Olen ollut yli 30 v avioliitossa. Meillä on aikuinen lapsi jonka olen hoitanut esikouluikään ja siinä sivussa myös muiden lapsia. Molemmat sitten olemme työn kautta osallistuneet perheen raha-asioihin. Mieheni tosin parempituloisena enemmän. Miehelläni on ollut ns. kylmä lapsuus. Hän ei ole saanut kokea läheisyyttä eikä rakkauttakaan vanhemmiltaan. Niin hän sen on ilmaissut ettei pysty antamaan kun ei ole itsekään saanut mitään. Lastamme hän kyllä on rakastanut rahan voimalla ja edelleenkin hankkimalla maallisia asioita. Mallia läheisistä ihmissuhteista ei ole ollut antaa. Ei ainakaan miehen ja naisen ja perheen. En ole voinut ostaa lapsellemme kalliita tavaroita joten hän ei minua arvostakaan siksi ajattelen. Raha näyttää menevän kaiken edelle. Tunnen tuskaa kun ajattelen millaisen mallin lapsemme on saanut, ymmärrän että arvot ja asenteet luodaan kotona. Oma lapsuuteni oli ihmistä arvostava ja lämmin. Ihmettelen miksi kolmekymppisenä rakastuin mieheen joka ei ilmaise lainkaan tunteita eikä välitä kenestäkään. Vain raha on tärkeä. Kaiken lisäksi mies on lähes aina yhdessä ollessamme poissaoleva, äreä ja lähes kaikki on yhdentekevää. Luonteeseensa kuuluu lisäksi pientenkin muiden virheiden muistaminen ja pitkävihaisuus, toisten vähättely ja vika on aina muissa ei koskaan itsessä. Hän haluaa elää vain itselleen.
Olen nyt vasta yli 30 vuoden jälkeen alkanut tajuta, ja miettiä että en kai ole lainkaan normaali kun olen saanut näin paljon aikaa kulumaan todella hankalassa ihmissuhteessa tätä elämää suorittaessani.
Olen nyt vasta yli 30 vuoden jälkeen alkanut tajuta, ja miettiä että en kai ole lainkaan normaali kun olen saanut näin paljon aikaa kulumaan todella hankalassa ihmissuhteessa tätä elämää suorittaessani.
Vastaukset 4
Vanhimmat
joka on pakko ottaa huomioon.
Sanoisin, että hyvin nopeasti tulee se raja vastaan, jonka ylittävillä tuloilla ei ole enää onnellisuutta lisäävää vaikutusta. Toisin sanoen raha tekee harvoin ketään onnelliseksi, vaikka sillä saisi mitä tahansa luksusta ostettua. Totuus on se, että aika pienillä tuloilla voi elää hyvin onnellista elämää, jos on muutoin kaikki asiat kunnossa. Toisaalta on aivan turhaa mennä hyvin pienituloiselle väittämään, että rahalla ei ole yhtään mitään merkitystä, jos jo peruselintason ylläpitämisessä on vaikeuksia.
Toinen totuus on varmastikin se, että hyvin usein ainakin perinteisessä perhekuviossa miehen harteille jää perheen taloudesta huolehtiminen. Että miehesi edustaa tällaista perinteistä mallia ja takaa ilmeisistikin perheelleen tietyn elintason, josta todennäköisesti saat itse oman osasi. Tämä ei tietenkään selitä muita puutteita, mutta toisaalta jos työ on raskasta, se voi selittää poissaolevuuden ja ärtymyksen. Sanoisin myös että usein tällaiset miehet ovat tottuneita sanelemaan kaiken niin töissä kuin kotona ja voivat yllättyä, että vaimo voisikin kaivata jotain muuta. Oletko tuonut omat tarpeesi riittävästi esille, sillä voi olla että miehesi ei ole tullut edes ajatelleeksi, että sinullakin on sellaisia. Toivottavasti asiat menevät paremmalle tolalle, vaikka 30 vuoden jälkeen ennuste ei varmasti ole paras mahdollinen. Uskoisin kuitenkin, että muutos on aina mahdollinen.
tähän vielä, että päinvastainen tilanne se vasta sietämätön onkin.
