Seurustelin vuoden kaikenpuolin mahtavan miehen kanssa. Ulkopuolisista syistä kyseinen vuosi meni kuitenkin masennuksen piikkiin, enkä siksi ollut järin hyvä tyttöystävä. Mies kyllä tiesi, että rakastan ja arvostan häntä valtavasti - en vain juurikaan osoittanut sitä. En osannut olla tarpeeksi lähellä, en osannut kertoa kehuja ja seksi oli yksinkertaisen huonoa haluttomuuteni ja apaattisuuteni vuoksi. Kaiken lisäksi asuimme etäsuhteessa, joten näimme toisiamme vain viikonloppuisin, ja koska näimme niin harvoin käytimme yhteisen ajan pelkästään kivoihin asioihin keskittyen. Vaivaavia asioita ei puhuttu läpi.
Niinpä kesän lopussa mieheni jätti minut sanoin "Ei tunnu hyvältä näin". Parin viikon jälkeen keskustelimme fiiliksistä ja koska mies oli hyvin epävarma päätöksestään sovimme tapaavamme parin kuukauden päästä - katsoaksemme, kannattaako suhdetta jatkaa. Siinä kun oli potentiaalia helvetin paljon. Luonteiltamme olimme kuin toisillemme luodut, niin täydelliset, että jo ensitapaamisella tuntui mahdottomalta irtaantua toisistamme (Monen suhteen alussa on kyllä tuntunut suurta yhteenkuuluvuutta, mutta tässä suhteessa tunne oli mielettömän voimakas). Ainoa eron syy oli puhjennut masennukseni ja molemminpuolinen vaikeus käsitellä vaivaavia asioita. Sanoinkin miehelleni, että rakastan häntä mielettömästi ja lupasin taistella masennuksen läpi - lupasin odottaa häntä.
Aikaa kului, eikä mennyt päivääkään, etten olisi häntä kaivannut. Joka päivä tuli selvemmäksi ja selvemmäksi kuinka paljon häntä rakastan ja sitäkin enemmän tarvitsen. Itseinhoni kasvoi, sillä tajusin, kuinka huono tyttöystävä olin ollut - vaikkakin samalla tiesin, että niin vaikeassa masennuksessa kuin olin en olisi kyennyt olemaan yhtään parempaa. Kaikki tapahtunut oli surullisen vääjäämätöntä. Pikkuhiljaa oloni koheni ja vajaan kahden kuukauden jälkeen tunsin kykeneväni seurusteluun. Pystyin kerrankin läheisyyteen, avoimuuteen ja huomaavaisuuteen, haluni tulivat takaisin. Tajusin, että kaiken aikaa olin vain tarvinnut omaa aikaa ja että ero oli ollut typerä ja naiivi ratkaisu.
Niinpä tapasimme ja asiat meni niinkuin toivoinkin: Mieheni kertoi rakastavansa minua liikaa ja lopulta totesi, että haluaa minut jälleen tyttöystäväkseen. Olin onneni huipulla.
Kuitenkin selvisi, että hän oli maannut muiden naisten kanssa tuona vajaan kahden kuukauden aikana. Tuonnut heitä kämppäänsä, joka pitkään oli ollut minunkin kotini - sisustusta, hammasharjoja ja nimimukeja myöten. Mieheni tosin väitti, ettei ollut tekemisissä muiden naisten kanssa, muttei tiennyt, että olin löytänyt kondomipaketin, jossa oli vain yksi kumi jäljellä (ja meidän yhteiselomme aikana hän ei omistanut kondomeja). Kerroin löydöstäni hänelle, johon hän totesi "Niistä on varmaan päivämäärä mennyt umpeen", johon naurahdin että "Ei sulla kondomeja ollut kun myö seurusteltiin" ja sitten lopullinen selitys oli "No en mie ees lopulta kyenny mihinkään", mikä sekin oli vaikea uskoa kun niitä kumeja tosiaan puuttui siitä paketista se nelisen kappaletta (ja mies on muutenkin seksuaalisesti aktiivinen tapaus).
