ja pysyvät. eikä ystäväni halunnut enempää haavoja vaan siitä huolimatta pysyi vanhemmistaan etäämmällä. Me ymmärrämme ihmistä. Anteeksi annon merkitys on se, ettei meidän enää tarvitse kantaa tuota pahaa sisällämme vaan voimme keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä nyt elämältä saamme ja voimme olla onnellisia.
Oletko ajatellut että tuo isän toinen nainen ei ehkä hänkään tiedä kaikkea? Entä jos mies on häntäkin huijannut, kuten teki entiselle perheelleen? Nythän kukaan tässä kehässä ei tiedä mikä on totuus vaan kaikki olettavat. Eikö se ollutkaan mies joka särki perheensä? Toisaalta kuka oli se joka haki eroa? Eli mitä esim. minun pitäisi vihata omassa tilanteessani tai ystävättäreni? Kasvatusta, isovanhempia, ravintoloita, vanhempien ystäviä, eduskuntaa, luterilaista kirkkoa… Me inhosimme näitä, koimme melkoisia ennakonluuloja sekä melkein katkeroiduimme. Kunnes pysähdyimme ja laitoimme ne oikeisiin mittasuhteisiin.
Eli toki me voimme päättää ihan kenen kohdalla tahansa, ettei tykätä. Enkä ole puhunut suhteiden rakentelemisesta. Puhun asenteesta. Toki jokainen meistä saa rakentaa sellaisen maailman kuin hyväksi näkee, jos ei etenkään totuus kiinnosta. Kenenkään kun ei ole pakko kasvaa, mutta silloin pitää hyväksyä se myös muissa ihmisissä.
Omasta pahasta olostaan ei pidä nyt siis enää syyttää muita. tyyliin:” …se nainen on ikuisesti se jakorasia, joka rikkoi vanhempieni avioliiton.” tai ”… mahdollisen uuden rouvan suhde isääni ei ala uskottomuudesta, ainakaan minun näkökulmastani.” Isä, joka oli se valehtelija kuuluu jotenkin ilmeisesti yhä perheeseen, mutta se joka oli sivuroolissa, on pääsyyllinen? Se ei auta. Aivan kuten sanoit, asia pitäisi olla jo ratkaistu! Ei ollut lapsen syy eikä äidin syy, vaan isän syy, että nainen tuli kuvioon. Isä hylkäsi lapsensa ja se sattui.
Eikö kenen tahansa isänsä hylkäämä lapsi koe tuskaa? Onko se jotenkin merkityksellistä lapsen kokemaan tuskaan että isä on ollut yhdynnässä jonkun muun kuin hänen äitinsä kanssa? Kipu ei poistu kuin kasvamalla siitä henkisesti yli.
" Toki jokainen meistä saa rakentaa sellaisen maailman kuin hyväksi näkee, jos ei etenkään totuus kiinnosta."
Niin, tässä vaiheessa tuota tytärtä ei kyllä varmasti enää totuus kiinnosta. Tapahtunut mikä tapahtunut, sukuun ei ole asiaan. PISTE. Mikä vittu tässä on niin saatanan vaikeata ymmärtää? Minkä helvetin takia asiaa pitäisi EDELLEENKIn saatana vatvoa, jotain kymmenien vuosien takaista juttua, etenkin kun se kakkonen on jo hyvää matkaa menossa tuon tyttären isän elmästä ulos, kun joutuu petetyksi?
"Omasta pahasta olostaan ei pidä nyt siis enää syyttää muita. tyyliin:"
Mistä ihmeestä taas päättelet että tyttärellä on paha olla? Mitä vittua? Onhan minulle on aikojen saatossa siunaantunut liuta ihmisiä, joista en pidä ja joiden kanssa en halua olla missään tekemisissä. Osaa aion jopa lyödä turpaan, jos vastaan kävelevät. On silti aivan naurettavaa väittää että minulla "olisi paha olla", jos en esimerkiksi anna anteeksi sitä, että kaveri vippas saten eikä koskaan maksanut takaisin.
"Isä, joka oli se valehtelija kuuluu jotenkin ilmeisesti yhä perheeseen, mutta se joka oli sivuroolissa, on pääsyyllinen?"
