Poikaystävääni on alkanut ahdistamaan se, että hänen mielestään takerrun häneen liikaa. Tilanne on se, että poikaystäväni on asunut lapsuudestaan asti tällä paikkakunnalla. Hänellä on täällä perhe, ystävät, sukulaiset, koulu ja toisinaan työ. Itse muutin oikeastaan poikaystäväni perässä tänne, vaikka kyse ei ollutkaan suoranaisesti pelkästään hänestä, koska totta kai halusin muuttaa tänne myös omasta halustakin. Tieto siitä, että kaukosuhde vaihtuisi lähisuhteeksi tietysti tuntui hienolta ja antoi muuttoon lisäpuhtia.
En ole päässyt täällä haluaamani kouluun opiskelemaan (tosin nyt syksyn haussa hain uudestaan), joten teen pätkätöitä. En ole saanut myöskään vakituista työpaikkaa, joten työpaikka ja työkaverit vaihtelevat runsaasti pätkätöiden takia. Tämän takia kenestäkään ihmisestä ei ole oikein muodostunut ystävää. He jäävät vain työkaveritasolle, joiden kanssa jutellaan työaikana ja käydään hyvällä lykyllä lounastauolla ja kuljetaan työmatka samaa matkaa.
Tiedän, että en ole ollut itsekään mikään maailman aktiivisin uusien kavereiden tai harrastusten hankinnassa, vaikka tunnenkin itseni välillä melko yksinäiseksi. Toisaalta tunnen myös, että minussa on jotain vikaa, koska en pääse tyttöjen juttuihin mukaan niin helpolla. Tytön saaminen ystäväksi tuntuu kovalta työltä, kun taas miespuoliset tulevat juttelemaan ja tutustumaan todella helposti. Minulla on tällä hetkellä siis vain yksi naispuolinen ystävä täällä, jota voin säännöllisesti tavata ja tietysti poikaystäväni. Siinäpä oikeastaan koko tukiverkosto.
Poikaystävääni häiritsee kovasti se, että turvaudun usein häneen. Hän haluaisi, että minulla olisi enemmän ystäviä, kävisin enemmän ulkona, harrastaisin jotain porukassa jne. Ymmärrän toki häntä, mutta toisaalta en ole ikinä kieltänyt häneltä mitään ja en miellä itseäni läheisriippuvaiseksi. Hän saa käydä joka perjantai kavereidensa kanssa ulkona, en ole ikinä kieltänyt häntä näkemästään kavereitaan ja olen aina antanut hänelle omaa aikaa silloin kun hän sitä tarvitsee. Tällä hetkellä hän on armeijassa ja saa nytkin viettää viikonlopusta tämän päivän ja huomisen yksin ja kavereiden kanssa. Suostun siis yhden päivän tapaamiseen viikossa, mikä minusta ei kyllä ole takertumista. Enemmänkin uskon, että muut seurustelevat näkevät enemmän, mutta minkäs teet.
Olen siis vähän yksinäinen, kaveriton ja jollain tapaa outokin, kun en solmi ystävyyssuhteita helpolla. En vaadi tai kiellä poikaystävältäni mitään, mutta jo tieto siitä, ettei minulla ole paljoa ystäviä ahdistaa häntä. Hän vaatii asiaan muutosta, että voi jaksaa kanssani seurustelua, mutta olen vähän pulassa sen suhteen, että miten saan elämäntilanteeni muuttumaan hetkessä. Olen hakenut kouluihin, pääsykoekutsuja odotellaan, erilaisiin työtehtäviin pistän viikottain muutamia hakemuksia, mutta ei ole vakituista työsuhdetta vielä tärpännyt. Nään ainutta ystävääni mahdollisimman usein, mutta hänelläkin on jo mies ja vastasyntynyt vauva, niin aika menee nykyään perheen parissa. Pidän lähes päivittäin yhteyttä puhelimitse ja netitse äitiini ja vanhoihin kavereihini, mutta heidän kanssaan näkeminen onnistuu harvoin, koska välissä on monia satoja kilometrejä ja toisaalta välimatka ja näkemättömyys pikkuhiljaa etäännyttää meitä jollain tapaa toisistaan. En pysyttele neljän seinän sisällä päivittäin, vaan käy lenkillä, salilla, kaupungilla pyörimässä, ostoksilla jne, mutta oikeastaan ainut sosiaalinen elämäni noissa tilanteissa on joko kaupan kassan tai jonkun randomin miehen kanssa, jotka tulevat pyytämään numeroa tai kahville.