Tällä hetkellä olemme kuitenkin siis yhdessä. Eihän mulla ole varaa valittaa hänen tekemisistään - hänhän oli sinkku sen kaksi kuukautta. Kuitenkin sattuu aivan helvetisti. Kaiken aikaa hän tiesi minun rakastavan ja odottavan häntä, ja hän itsekin sanoi kaipaavansa minua, mutta silti kykeni tuomaan muita naisia yhteiseen kotiimme. Sattuu ajatella, että niinä öinä kun sängyn pohjalla makasin kamalassa kaipuussa, valmiina antamaan mitä tahansa päästäkseni mieheni syleilyyn, hän oli sängyssämme koskettelemassa toista naista.
En tiedä mitä ajatella. Pitääkö minun vain hyväksyä että "Semmoisia miehet ovat" ja "Sinkkuna saa tehdä mitä haluaa" ja etten saisi tuntea itseäni loukatuksi ja petetyksi ja että pitäisi vaan jatkaa tästä päivästä eteenpäin. Tottakai tunnen itseni petetyksi. Mitä rakkautta se on, että sanoo rakastavansa toista mahdottomasti samalla kun kierii toisten naisten syleilyssä. Ns virallisesta pettämisestä joo ei ole kyse, mutta kipu on täsmälleen samanlainen. Mietinkin, että mieheni pisti minut hetkeksi sivuun (tietäen että palaan hänen luokseen jos hän vain haluaa) ja sillä aikaa vietti sinkkuelämää hankkien muilta naisilta sitä läheisyyttä ja seksiä mitä ei minun kanssaan juurikaan saanut.
Kaikki muu on mahtavaa ja täydellistä, mutta tämä asia vaivaa niin paljon, ettei toisinaan vain jaksa. Ottakaa kuitenkin huomioon, että millään sanoilla ei voi kuvailla kuinka mielettömän hyvä ja potentiaalinen parisuhde on kyseessä, joten ero ei todellakaan ole selvä ratkaisu. Haluan vain tietää mitä mieltä olette mieheni tekosista, ovatko ne oikeutettuja, ja jos ovat, miten pääsen tästä kivusta ja loukatusta tunteesta eroon? Onko normaalia, että mies tuntee rakkautta naista kohtaan, mutta kykenee silti olemaan muiden kanssa? Pitääkö se vain hyväksyä, että itse en kykene minkäännäköiseen läheisyyteen kenenkään muun kanssa, mutta hän kykenee?
Niinpä kesän lopussa mieheni jätti minut sanoin "Ei tunnu hyvältä näin". Parin viikon jälkeen keskustelimme fiiliksistä ja koska mies oli hyvin epävarma päätöksestään sovimme tapaavamme parin kuukauden päästä - katsoaksemme, kannattaako suhdetta jatkaa. Siinä kun oli potentiaalia helvetin paljon. Luonteiltamme olimme kuin toisillemme luodut, niin täydelliset, että jo ensitapaamisella tuntui mahdottomalta irtaantua toisistamme (Monen suhteen alussa on kyllä tuntunut suurta yhteenkuuluvuutta, mutta tässä suhteessa tunne oli mielettömän voimakas). Ainoa eron syy oli puhjennut masennukseni ja molemminpuolinen vaikeus käsitellä vaivaavia asioita. Sanoinkin miehelleni, että rakastan häntä mielettömästi ja lupasin taistella masennuksen läpi - lupasin odottaa häntä.
Aikaa kului, eikä mennyt päivääkään, etten olisi häntä kaivannut. Joka päivä tuli selvemmäksi ja selvemmäksi kuinka paljon häntä rakastan ja sitäkin enemmän tarvitsen. Itseinhoni kasvoi, sillä tajusin, kuinka huono tyttöystävä olin ollut - vaikkakin samalla tiesin, että niin vaikeassa masennuksessa kuin olin en olisi kyennyt olemaan yhtään parempaa. Kaikki tapahtunut oli surullisen vääjäämätöntä. Pikkuhiljaa oloni koheni ja vajaan kahden kuukauden jälkeen tunsin kykeneväni seurusteluun. Pystyin kerrankin läheisyyteen, avoimuuteen ja huomaavaisuuteen, haluni tulivat takaisin. Tajusin, että kaiken aikaa olin vain tarvinnut omaa aikaa ja että ero oli ollut typerä ja naiivi ratkaisu.
