Olin ensimmäisessä suhteessani sairaalloisen mustasukkainen. En ihan heti alussa (toinen ei kai ollut vielä niin tärkeä), mutta melkeinpä koko suhteen ajan. Vakoilin kaikki mesekeskustelut, kirjeet, kuvat, tekstarit, laskut, kuitit, laatikot, tavarat, kenen kanssa juttelee, utelin kaiken menneisyydestä ja vatvoin niitä päässäni, näin painajaisia ymsyms. Suurinpiirtein mitään menoja en hyväksynyt. Kun sain selville jonkin ikävän asian (ihan jonkun normaalin, mutta minun päässäni hirveän) sain kamalia paniikkikohtauksia. Esimerkiksi jos sain tietää kelle poikaystävä menetti poikuutensa, aloin vatvomaan koko asiaa päässäni, itkin ja alkoi oksettaa. Tärisin ja tuntui etten saanut henkeä ja itkin. Alavatsassa tuntui kuvottava tunne. Joka päivä tuollaisia tuntemuksia. Luulisin, että paniikkikohtaukset ovat tuon tapaisia? En ymmärtänyt tehneeni väärin missään vaiheessa ja oletin toisen kestävän tuon kaiken. Tulin jätetyksi (ylläripylläri). Noh, ehkä tuon ymmärtää kun on eka suhde kyseessä, sitä ennen en ollut edes pussannut poikaa tai mitään.
Tuon suhteen jälkeen olikin kaikenmaailman lyhyitä suhteita. Aloin "kostamaan" katkeruuden tunteita muihin miehiin, en tietoisesti mutta kun näin jälkikäteen miettii ... Annoin ihastua ja jutun mennä eteenpäin ja katosin. Sitten kun joku poika teki minulle samoin, roikuin toisessa kuin takiainen enkä voinut hyväksyä tilannetta, olin mustis. Tein itsestäni säälittävän ja varmaan aivan skitson vaikutelman. Pääsin kuitenkin huonosta tunteesta äkkiä ja toista poikaa/miestä kiikariin, vaikkei edes oikeasti kiinnostanut ... hohhoijaa. Kertyi noita hylkäämisen tunteita monia, etsin vain hyväksyntää ja läheisyyttä.
No, sitten tapasin nykyiseni jonka kanssa olen seurustellut yli vuoden. Alku oli aika mielenkiintoista, koska pelkäsin sitoutumista ja tuntui että haluan vain karata. Vaikka olinkin halunnut tämän miehen. En kuitenkaan halunnut lähteä, joten siinä sitten pakotin itseni valitsemaan sinkkuuden ja seurustelun väliltä ja olen onnellinen että valitsin sen seurustelun. Nyt mut on kesytetty ja tässä pysyn ... mutta kun pelottaa. Pelottaa välittää toisesta ihmisestä näin paljon. Poika on kultaisin tapaamani, huomioi, rakastaa, on hellä, luotettava, haluaa viettää aikansa kanssani ja kaikkea mitä toivoa saattaa. Mutta joka päivä pelkään vain enemmän menettäväni hänet. Pelkään, että vielä joku päivä olen hänenkin kanssaan skitso mustasukkainen ämmä, tai että hän löytää paremman. Itsetuntoni on huonontunut seurustelun myötä, en enää usko olevani hyvännäköinen. Vaikka hän hokeekin sitä, en jaksa uskoa koska näen itseni aivan kamalana. Tää kai johtuu siitä, etten enää käy ulkona, yhtenä syynä erittäin paljon huonontunut itsetunto. Ei tee muutenkaan mieli bilettää saati käydä missään, mutta tottakai sitä kaikkea positiivista huomiota on ikävä. Kun laittoi itsensä nätiksi ja oli edes kännikavereita. Nyt ei edes ole mitään syytä laittaa itseään nätiksi. Tottakai silti yritän laittaa (vaikkei huvita) että näyttäisin yhtä hyvältä kuin muut naiset. Silti ahdistaa se, että ei ikinä voi olla maailman kaunein miehen mielestä ja varmasti vain rumennun toisen silmissä kun viettää kanssani arkea. Eihän täällä voi kauneudesta kilpailla, minä näen kauniimpia ihmisiä kokoajan. Tekee mieli laittaa lökäpöksyt jalkaan ja olla vaikka ruma, kun tuntuu että tälläytyminen on ihan turhaa. Joo o, se persoonallisuus ratkaisee jne. Mutta kun alkaa tuntua pahalta semmoinen ajatus että mies kyyläis muita naisia ja miettis kuinka kauniita ne on. Ehkä nää ajatukset kumpuaa vain ja ainoastaan omasta päästäni, mutta hälläväliä, häiritsevät silti. Alan jo huomata, että pahastun kun mies kertoo jostain naisesta, jonka tiedän olevan kaunis. En sano tätä ääneen (koska sehän on naurettavaa!). Huomaan, että pala palaa kurkkuun. :/ Olen myös alkanut miettiä miehen menneisyyttä enemmän, tähän asti olen pystynyt unohtamaan ne. Mutta ei, tänkin päivän piti tulla. Onneksi auttaa edes se, että voin miettiä omia menneitä suhteitani. Ajatuksissani annan takaisin toisen menneisyydelle tuolla ajatuksella ...