Ei jumalauta mitä paskaa, tajuatko että isä on verisukulainen? Ymmärrätkö että suomalaisiin tapoihin kuuluu, että isä on paikalla häissä, mutta ksoka hääpari saa päättää ketä häihin kutsutaan, he voivat jättää kenet tahansa kylmästi juhliensa ulkopuolelle?
"Aivan kuten sanoit, asia pitäisi olla jo ratkaistu! Ei ollut lapsen syy eikä äidin syy, vaan isän syy, että nainen tuli kuvioon. Isä hylkäsi lapsensa ja se sattui. "
Niin mitä siis onko neuvosi tosiaan se, että tyttären pitäisi alkaa kaveeraamaan isän uuden naisen kanssa kun isä oli syyllinen?
Ei saatana, hanki jostain uudet aivot, sekaantumisesi kaikenlaiseen pettämiseen on saaanut sinun arvomaailmasi ihan vituilleen.
Se, että inhoaa jotain ihmistä tai haluaa lyödä siltä hampaat kurkkuun ei todellakaan tarkoita automaattisesti, että ihmisellä olisi paha olla. Uskomatonta soopaa "kadut kuolinvuoteella" ja pyh.
En käsitä. Itse voin heittää elämästäni ihmisiä ulos ilman senkummempia ongelmia. Olen sitä mieltä että on paljon parempi hankkiutua eroon sellaisista ihmisistä joista on enemmän haittaa kuin hyötyä, ei niiden kanssa analyseerata tai jotain, niitä joko kiusataan tai sitten jätetään huomiotta.
että kakkosessa ei ole ollut mitään vikaa. Milloin vika on minun, milloin isäni, milloin äitini, mutta ei koskaan, koskaan sen toisen naisen. Kannattaisiko sinun jo itse koittaa kasvaa henkisesti sen yli, että olet ilmeisesti ollut jonkun toinen nainen ja myöntää että olet tuottanut ihmisille tuskaa. Kas, kun kipu ei poistu kuin kasvamalla siitä henkisesti yli.
Koska edelleen näytät lukevan viestejäni selkeästi puutteellisella suomen kielellä tai ymmärryksellä: se kenen kanssa kukakin nai, ei ole merkityksellistä. Merkityksellistä on valhe. Pahan olon voit ihan pitää itselläsi.
Done, Amen and Goodbye
mieltä kanssasi, sukulaiset pysyy, mutta ystävät valitaan, ja ihmisistä joista ei tykätä ei olla missään tekemisissä.
Mä olen sen verran vanha ja viisas, että en lähtisi mihinkään uusperhekuvioihin. Niin monelta olen kuullut näistä ongelmista ja vaikeuksista vaikka molemmat ovat olleet vapaitakin suhdetta aloittaessa. Silti ne perhekuviot taustalla aiheuttaa aina jotain ...Rohkeita ovat ketkä tuohon uskaltavat lähteä mukaan. Minusta ei tuohon olisi eikä ole.
Syy kyllä monasti on toisessa vanhemmassa joka lapsiaan psyykkaa ja heidän kauttaan näyttää exän uudelle piolisolle tavallaan mikä on hänen ns. paikkansa. Tietenkin nuo murrosikäiset kun ovat muutenkin vaikeita omillekkin vanhemmilleen ei heille paljon tarvitse potkua antaa, kun uudetkin puolisot saavat osansa. Itselläni on aikuisia lapsia ja murrosikäsiä, eikä meillä ole ollut suuremmin ongelmia uusperhe kuviossa, vaikkakin ex mieheni suhde onkin alkanut uskottomuudesta. Ymmärsin olla sotkematta lapsia aikuisten sotkuihin, joten he eivät tiedä oikeata syytä eroomme lapsillehan se ei kuulu. Minusta on ollut tärkeintä, että lapsilla on molemmatvanhemmat ja turvalliset kodit vaikka niitä onkin kaksi ja uusio puolisoitakin kaksi. Samoin nuorimman lapseni rippijuhliin niinkuin kaikkiin edellisiinkin juhliin olemme laittaneet kutsun yhteisenä heidän isälleen ja puolisolleen, samoin kuin heidän siis ex mieheni sukulaisillekkin minusta on normaalia ja hyvä lasten saada kasvaa ilman katkeraa ilmapiiriä avoimin silmin vahvoiksi aikuisiksi.