Otetaan siis ehdotuksia vastaan, miten aikuisiällä pääsisi vielä löytämään oikeita ystäviä ja löytämään oman tukiverkoston ympärilleen uudelta paikkakunnalta. Onko jollakin samanlaisia kokemuksia? Entäs millaisia harrastuksia suosittelisitte ihmiselle, joka haluaa sen kautta tutustua uusiin kasvoihin?
En ole päässyt täällä haluaamani kouluun opiskelemaan (tosin nyt syksyn haussa hain uudestaan), joten teen pätkätöitä. En ole saanut myöskään vakituista työpaikkaa, joten työpaikka ja työkaverit vaihtelevat runsaasti pätkätöiden takia. Tämän takia kenestäkään ihmisestä ei ole oikein muodostunut ystävää. He jäävät vain työkaveritasolle, joiden kanssa jutellaan työaikana ja käydään hyvällä lykyllä lounastauolla ja kuljetaan työmatka samaa matkaa.
Tiedän, että en ole ollut itsekään mikään maailman aktiivisin uusien kavereiden tai harrastusten hankinnassa, vaikka tunnenkin itseni välillä melko yksinäiseksi. Toisaalta tunnen myös, että minussa on jotain vikaa, koska en pääse tyttöjen juttuihin mukaan niin helpolla. Tytön saaminen ystäväksi tuntuu kovalta työltä, kun taas miespuoliset tulevat juttelemaan ja tutustumaan todella helposti. Minulla on tällä hetkellä siis vain yksi naispuolinen ystävä täällä, jota voin säännöllisesti tavata ja tietysti poikaystäväni. Siinäpä oikeastaan koko tukiverkosto.
Poikaystävääni häiritsee kovasti se, että turvaudun usein häneen. Hän haluaisi, että minulla olisi enemmän ystäviä, kävisin enemmän ulkona, harrastaisin jotain porukassa jne. Ymmärrän toki häntä, mutta toisaalta en ole ikinä kieltänyt häneltä mitään ja en miellä itseäni läheisriippuvaiseksi. Hän saa käydä joka perjantai kavereidensa kanssa ulkona, en ole ikinä kieltänyt häntä näkemästään kavereitaan ja olen aina antanut hänelle omaa aikaa silloin kun hän sitä tarvitsee. Tällä hetkellä hän on armeijassa ja saa nytkin viettää viikonlopusta tämän päivän ja huomisen yksin ja kavereiden kanssa. Suostun siis yhden päivän tapaamiseen viikossa, mikä minusta ei kyllä ole takertumista. Enemmänkin uskon, että muut seurustelevat näkevät enemmän, mutta minkäs teet.
Olen siis vähän yksinäinen, kaveriton ja jollain tapaa outokin, kun en solmi ystävyyssuhteita helpolla. En vaadi tai kiellä poikaystävältäni mitään, mutta jo tieto siitä, ettei minulla ole paljoa ystäviä ahdistaa häntä. Hän vaatii asiaan muutosta, että voi jaksaa kanssani seurustelua, mutta olen vähän pulassa sen suhteen, että miten saan elämäntilanteeni muuttumaan hetkessä. Olen hakenut kouluihin, pääsykoekutsuja odotellaan, erilaisiin työtehtäviin pistän viikottain muutamia hakemuksia, mutta ei ole vakituista työsuhdetta vielä tärpännyt. Nään ainutta ystävääni mahdollisimman usein, mutta hänelläkin on jo mies ja vastasyntynyt vauva, niin aika menee nykyään perheen parissa. Pidän lähes päivittäin yhteyttä puhelimitse ja netitse äitiini ja vanhoihin kavereihini, mutta heidän kanssaan näkeminen onnistuu harvoin, koska välissä on monia satoja kilometrejä ja toisaalta välimatka ja näkemättömyys pikkuhiljaa etäännyttää meitä jollain tapaa toisistaan. En pysyttele neljän seinän sisällä päivittäin, vaan käy lenkillä, salilla, kaupungilla pyörimässä, ostoksilla jne, mutta oikeastaan ainut sosiaalinen elämäni noissa tilanteissa on joko kaupan kassan tai jonkun randomin miehen kanssa, jotka tulevat pyytämään numeroa tai kahville.