Haluan tehdä pisteen tälle alkavalle mustasukkaisuudelle. Kyllä kai jokainen ihminen on joskus mustis, mutta pelkään että historia toistaa itseään. Haluan nauttia tästä suhteesta ja saada kadonneen itsetuntoni takaisin. Muistan vielä sen tunteen, kun mies katsoi minua ja loistaen hymyili ja ajattelin, että minussa on jotain ainutlaatuista! Kai se katosi alkuhuumaan ... Iästä sen verran, että olen nuori, niinkuin varmaan voi päätelläkin. :)
Tuon suhteen jälkeen olikin kaikenmaailman lyhyitä suhteita. Aloin "kostamaan" katkeruuden tunteita muihin miehiin, en tietoisesti mutta kun näin jälkikäteen miettii ... Annoin ihastua ja jutun mennä eteenpäin ja katosin. Sitten kun joku poika teki minulle samoin, roikuin toisessa kuin takiainen enkä voinut hyväksyä tilannetta, olin mustis. Tein itsestäni säälittävän ja varmaan aivan skitson vaikutelman. Pääsin kuitenkin huonosta tunteesta äkkiä ja toista poikaa/miestä kiikariin, vaikkei edes oikeasti kiinnostanut ... hohhoijaa. Kertyi noita hylkäämisen tunteita monia, etsin vain hyväksyntää ja läheisyyttä.
No, sitten tapasin nykyiseni jonka kanssa olen seurustellut yli vuoden. Alku oli aika mielenkiintoista, koska pelkäsin sitoutumista ja tuntui että haluan vain karata. Vaikka olinkin halunnut tämän miehen. En kuitenkaan halunnut lähteä, joten siinä sitten pakotin itseni valitsemaan sinkkuuden ja seurustelun väliltä ja olen onnellinen että valitsin sen seurustelun. Nyt mut on kesytetty ja tässä pysyn ... mutta kun pelottaa. Pelottaa välittää toisesta ihmisestä näin paljon. Poika on kultaisin tapaamani, huomioi, rakastaa, on hellä, luotettava, haluaa viettää aikansa kanssani ja kaikkea mitä toivoa saattaa. Mutta joka päivä pelkään vain enemmän menettäväni hänet. Pelkään, että vielä joku päivä olen hänenkin kanssaan skitso mustasukkainen ämmä, tai että hän löytää paremman. Itsetuntoni on huonontunut seurustelun myötä, en enää usko olevani hyvännäköinen. Vaikka hän hokeekin sitä, en jaksa uskoa koska näen itseni aivan kamalana. Tää kai johtuu siitä, etten enää käy ulkona, yhtenä syynä erittäin paljon huonontunut itsetunto. Ei tee muutenkaan mieli bilettää saati käydä missään, mutta tottakai sitä kaikkea positiivista huomiota on ikävä. Kun laittoi itsensä nätiksi ja oli edes kännikavereita. Nyt ei edes ole mitään syytä laittaa itseään nätiksi. Tottakai silti yritän laittaa (vaikkei huvita) että näyttäisin yhtä hyvältä kuin muut naiset. Silti ahdistaa se, että ei ikinä voi olla maailman kaunein miehen mielestä ja varmasti vain rumennun toisen silmissä kun viettää kanssani arkea. Eihän täällä voi kauneudesta kilpailla, minä näen kauniimpia ihmisiä kokoajan. Tekee mieli laittaa lökäpöksyt jalkaan ja olla vaikka ruma, kun tuntuu että tälläytyminen on ihan turhaa. Joo o, se persoonallisuus ratkaisee jne. Mutta kun alkaa tuntua pahalta semmoinen ajatus että mies kyyläis muita naisia ja miettis kuinka kauniita ne on. Ehkä nää ajatukset kumpuaa vain ja ainoastaan omasta päästäni, mutta hälläväliä, häiritsevät silti. Alan jo huomata, että pahastun kun mies kertoo jostain naisesta, jonka tiedän olevan kaunis. En sano tätä ääneen (koska sehän on naurettavaa!). Huomaan, että pala palaa kurkkuun. :/ Olen myös alkanut miettiä miehen menneisyyttä enemmän, tähän asti olen pystynyt unohtamaan ne. Mutta ei, tänkin päivän piti tulla. Onneksi auttaa edes se, että voin miettiä omia menneitä suhteitani. Ajatuksissani annan takaisin toisen menneisyydelle tuolla ajatuksella ...
