Olen ollut kaukosuhteessa poikaystäväni kanssa noin 8kk. Välimatka on 400km. Näen poikaystävääni joka toinen viikonloppu, mutta joskus saatan joutua olemaan erossa kolme tai neljäkin viikkoa opiskelujeni takia. Olen aina ollut herkkä ihminen ja todella olen riippuvainen poikaystävästäni. Ikäväni tuntuu riistäytyvän aina välillä käsistä. Kun joskus joudun olemaan kuukauden erossa poikaystävästäni, muuttu ikävä sellaiseksi, että itken esin joka ilta ikävää, sitten alkaa tuntua ettei minulla ole tunteita häntä kohtaan, koska tunteet alkavat puollustautua ikävältä. Välillä tuntuu että ikävä alkaisi muuttua masennukseksi, en jaksa tehdä enää mitään, eikä mikään kiinnosta, ruoka ei maistu, syön paljon karkkia ym. makeaa, että olostani tulisi parempi. Mitä tehdä asialle? Miten saatte ikävän kuriin?
Ikävä riistäytyy käsistä
ikävöin..
4786
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ikävä on aivan käsittämätön näissä kaukorakkauksissa. Itsekin seurustelen miehen kanssa ja matkaa välissämme on 500km.. nähdään 2-3krt kuukaudessa. Mutta jos oikeesti rakastaa pystyy ikävän kestämään ja nauttimaan niistä yhdessä olevista hetkistä :) Tsemppiä elämään!!
No eihän tuo vielä mitään, minä olen ollut kohta vuoden kaukosuhteessa (eri maiden välillä) ja kertaakaan ei olla nähty. Mutta ihan kohta onneksi, muuten tätä olisi turha jatkaa kun jos ei koskaan nähtäisi. Mutta tosiaan ikävä on välillä ollut sellainen etten oo pystynyt mitään syömään. Nyt en enää itke niin hirveästi koska enää ei tarvitse kauan odottaa että näkee. Mutta en mä ennen niin herkkä ollut että olen kaikesta ruvennut itkemään. Romanttiset elokuvat on joskus kyllä niin kauheita kun alkaa kyyneleet valumaan ja ajattelee, että voikun mullakin olisi nyt oma kulta vieressä. :´( Rakkaus se kaiken kestää
Itke vaan, se helpottaa. Pitäähän sinun nyt ammatti hankkia. Opintosi eivät kuitekaan vie kuin pari kolme vuotta, korkeintaan viisi.
Etäsuhde on aika pers...tä. Oon elänyt liitossakin aiemmin ja paljon yhdessäoloa kokenut. Sellaiseen totuin. Nyt pari vuotta etäsuhdetta, pari sataa km väliä. Työt ja muut elämän olosuhteet pitävät meitä paikkakunnillamme, toistaiseksi ei puhuttu yhteisestä taloudesta. Joka viikonloppu ei onnistu tapaamiset, parin viikon tauko alkaa jo kaivertamaan itseäni aika pahasti. Varsinkin, jos viikonloppuna itsellä sattuisi olemaan paljon vapaata aikaa. Myös usein tuntuu kuin olisin sinkku, niin paljon yksin arjen keskellä. Onhan ne tähtihetkiä, kun toisen pidemmän ajan päästä näkee fyysisesti. Sen olen huomannut, että tapaamisen jälkeen alkuviikko kotiin palattua on hyvinkin kurja. Suuria tunteita. En usko, jos eläisin entisaikaa, että jaksaisin kirjeitse moista kaukosuhdetta.