Otetaan siis ehdotuksia vastaan, miten aikuisiällä pääsisi vielä löytämään oikeita ystäviä ja löytämään oman tukiverkoston ympärilleen uudelta paikkakunnalta. Onko jollakin samanlaisia kokemuksia? Entäs millaisia harrastuksia suosittelisitte ihmiselle, joka haluaa sen kautta tutustua uusiin kasvoihin?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mielestäni nyt on kyse enemmän poikaystäväsi haluttomuudesta sitoutua kuin sinusta. Joillakin ihmisillä ei välttämättä ole useita ystäviä, itselläni on yksi läheisempi, jonka kassa tavataan ja käydään jossain ehkä 2krt/kk ja muutamia harrastuksen kautta olevia kavereta näen silloin tällöin. Olen aina ollut yksinään viihtyvää tyyppiä. Eli jos osaat olla yksin etkä jatkuvasti vingu poikaystäväsi seuraa tai apua niin mitä se hänelle kuuluu montako ystävää sinulla on? Mikäli itse haluat enemmän ystäviä niin anna mennä, mutta älä sillä saralla ota paineita vain hänen takiaan.
Hyviä paikkoja löytää uusia ystäviä on nimenomaan koulu tai työ. Jos tietää olevansa työssä vain vähänaikaa voi olla hankala ystäviä saada, sillä useimmilla on jo vakiintunut tuttavapiiri ja suomalaisista yleensä tuntuu vähän oudolta jos joku samantien alkaa tuttavallisemmaksi. Tosin jos oikeasti uusia ystäviä haluaa niin kannattaa olla vähän "hyökkääväkin" eli pyytää ihmisiä esim. vierailulle tai käymään jossakin, ottaa osaa keskusteluihin, vaikka ei oli tilanteeseen "kutsuttukaan" jne. Voi tuntua vähän tungettelevalta, mutta oikeastaan ainut keino, harvemmin ihmiset enää aikuisiällä tulee tarjoutumaan ystäväksi tosta noin vaan.
Mutta kehottaisin kyllä vakavasti keskustelemaan poikaystäväsi kanssa suhteestanne. Tuntuu siltä, että teillä ei kuitenkaan ehkä ole ihan samanlaisia tulevaisuuden suunnitelmia.
Ystäväsi on hyvin terve nuori. Hän ei halua minkään valtakunnan siteitä kehenkään yhteen ihmiseen. Hän tuntee sinut taakkana kun tietää ettet ilmä häntä todennäkoisesti olisi muuttanut hänen kotiseudulleen. Hänellä on halu viettää normaalia terveen nuoren ihmisen elämää. Niin sen pitääkin olla! Olla ystävä kaikille muta kuitenkin pitää tuo hienon hieno raja jota ei saa ylittää ettei kukaan voi kutsua häntä "poikaystäväkseen". Viettää kaverieden kanssa aikaa ja parantaa maailmaa. Siis ei liian läheiseksi tulemisen tarvetta.
Sinun asuessasi kauempana tuota uhkaa ei edes ollut. Nyt se on, hän tuntee että se on.
Lauseesi: "Hän saa käydä joka perjantai kavereidensa kanssa ulkona, en ole ikinä kieltänyt häntä näkemästään kavereitaan ja olen aina antanut hänelle omaa aikaa silloin kun hän sitä tarvitsee." niin hyvin kuvastaa sinun asennettasi. Ystäväsi ei halua tuota tunnetta että hänen pitäisi "saada lupa vapaasti viettää aikaa omien kavereidensa ja perheensä kanssa. Sinä olet muuttunut hanelle taaksksi muuttaesasi hänen kotitanhuilleen.
Teit todella virheen muuttaessasi, ja ajatus: mutta mina kun luulin..."oli vain luulo.
Tuo asia on hyvin helppo korjata. Sinulla ei ole mitään pysyvää tuolla paikkakunnalla. Joten sinun on hyvin helppo poistua sieltä. Hae tyopaikka (siksi aikaa kunes alat opiskelun missä tahaansa )jostain muualta ympäri Suomea tai ulkomailta.
Ehkä opit tuosta sen verran että "oma tupa oma lupa" on kaikista paras ja ettei kenenkää miehen/pojan perässä tarvitse juosta. Tulet kyllä omillasikin toimeen varsin loistavasti ja uudessa asuinympäristossäsi voit alkaa otaamaan kursseja ja liittyä urheiluun/ulkoiluun/vapaaehtoistyo/taide/tiede/kokkaus/mikätahaansa liittyviin harrasteluryhmiin oppiaksesi jotain uutta vapaaaikoinasi ja tutustuaksesi erilaisiin ihmisiin.