Haluan tehdä pisteen tälle alkavalle mustasukkaisuudelle. Kyllä kai jokainen ihminen on joskus mustis, mutta pelkään että historia toistaa itseään. Haluan nauttia tästä suhteesta ja saada kadonneen itsetuntoni takaisin. Muistan vielä sen tunteen, kun mies katsoi minua ja loistaen hymyili ja ajattelin, että minussa on jotain ainutlaatuista! Kai se katosi alkuhuumaan ... Iästä sen verran, että olen nuori, niinkuin varmaan voi päätelläkin. :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
http://www.youtube.com/watch?v=pjl2R5XVPjw
Kamppailin itekin tuon vaiheen kanssa. Olin aikoinani saanut aivan liikaa yliampuvia kehuja tyyliin "Oot maailman kaunein", "Oot parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut", "En oo koskaan ollu yhtä kauniin naisen kanssa tekemisissä" yms jotka sitten menin ottamaan liian tosissani vaikka tiesinkin niiden olevan vain imarteluja. Hiljalleen alkoi hahmottua, etten olekaan kaunein nainen mitä on tapailtu ja ettei minun perään itketäkään ikuisuuksia kun suhde päättyy. Itsetunto alkoi hiljalleen hiipua enkä ajan mittaan osanut enää ottaa kehuja vastaan. :(
Sitten tapasin nykyisen poikaystäväni. Vannotin häntä heti alkuun lupaamaan, että kertoo minulle vain ja ainoastaan 100% realistisia kehuja, ei mitään yliampuvaa. Niinpä elän suhteessa, jossa kuulen hillityn ylistäviä kommentteja kun olen laittautunut, saan ihanan pieniä rakkaudenosoituksia, kuulen mieletöntä kehua kun olen saanut uuden maalauksen valmiiksi, johon olen itsekin tyytyväinen.... kaikkea, minkä voin uskoa ja mikä saa miut tuntemaan itteni hyväksi. Poikaystäväni osaa myös olla huomauttelematta muista naisista seurassani, ja jokaikisen poikaystävän pitäisi pystyä samaan! Kyllä me naiset tiedämme että niitä muita tissejä katsellaan kaupungilla, muttei meidän tarvitse todistaa sitä :---) Ei miestä voi kieltää olemasta mies, mutta niidenkin pitää oppia kohteliaille tavoille.
Koitas pyytää omalta mieheltäsi samaa. Itsetunto lähtee varmasti nousuun kun saat uskottavia kehuja ja tunnet olevasi ainoa nainen miehesi elämässä.
Et siis ole rakastamisen arvoinen ihminen, mielestäsi? teet kaikki temput jotta toinen voi lähteä?