Niinpä tapasimme ja asiat meni niinkuin toivoinkin: Mieheni kertoi rakastavansa minua liikaa ja lopulta totesi, että haluaa minut jälleen tyttöystäväkseen. Olin onneni huipulla.
Kuitenkin selvisi, että hän oli maannut muiden naisten kanssa tuona vajaan kahden kuukauden aikana. Tuonnut heitä kämppäänsä, joka pitkään oli ollut minunkin kotini - sisustusta, hammasharjoja ja nimimukeja myöten. Mieheni tosin väitti, ettei ollut tekemisissä muiden naisten kanssa, muttei tiennyt, että olin löytänyt kondomipaketin, jossa oli vain yksi kumi jäljellä (ja meidän yhteiselomme aikana hän ei omistanut kondomeja). Kerroin löydöstäni hänelle, johon hän totesi "Niistä on varmaan päivämäärä mennyt umpeen", johon naurahdin että "Ei sulla kondomeja ollut kun myö seurusteltiin" ja sitten lopullinen selitys oli "No en mie ees lopulta kyenny mihinkään", mikä sekin oli vaikea uskoa kun niitä kumeja tosiaan puuttui siitä paketista se nelisen kappaletta (ja mies on muutenkin seksuaalisesti aktiivinen tapaus).
Tällä hetkellä olemme kuitenkin siis yhdessä. Eihän mulla ole varaa valittaa hänen tekemisistään - hänhän oli sinkku sen kaksi kuukautta. Kuitenkin sattuu aivan helvetisti. Kaiken aikaa hän tiesi minun rakastavan ja odottavan häntä, ja hän itsekin sanoi kaipaavansa minua, mutta silti kykeni tuomaan muita naisia yhteiseen kotiimme. Sattuu ajatella, että niinä öinä kun sängyn pohjalla makasin kamalassa kaipuussa, valmiina antamaan mitä tahansa päästäkseni mieheni syleilyyn, hän oli sängyssämme koskettelemassa toista naista.
En tiedä mitä ajatella. Pitääkö minun vain hyväksyä että "Semmoisia miehet ovat" ja "Sinkkuna saa tehdä mitä haluaa" ja etten saisi tuntea itseäni loukatuksi ja petetyksi ja että pitäisi vaan jatkaa tästä päivästä eteenpäin. Tottakai tunnen itseni petetyksi. Mitä rakkautta se on, että sanoo rakastavansa toista mahdottomasti samalla kun kierii toisten naisten syleilyssä. Ns virallisesta pettämisestä joo ei ole kyse, mutta kipu on täsmälleen samanlainen. Mietinkin, että mieheni pisti minut hetkeksi sivuun (tietäen että palaan hänen luokseen jos hän vain haluaa) ja sillä aikaa vietti sinkkuelämää hankkien muilta naisilta sitä läheisyyttä ja seksiä mitä ei minun kanssaan juurikaan saanut.
Kaikki muu on mahtavaa ja täydellistä, mutta tämä asia vaivaa niin paljon, ettei toisinaan vain jaksa. Ottakaa kuitenkin huomioon, että millään sanoilla ei voi kuvailla kuinka mielettömän hyvä ja potentiaalinen parisuhde on kyseessä, joten ero ei todellakaan ole selvä ratkaisu. Haluan vain tietää mitä mieltä olette mieheni tekosista, ovatko ne oikeutettuja, ja jos ovat, miten pääsen tästä kivusta ja loukatusta tunteesta eroon? Onko normaalia, että mies tuntee rakkautta naista kohtaan, mutta kykenee silti olemaan muiden kanssa? Pitääkö se vain hyväksyä, että itse en kykene minkäännäköiseen läheisyyteen kenenkään muun kanssa, mutta hän kykenee?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Huh huh miten paksua tekstiä. Miten ihmeessä edes harkitset tulevaisuutta miehen kanssa kaiken tuon jälkeen?
Ensinnäkin mistä voit tietää mitä kaikkea muutakin mies salailee, kun kortsu asiakin piti valehdella?
Sä et suomeksi sanottuna merkitse miehelle tarpeeksi, sinun odottaminen ei ollut miehen mielestä sen arvoista (itsekästä) että olisi halunnut odottaa sinua, vaan makas muiden naisten kanssa!