Kyllä sieltä aikanaan sinulle uusi poikaystäväkin siunaantuu, muuta älä enää koskaan tee tuota virhettä että tunget toisen reviirille.
Ja että miehen perässä ei saa juosta, mutta sitten jos suhde ei toimi, niin pitää kyllä muuttaa pois? Joo, joka kerran kannattaa aina vaan pakata kimpsunsa ja muistaa, että et sä täällä kotonas ole, pysyttelet vaan siellä "omalla reviirilläs" vaikka missä takahikiällä, ettei muut häiriinny. Minkä takia ap:n pitäisi muuttaa pois? Jos hän hakee siellä kouluun, ja on töitä. Ja jätkää ahdistaa, niin pitäs lähteä: omapahan on terveen nuoren ongelma, semmosta se on kun pimppiä haluaa, sitten voi joskus ahdistaakin. Kyllä sen uuden poikaystävän tuoltakin löytää varmasti. Minkä virheen ap teki? Olipa "todella virhe", ihmiset nyt muuttaa milloin mistäkin syystä ja mikä nyt milloinkin sitä vahvistaa, tässä koulu ja poikaystävä. Olipa kamala virhe, pitäskö soittaa poliisit? Se on kuule helpompikin "korjata" se "virhe", kun vaan elää elämäänsä ja katsoo mitä tulee. Ehkä opit tuosta? Jaa mitä, että leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, se joka yrittää, tulee aina epäonnistumaan ja että ei paljo kannattas? Voi jumankaude, kyllä taas irtoo. On se hienoo, kun on noin viisaita ihmisiä kertomassa miten kuuluu elää. Kerro mullekin oi viisas!
Kertoisinhan minä mutta tekstistäsi ei olmennyt minkään valtakunnan kysymystä.
No, siis ensinnäkin, et todellakaan ole ainoa, jolla on vaikeaa saada ystäviä, aikuisena ei tutustu enää helposti. Olen itse törmännyt tuohon myös muuttaessani, pätkä- ja reissutöissä. Jos on parikin hyvää ystävää ja vanhoja ystäviä, niin siihen on tyytyminen. Kyllä mäkin olen harrastanut ja muuta, mutta siis kyllä se vaikeaa on. Mutta toisaalta, kun on itsenäinen ja pärjää, kuten sinäkin, niin onko se nyt niin ongelma. Tietenkin, toivottavasti sellainen muodostuu, harrastusten ja kurssien kautta, mutta tuo ongelma tuntuu oudolta. Ne harrastukset ovat hyviä, mitkä itseä kiinnostaa ja tuntuu hyviltä.
Jäi sellainen kuva, että poikaystäväsi mielestä sinun pitäisi olla "suositumpi" koska tosiaan mitään et häneltä estä. Ei kaikilla ole muuta kuin se kumppani, ei seurapiirejä millä päteä eikä suurta suosiota: ja silti ovat ihan kivoja ihmisiä. Poikaystävältäsi siis voisi ystävällisesti tiedustellla, mikä se oikea ongelma on, sekö ettei hänen tyttöystävänsä ole nyt niin suosittu, että hän voisituntea muun lauman hyväksyntää, eiköhän se ongelma nimittäin ole hänen itsetunnossaan. Kun hän ei nyt luota omaan valintaansa, vaan kaipaisi muilta vahvistusta, että olethan sinä hyvä ja "normaali". On nimittäin todella jo lapselllista käydä puhumaan, että "meidän suhteen jatkumiseksi, sun on harrastettava ja hankittava kavereita", vaikka tietää toisen tilanteen. Muutenkin. Entäs jos sä viihtyisitkin yksin. Hän ei kestäisi sitä, kun hän haluaa muitten mielipiteen.
Et siis roiku ja pärjäät itseasiassa oikein hyvin: sinulla kuitenkin on niitä töitä ja haet opiskelemaan, pidät yhteyttä äitiin, vanhoihinkin kavereihin ja sinulla on kuitenkin joku ystävä. Ehkä siis kannattaa keskustella, mistä on oikeasti kysymys. Voin sanoa kokemuksesta, että sellaisilla "olen aina asunut täällä, kaikki on täällä, meillä on aina sama porukka"-tyypeillä saattaa olla hyvinkin rajoittunut maailman kuva ja todella se puolisokin saatetaan valita sen perusteella, kuka sopii kuvaan, vaikka joku toinen sopisi itselle.