Mikäli vaimolla on paremman tulot kuin miehellä, niin se saattaa vaikuttaa hyvin negatiivisesti miehen käsitykseen itsestään ja peilautua samalla koko avioliittoon. Perinteiset käsitykset kun ikävä kyllä vaikuttavat jossain perimässä niin syvällä, että niitä on vaikea muuttaa. Mies voi kokea epäonnistumista ja tämä tietenkin heijastuu kaikkiin läheisiin ihmissuhteisiin.
Tekstistäsi tulee outo vaikutelma, ihan kun et olisi itse keskustellut lapsenne kanssa ollenkaan, vaan olisit vain vierestä katsonut kun miehesi antaa hänelle vääränlaisen arvomaailman.
Sinä et ole voinut ostaa kalliita lahjoja, mutta mitä väliä sillä on, kun kerran mies on niitä ostanut liikaakin? Ajatteletko, että sinun pitäisi jotenkin kilpailla miehesi kanssa lapsenne arvostuksen ostamisessa rahalla. Kammottava ajatus!
Sinä olisit voinut antaa lapselle toisenlaisia eväitä elämään, opettaa rakkautta ja läheisyyttä ja välittää oman lapsuudenkotisi lämpimät ihmissuhteet ja arvot. Oletko yrittänyt?
Sinun ongelmasi taitaa olla, että sinä et osaa arvostaa itseäsi. Jos käyttäydyt kuin pyytelisit anteeksi omaa olemassaoloasi, niin ei sinua silloin muutkaan arvosta. Rahan kanssa asialla ei ole mitään tekemistä.
Mutta hyvä että olet nyt herännyt huomaamaan, että olet hukannut aikaasi huonoon suhteeseen. Se tuntuu aluksi pahalta, mutta kyllä se siitä kirkastuu. Opettele arvostamaan itseäsi. Sanot miehellesi, että sinä et tuollaista hapannaamaa katsele vaan joko pitää käytöksen muuttua ystävällisemmäksi tai sitten otat eron.
luotu varmaan lastenkin turvaksi ja tueksi elämää varten. Mikä olisi heidän kohtalonsa vapaammissa tapauksissa. Olettaisin, että aika vaikea. Avioliitto on perheen yhteyden tuoja.
Kun kerran halutaan lapsia, on niistä myös huoli kannettava ja yhteinen huolehtiminen tuo lapselle turvan.
Koska, jos toiselle puolisolle sattuu jotain toinen on lapsen tuttu tuki kuitenkin. Tämä on ollut varmaan avioliiton alun tarkoitus.
Nykyaikana kaikki alkaa repaloitua. Tuntuu, että turvallista ja pysyvää ei enää ole mikään.
Uskontokin muutetaan jos joksikin laumailuksi ja laumainnoksi.
Ehkä avioliitollekin nykyaikana olisi hyvä asettaa jokun kestoaika. Sellainen, että lapset ovat saaneet omat jalat pöydän alle, kuten ennen sanottiin.
Kestoaika riippuisi lasten turvasta.
Kun aika on umpeen kulunut vanhemmilla olisi oikeus suunnitella elämänsä uusiksi.
Näin jokainen osaisi ilman katkeruutta varautua lyhyeen avioliittoon. Nykyinen koko elämän ajan lupaus on mahdotonta täyttää, kun ihmisten elämä on monien muutosten koettelema, ja ei jakseta tai pinna ei enää ole niin vahva kuin ennen.
Syy on mielestäni tässä, ja siksi ihmettelen usein, kuinka herkästi aloitetaankaan yhteiselämä.
Ennen oli kuin etsikkoaikaa seurustelu ja kihlausaika ja sen nojalla ehkä ajateltiin tai päätettiin jaksettavan yhteistä taivalta taivaltaa.
Mielestäni kaikki nykyisin on niin lyhytjännitteistä ja kevytmielistä, että pysyvää ei enää ole olemassakaan tai sitten melko harvinaista.