Jos ainoa syy eroon on uusi rakastuminen, on syy väärä. Itse olen elänyt suhteessani vajaat 10 vuotta. Tänä aikana olen välillä ihastunut muutaman kerran. Tunteet ja ihastuksen "oireet" ovat olleet suhteellisen voimakkaitakin (ruoka ei maistu, ihastus tulee uniin, sydän hakkaa ja on levoton "rakastunut" olo, ihastuksen kohde tuntuu maailman parhaalta ihmiseltä, ja etenkin jännittävämmältä ja ihanammalta kuin nykyiseni) En ole koskaan tehnyt asialle mitään (hankkiutunut läheisiin väleihin ihastuksen kohteen kanssa) sillä en halua vaihtaa puolisoani keneenkään. HIljaisemmat kaudet ja uudet ihastumiset kuuluvat pitkään parisuhteeseen. Ihastus tuo piristystä elämään, ei sen pidä johtaa mihinkään. Aito rakkaus ja kiintymys on jotain niin paljon parempaa kuin fyysinen ihastuminen ja kiima. Ei uutta ihmistä voi koskaan rakastaa alussa, ihastua vain. Aito rakkaus on sitä, että tuntee toisen todella hyvin ja virheinensä, haluaa kunnioittaa toista ja tehdä töitä parisuhteen eteen. Hiljaisempinkain aikoina. Vastoinkäymisisssä.
Et voi sanoa, että kaikilla rakastuminen toiseen on väärä. Ihastumiset on asia erikseen, ja jokainen niitä varmasti kokee. Mutta vain hyvässä parisuhteessa tunteen annetaan mennä ohitse. Huonossa suhteessa tunteen annetaan kasvaa, jos saa vastarakkautta. Ja sitten ollaankin isojen kysymysten äärellä. Jokainen parisuhde on erilainen. Tuskin kenelläkään ainoa eroon johtava syy on uusi rakastuminen, joku syyhän siihen on taustalla, että näin pääsee tapahtumaan...
jos lankeaa aina uudestaan ja uudestaan ihastumisen ja rakastumisen tunteeseen ja alkaa siippaa vaihtaa, mitä siitä loppujen lopuksi itselleen saa? Muuta kuin rikotaan perheitä ja tehdään avioerolapsia.
Hieno kirjoitus kerrankin täällä nimimerkiltä "aito rakkaus"! Kumpa sinunlaisiasi miehiä/naisia olisi enemmänkin.
Eivät murrosikäiset lapset ole mitään robotteja, joita toinen vanhemmista voi ohjemoida miten haluaa.
Murrosikäisill on jo omat aivot sekä myös ehdottomia mielipiteitä, joten AP:n kaltainen tilanne on mielestäni ihan normaali seuraus. AP:n miehen tyttärelle hän on se toinen nainen, joka rikkoi heidän hyvän ydinperheen, eikä hän välttämättä anna sitä koskaan anteeksi.
Itsekään en moista antaisi anteeksi ja olisi ihan turhaa haihattelua kuvitella, että välit kaltaiseeni ihmiseen normalisoituisivat ikinä. Todennäköisesti olisin katkaissut suutuspäissäni kaikki suhteet petturivanempaan ihan riippumatta siitä, mitä petetty vanhempi sanoisi.
"Pääsee tapahtumaan" siinä kirjoituksesi ydinsisältö. Rakastuminen ei "vain tapahdu" Se on ihan omasta halusta kiinni. Vanha suhde ei muutu huonoksi noin vain, siihen tarvitaan MOLEMPIEN osapuolien laiminlyöntejä. Jos et halua parisuhteeseesi panostaa, tai puolisosi ei halua. Niin ota se ero! Eikö se ole läheisriippuvuutta, jos ei pärjää omillaan/uskalla erota, vaan tarvitsee rohkaisuksi sen uuden rakkaudenkohteen? Jos suhde todella on niin huono, että on erottava, pitää lähteä ensin omilleen, ja vasta sitten uuteen suhteeseen. Edelleenkin korostan sitä, että opit tuntemaan sen uuden rakkaudenkohteesi vasta vuosien kuluttua, kun alkuhuuma hälvenee. Jos vanha suhde on niin huono, että uskallat ottaa tuon riskin vaihtaessasi uuteen, miksi et ole uskaltanut erota aiemmin? Omassa suhteessani tärkeintä on vahva uskoni siihen, että meistä molemmat ovat päättäneet rakastaa, myötä- ja vastoinkäymisissä. Virheitä toki teemme, molemmat omanalaisiansa, mutta pyydämme myös anteeksi. Aina emme osaa riidellä rakentavasti, mutta riidan jälkeen usein keskustelemme sitä, mikä toisen käytöksessä on itseä loukannut ja mistä riidat johtuvat. Vietämme aikaa yhdessä, harrastamme, vitsailemme jne. jotta läheisyys säilyisi, emme kasvaisi erillemme.