Teidän suhteella ei ole tulevaisuutta, usko jo se tosi asia!
No minä olen sitä mieltä, että turhaa vatvot noita asioita joita mies on sinkkuna ollessaan ehkä tehnyt.Hän on koittanut jatkaa elämäänsä. Se miltä sinusta tuntuu, niin eihän sitä voi kukaan meistä tulla sanomaan:). Ehdotan että jatkat yhdessä tän miehen kanssa.Vähän sitkeyttä nyt peliin, tuo ei MUN mielestä ole mikään syy lopettaa hienoa suhdettanne. Vai oisko taustalla sittenkin epäröintiä...
puhut rakkaudesta, mutta kertomasi perusteella vaikuttaa, että rakkautenne on yksipuolista. sinä ehkä rakastat häntä, mutta hän suhtautuu kyllä sinuun aika... käytännöllisesti, kauniisti sanottuna.
mietihän vähän: hän jätti sinut vaikka olit masentunut. rakastava ei jätä vaikeuksissa olevaa rakastettuaan vaan tukee vaikka itsestä tuntuisikin vähän ikävältä. hän etsi eronne aikana muita naisia, mutta ei ilmeisesti löytänyt mieleistään, koska huoli (!) sinut takaisin. hän valehteli sinulle kondomeista. rehellisyys ei siis merkitse hänelle sinänsä paljoakaan, vaan hän kertoilee asioita joista arvelee hyötyvänsä, totuudesta viis. hän ilmeisesti pitää sinua ihan käyttökelpoisena vaihtoehtona siihen saakka kunnes hänestä taas alkaa tuntua mälsältä tai löytyy joku kiinnostavampi.
miesystäväsi tekojen oikeutuksesta en osaa sanoa. onko oikeutettua käyttää muita omiin tarkoitusperiinsä? me kaikkihan tehdään jossain määrin niin. sinun tilanne on siitä kurja, että sinulla on masennustaustaa ja valehtelu ja uusi hylätyksi tuleminen saattaa lannistaa sinua kohtuuttomasti. tätä(kään) miesystäväsi ei ota huomioon. sinusta huolehtiminen ei ole hänen päällimmäinen tavoite, taas kauniisti sanottuna.
jos olisit henkisesti vahvoilla, suosittelisin jatkamaan suhdetta, kun siinä kerran on joitakin sinulle mukaviakin asioita. epäilen vain ettet ole kovin vahvoilla, joten pelkään hiukan puolestasi. luulen että huijaatte molemmat sinua uskomaan että hän rakastaa sinua. rakkaus on nimittäin verbi. aito rakkaus ilmenee teoissa ja miesystäväsi teot eivät vakuuta.
tunnet itsesi loukatuksi, koska odotit rakkautta mutta sait piittaamattomuutta. minusta se on tuossa tilanteessa aika normaali tunne. pääset siitä tunteesta eroon kun lakkaat odottamasta sitä mitä et voi saada. ota itse etäisyyttä, tapaa muita miehiä, käy riennoissa. älä anna tämän miehen tulla liian tärkeäksi itsellesi.
En yritä sokeana puolustella miestäni, mutta on myös huomioitava, ettei minunkaan aiemmat tekoni hirveästi rakkauttani osoittaneet. Masennuksesta seurasi hetkittäin niin voimakkaita ahdistuskohtauksia, jolloin itkin haluavani erota (vaikka seuraavana päivänä ajatus oli tasaantunut ja hävetti. en ole missään vaiheessa todella halunnut erota). Uhkailin siis muutamat kerrat erolla ilman järkevää syytä, en välittänyt suudella saati syleillä, seksi ei oikein sujunut ja menin vielä valittamaan siitä. Yhdessä vaiheessa kerroin ihastuneeni toiseen mieheen (sillä sain tältä ihailua ja huomiota, enkä inhonnut itseäni hänen seurassaan sillä hän ei tiennyt ongelmistani), mutta en missään vaiheessa halunnut tätä toista. En ollut todellisesti kiinnostunut, mutta menin silti kertomaan asiasta miehelleni. Latistin ja loukkasin häntä turhaan. Enkä missään vaiheessa kyennyt hallitsemaan itseäni. Masennus teki minusta hirviön.
