Olen 25 vuotias, sopusuhtainen tuore vaimo. Rakastan miestäni valtavasti ja olen onnellinen, mutta...
Koen, että hän haluaisi kontrolloida minua, varsinkin syömistäni ja liikkumistani. Hän kommentoi ruoka-annosteni kokoa tai vihjailee kuinka minulle tekisi hyvää tehdä sitä ja tätä liikuntaa... Haluaisin itsekin liikkua enemmän ja syödä terveellisesti, mutta tuntuu etten haluaisi tehdä sitä mieheni, vaan itseni takia. En ole lihonut seurustelumme alkuajoista, joten siitä ei ole kyse. Olen 161cm pitkä ja painan n. 62 kg, joten olen melko sopivissa mitoissa, eli terveyshaittaa kiloista ei ole. Tuntuu, että jos alan nyt liikkua ja laihtua, en tee sitä oikeista syistä, vaan taivun vain mieheni tahtoon.
Olisi mukavaa laihtua viitisen kiloa, mutta se ei ole pakollista. Mielestäni mieheni on turhan pinnallinen, sillä olen pehmeä ja sievä eloveenatyttö, ja hyvä niin.
Koen, että hän haluaisi kontrolloida minua, varsinkin syömistäni ja liikkumistani. Hän kommentoi ruoka-annosteni kokoa tai vihjailee kuinka minulle tekisi hyvää tehdä sitä ja tätä liikuntaa... Haluaisin itsekin liikkua enemmän ja syödä terveellisesti, mutta tuntuu etten haluaisi tehdä sitä mieheni, vaan itseni takia. En ole lihonut seurustelumme alkuajoista, joten siitä ei ole kyse. Olen 161cm pitkä ja painan n. 62 kg, joten olen melko sopivissa mitoissa, eli terveyshaittaa kiloista ei ole. Tuntuu, että jos alan nyt liikkua ja laihtua, en tee sitä oikeista syistä, vaan taivun vain mieheni tahtoon.
Olisi mukavaa laihtua viitisen kiloa, mutta se ei ole pakollista. Mielestäni mieheni on turhan pinnallinen, sillä olen pehmeä ja sievä eloveenatyttö, ja hyvä niin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
>>Koen, että hän haluaisi kontrolloida minua, varsinkin syömistäni ja liikkumistani. Hän kommentoi ruoka-annosteni kokoa tai vihjailee kuinka minulle tekisi hyvää tehdä sitä ja tätä liikuntaa...
Oioi, tutulta kuulostaa. Minulla oli nuorena samanlainen poikaystävä. Se alkoi melkein huomaamatta, mutta pikkuhiljaa kontrollointi kasvoi ihan tolkuttomiin mittoihin. Muissakin asioissa, mutta etenkin juuri ruoka-asioissa. Sinä olet tosiaan aivan sopusuhtainen mitoiltasi, minä olin tuolloin sinuakin laihempi, 160 cm/ 54 kg. Silti mieheke kyttäsi jokaista suupalaani. Kuitenkin hän saattoi sitten joskus yhtäkkiä saada päähänsä olla minulle erityisen kiltti ja hemmotella minua kermaisilla "herkuilla", joista en edes pitänyt.
Ikävä sanoa, mutta tuo tilanne ei tuosta itsestään korjaannu, pahenee vain. Joidenkin ihmisten vain pitää saada kontrolloida muita oman huonon itsetuntonsa pönkittämiseksi.
Älä rupea koiraksi. Älä missään tapauksessa tee lapsia tuollaisen tyrannin kanssa, sitten teitä on siinä useampi komenneltavana. Ole jämäkkä, sano suoraan että et siedä kontrollointiyrityksiä eikä avioliitosta tule mitään tuolla asenteella. Ellei mies tokene, eroa.
Ja minä kun menin jollekin nuorelle huolissaan olevalle kirjoittamaan, ettei kukaan ala kenenkään kanssa seurustelemaan sillä mielin että "kyllä se varmaan tuosta laihtuu". Onkohan kyse varmasti vain pinnallisuudesta? Miltä miehesi itse näyttää? Olisikohan joku alla piilevä kauna jostain muusta asiasta, tai joku oman elämänsä ahdistustila, jota yrittää purkaa sinua kontrolloimalla?
Niin kuin tuossa joku jo totesi, ei tulevaisuus hyvältä näytä. Hyvä että rakastat miestäsi ja olet onnellinen. Tuo tilanne ei kuitenkaan todennäköisimmin parane itsekseen ilman asiaan puuttumista. Varsinkaan jos kyseessä on jokin muu ongelma kuin pelkkä syömisen tarkkailu. Sellaisilla on ajan kanssa tapana vain laajeta isommaksi ongelmaksi ja useammalle suhteen alueelle.
Alkoiko tuo tarkkailu ja kontrollointi heti suhteen alussa vai pikkuhiljaa?