Jos vastasit minulle, niin minä kyllä olen eronnut huonosta suhteesta - pettämättä. Olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä, että ensi pitää erota ja vasta sitten uuteen suhteeseen. Mikäli olemassa oleva suhde ei toimi. Mutta suhteita on erilaisia, olen nähnyt niitä toiseen rakastumisiakin lähipiirissä. Siitä vastaukseni poiki. Ei kukaan saisi omaa malliaan toisille tyrkyttää tai tuomita toisen tapaa toimia. Valitettavan usein näkee, ettei kaikki uskalla erota huonosta suhteesta ennen kuin on jo uusi katsottuna.
Toivottavasti ei omat lapsesi noin julmasti ajattele, jos itse joskus eroat puolisostasi. Vai olisiko se sinulle ok?
"Toivottavasti ei omat lapsesi noin julmasti ajattele, jos itse joskus eroat puolisostasi. "
Jos lapseni yhtään tulevat minuun, niin aivan varmasti perheen hylkäämine toisen miehen tai naisen takia johtaa välien välittömään kylmenemiseen.
Sitäkin aspektia kannattaa miettisä vielä siinä vaiheesa kun availee housujen nappeja. Ettei tule yllätyksenä ja ettei tarvitse netissä itkeä, kuten AP tekee, kun häntä ei hyväksytä sukuun. Miksi ihmeessä hyväksyttäisiin?
"Vai olisiko se sinulle ok?"
Olisko sinulle ok saada elinkautinen jos murhaisit jonkun? Olisiko sinusta ihan jees istua linnassa seuraavat 12 vuotta? Minusta ei ainakaan olisi, mutta ymmärrän kyllä miksi niitä elinkautisia jaetaan ja siksi en murhaakaan ketään (vaikka joskus on kyllä yehnyt mieli).
helvetin tähden eletään paskassa parisuhteessa, ero on niin helppo nyky-yhteiskunnassa, jos sitä liittoa ei saa toimimaan niin sitte erotaan ja sen jälkeen mietitään et mikä meni vikaan ja sen jälkeen vasta kaikesta viisastuneena haetaan se uusi puoliso.
Tämä malli on reilu kaikille osapuolille.
lähti toisen miehen matkaan ollessani alle kouluikäinen. Isäni suhtautui äitini uuteen mieheen aina jopa ystävällisesti. En koskaan ajatellut että tämä mies olisi vienyt minulta äidin. Tosin sisarpuoleni olivat lapsena pelänneet että minä olen vihainen koska he ja heidän isä on vienyt minulta äidin (hei eivät olleet syntyneet vielä kun vanhempani erosivat), että voisin kyllä sanoa, että vanhenpien käyttäytymisellä ja suhtautumisella on merkitystä. Toki olin surullinen vanhempieni erostan ja syytin äitiäni monta vuosikymmentä, mutta uutta miestä en osannut vihata/syyllistää.
"En olisi uskonut mieheni kelkkaan lähtiessäni, että nämä uusperheiden ihmisuhdekuviot voivat olla näin mutkikkaita." tottakai ne on ja varsinkin jos on pettäminen kyseessä!! herran jumala siis mitä sä ajattelit, että se miehes tytär vaan toivottais sut tervetulleeks perheeseen ja hylkää oman äitinsä??!siis mitä vi*tua jos panet sen omaa iskää salaa ja petätte sen äitiä!!
ei herranjumala, ja kun vielä kyseessä 15v teinin niin sullahan kuulostaa tilanne jopa tosi helpolta!sehän vois vaik olla tosi väkivaltanen sua kohtaan ja kaikkee.
mut toisenne ootte kyl ansainneet kun molemmat tollasia pettäjiä ja mieheskin tollanen säälittävä limanen, miten se pysty tekeen noin lapsilleen..