En mä tiedä. En mä kai itseäni arvosta ... joskus mietin, että olen hyvä ihminen, ainutlaatuinen ja mielenkiintoinen. Mutta hyvin harvoin. :o Ehkä silloin ajattelen noin, kun huomaan jonkun olevan ihastunut minuun ja siinä on sitä jotain, tai joku kehuu. Mutta se tunne ei lähde ikinä itsestäni, vaan kaipaan todisteluja ulkopuolisilta. Mikään ei ikinä riitä, vaikka olenkin saanut kehuja paljon, unohdan ne ja odotan uusia. Jos ei niitä tule, tunnen olevani huonontunut ihmisenä. Jotenkin odotan ja pelkään sitä päivää että toinen lähtee, ja tiedän että se päivä tulee satavarmana jos tässä nyt vatvon sitä kokoajan ja mietin mielessäni kaikkea hullua mikä ei välttämättä ole edes totta. Kai mä sitten olen lapsesta saakka saanut kokea hylkäämistä ja syrjimistä, tunnetta etten kelpaa. Miksi siis uskois nytkään että kelpaa. Uskon olevani ihana ihminen kun lähelleni pääsee, mutta tuntuu ettei kukaan edes jaksa tutustua. Miten edes voisi, kun en pysty tällä hetkellä käymään oikein missään. Pala kurkussa vain nytkin. Stressaan niin paljon siitä mitä minusta ajatellaan ja uskon sen olevan aina jotain pahaa jos en tee tiettyjä asioita. Voitte vaan kuvitella kuinka väsyttävää se on henkisesti, kun ikinä ei voi olla täysin oma itsensä, vaan aina pitää oikein repiä itsestään se kaikki ja pakottaa. On muutamia ihmisiä jotka pyytää mua jonnekkin, mutta en vain kykene/jaksa. Yksi hyvä kaverisuhde loppui siihen kun en kyennyt enää käydä missään, eikä jaksanut kuunnella enää surujani. Päätin, ettei mua kiinnosta olla sellaisen kanssa tekemisissä, vaikka kyseessä oli sellainen ihminen jonka kanssa pystyin olemaan suht normaali. Tuntuu ettei ole kavereita enää, ystäviä tuskin on ikinä ollutkaan. Kun ei ole muita läheisiä ihmisiä kuin poikaystävä, siinä käy niin että ripustautuu toiseen ja haluaa tunkea sen jonnekin vankilaan. Hyi. Ehkä olen ihan samanlainen kuin muut, mutta päässäni teen itsestäni friikin. Mutta eihän sitä kukaan tajua. Ne vain luulee, että olen ylpeä ja itsekäs, joka ei muiden seuraa kaipaa ...
Oletko käynyt lääkärissä ettei ole taustalla jotain mielenterveyden häiriötä? Kokeile jotain käsillä tekemistä; maalaamista, palapelin kokoamista tms että ajatukset ei olis noin voimakkaita ja negatiivisia. Sanon kuitenkin että usko pois, olet arvokas vaikkei tunnetakkaan.Jos olet hylkäämistä kokenut vaikka lapsuudessa niin yritäppä ajatella ettei se sinun vika ollut pikkuinen. Mut tosiaan jos sulla on esim depressio, siihen ei pakottaminen auta vaan terapia ja/tai lääkitys.Tsemppiä!
Olen terapiassa, tai mikälie tukea antava. Tuntuu melko turhalta touhulta, mutta saapahan puhua ahdistuksen pois. Jotenkin kai luulen että sen hetken jälkeen olisin ehjä ihminen, mutten sitten kuitenkaan vaan tuntuu että lankakerä on edelleen yhtä sotkussa.
Sain masennuslääkkeet, mutten tiedä niiden tehosta. Kyllä kai jaksan pikkasen enemmän ja ehken ole niin paljoa surullinen kuin ennen niiden käyttöä, mutta mitään suurta en huomaa. Eivät ne kuulemma mitään ihme lääkkeitä olekaan. Sain myös reseptin rauhottaviin, mutta en ole uskaltanut kokeilla.
Haluisin muuttua normaaliksi ilman mitään lääkkeitä ... ellei sitten tämä ihme ahdistuneisuus kuulu vain persoonaani. Ollut pienestä asti mieli jotenkin mustempi kuin muilla ja herkempi kaikille vastoinkäymisille ja ilkeille jutuille. Aina viihtynyt enemmänkin omissa oloissani, koska tuntui etten saa jotenkin elää, ettei ole lupaa olla paikoissa missä haluan ja muut kyttää. Ikinä en ole kohdannut mitään sielunsiskoa, jonka kanssa purkaisi tämmöisiä oloja. Ehkä tavallaan haluisinkin kavereiksi juuri niitä "normaaleja" adhd ylisosiaalisia, koska haluan myös itse olla sellainen. Se on vain minun käsitys normaalista, mutta kai se on vain joku yhteiskunnan luoma muotti.