Asian puheeksi ottaminen hyvin helposti aiheuttaa riidan. Mutta jos ensimmäisen purkauksen jälkeen saatte rauhassa puhuttua asioista, on olemassa toivoa. Kerro, ettet täysin ymmärrä hänen syitänsä ja haluaisit tietää onko kyse jostain muusta. Jos yrittäisit selittää, että päätöksen pitää lähteä sinusta itsestäsi, ja silloin kannustus on tervetullutta. Mutta kannustus on hyvinkin eri asia kuin arvostelu.
Ethän itse tee sitä perinaisellista voivottelua "voi kun sais pari kiloa pois", "tääkään vaate ei mahdu". Sellainen jutustelu on kyllä ihan normaalia, mutta jospa tämä miehesi tarttuu turhan hanakasti asiaan?
Koska rakkautta on ja onneakin muilta osin, toivotan onnea matkaan!
Tuntuu hyvältä saada myötätuntoa ja ulkopuolisten neuvoja, omat läheiset on niin, no, lähellä.
Niinhän se tietysti on, että jos on joku ongelma, se ei minnekkään hoitamatta häviä, päinvastoin. Kyllä tätä vihjailua on ollut ihan seurustelun alusta asti, olin vain itse vielä silloin niin naivi ja miellyttäishaluinen, että pidin hänen sanaansa totuutena ja kärsin hiljaa riittämättömyyden tunteesta. Ajattelin silloin, että onni löytyy oikeasta vaa'an lukemasta. Olin niin väärässä.
Iän ja kokemuksen myötä olen oppinut, etten voi tehdä ketään onnelliseksi ja rakastaa ehdottomasti, jos en ole itse onnellinen ja pidä huolta itsestäni. Olen kyllä puhunut asiasta miehelleni, ja hän on ollut aivan musertunut kuullessaan, mitä tunteita olen pitänyt piilossa. Koenkin, että miehelläni on jotain tunnepuolen lukkoja, jotka vain heijastuvat ulkopuolelle äärimmäisenä elämänhallintana. Mutta kun olen yrittänyt ehdottaa, että mieheni kävisi juttelemassa jollekin ulkopuoliselle, hän menee täysin lukkoon ja kieltää, että hänellä olisi mitään ongelmia. (Itse olen käynyt useamman kerran ja saanut paljon apua.)
Parisuhdeterapiaakin on mietitty, mutta mieheni ei haluaisi puhua asioistamme kenellekkään ulkopuoliselle. Myönnän sortuneeni voivotteluun, ja tehnyt ääneen päätöksiä "5kg lähtee nyt kesän aikana!", ja kun olen epäonnistunut, mieheni syyttää, että olen rikkonut lupauksen itselleni. Hän on itse atleettinen ja kurinalainen, ja toivoisi minunkin olevan. Mutta eihän se ole oikein? "Rakastan sinua sitten, kun olet enemmän niinkuin minä."- ei ole oikea asenne. Kuka nyt itsensä kanssa haluaa olla naimisissa?
Loistavaa, että tiedostat oman onnesi tarpeellisuuden toisen rakastamisen edellytyksenä!
Selkeästi miehesi siis välittää sinusta, jos hän reagoi vahvasti kertomiisi tuntemuksiin. Tuo asioistaan puhuminen on monelle vaikea paikka. Moni myös harhaisesti luulee että terapeutille tai psykologille jutteleminen on jokin iso asia. "Enhän minä sentään NIIN hullu ole!"
Henkilökohtaisesti uskon, että maailma olisi parempi paikka jos yhteiskunnan toimimisen normaalina osana olisi jokaiselle kuuluvat ulkopuolisen kanssa käydyt keskustelusessiot. Itse olen saanut apua psykologilla käymisestä. Nykyään asiat ovat paremmin, enkä käy enää kenenkään juttusilla. Tästä huolimatta joskus kaipaan mahdollisuutta puhua tuntemuksistani puolueettoman osapuolen kanssa. Ystävien kanssa käydyt keskustelut ovat lähes yhtä toimivia terapiana, mutta silloinkaan ei voi puhua täysin avoimesti. Esim avomiehestäni ja suhteestani en halua puhua estottoman vapaasti, sillä jotain rajoja on oltava sillä mitä henkilökohtaisia asioita miehestä kerron ihmisille jotka näkevät häntä silloin tällöin.
Voisitko esittää asian jotenkin niin, että vaikka hän ei itse kokisi asiaa tarpeelliseksi, voisi hän kokeilla pari kertaa sinun vuoksesi. Psykologin luona käyminen ei tarkoita että on hullu. Eikä se tarkoita välttämättä vuosikausien sitoutumista. Jos hän kävisi pari kertaa kokeilemassa, tietääpähän sitten mistä kieltäytyy? Pistä mukaan porkkana: jos hän käy pari kertaa ulkopuolisen puheilla, sinä jumppaat tietyn määrän kahden viikon aikana ;)
Tämä porkkana tietenkin sotii sitä ajatusta vastaan, että tärkein olisi omasta itsestäsi lähtevä päätös. Mutta itse kokisin, että vaihtokauppana tuo motivaatio olisi myös omasi eikä vain miehesi takia suoritettava pakko. Ja ehkä myös sama toisinpäin miehesi kannalta?