Olen kohdellut häntä huonosti ja hän kesti minua yllättävän kauan. Hän kyllä hoki hetkittäin "Normaalisti en kestäis tämmöstä, mutta nyt olet kyseessä Sinä". Yksi vaikea ilta hän avautui, ettei oikein osaa pistää huonoa käyttäytymistäni masennukseni piikkiin - ymmärrettäväähän tuo pitkällä tähtäimellä. Omassanikin mielessä kävi ajatus, että mitä jos tämä onkin vain omaa persoonallisuuttani, että mitä jos olenkin pesunkestävä ämmä. Menimme umpikujaan, josta pääsi ainoastaan tuon parin kuukauden välimatkan avulla. Olin kamala tyttöystävä, enkä missään tapauksessa voi sanoa, etteikö hän olisi yrittänyt tukea minua. Kaiken lisäksi hän on jonkinasteinen naistenmies, tottunut huomioon ja arvostukseen joten ymmärrän täysin, että käytökseni latisti häntä mielettömästi, ja että hän haki kaipaamaansa huomiota heti kun kerkesi.
Kun avauduin tästä kaikesta hänelle noin viikko sitten yömyöhään, hän ei sanonut mitään. Ei sanonut, mutta alkoi yhtäkkiä itkemään. Tämän jälkeen hän pyyhki kyyneleensä, vakavoitui ja tuli viereeni (sohvalle) nukkumaan. Eikä tähän päivään mennessä ole sanonut asiasta vieläkään yhtään mitään.
Voi myös olla että miehesi on halunnut tuon kahden kuukauden eron aikana tahallaan unohtaa sinut ja on sen vuoksi ollut muiden naisten kanssa, mutta ei ole kuitenkaan pystynyt unohtamaan sinua..
Mutta itse tuskin haluaisin jatkaa enään mieheni kanssa, jos hän minulle olisi tehnyt samoin.
Joo, ei ihan kaikki mene masennuksen piikkiin eikä se ihan kaikkeen oikeuta, sori nyt vaan. Että kannattaakin miettiä, syitä ja seurauksia, oikein kunnolla myös omassa päässä ja itse ottaen vastuuuta itsestään, elämästään, valinnoistaan ja käytöksestään. Ei masennuksella sentään kaikkea kuitata.
"Onko normaalia, että mies tuntee rakkautta naista kohtaan, mutta kykenee silti olemaan muiden kanssa?"
On aivan normaalia. Neidon X paneminen tai panematta jättäminen ei kerro juurikaan mitään siitä, rakastaako mies sua.
"Pitääkö se vain hyväksyä, että itse en kykene minkäännäköiseen läheisyyteen kenenkään muun kanssa, mutta hän kykenee?"
En sanoisi että pitää mutta ainakin se kannattaa hyväksyä itsensä. Sitä paitsi, kun pääset ohi tuosta ihastumis- tai rakastumisvaiheesta, niin silloin mitä todennäköisimmin itsekin mielit vieraisiin miehiin aina silloin tällöin.
Onhan toi karua, ettei minkäännäköinen moraali tai kunnioitus rakasta kohtaan pidättelis miestä panemasta muita (edes sitä kahta kuukautta, tässä tapauksessa). Että pelkästään se parisuhteen "sääntö", että lojaalina pitää pysyä, olisi ainoa faktori, jonka takia ainoastaan sen oman kullan pillua dipataan ja muita vaan katsellaan. En oikein jaksaisi uskoa siihen.
Itsekin epäilisin miehen tunteita itseäni kohtaan, en sitten tiedä. Tuohon voi vaan miehet vastata: Ovatko he todella seksin suhteen niin tunteettomia vai onko miehesi tältä kantilta paskaa laatua.
Siis mies eroaa, koska ei ole seksiä. Miksi hän pidättäytyisi eron jälkeen seksistä? Silloinhan ero olisi ollut ihan mieletöntä.
"Tuohon voi vaan miehet vastata: Ovatko he todella seksin suhteen niin tunteettomia"
Olen mies. Vastaan hieman yksinkertaistaen: ovat.
Ai näinkö ne seksittömyysongelmat ratkaistaan? Jätetään masennuksesta kärsivä tyttöystävä yksin, haetaan seksi muualta ja otetaan nainen takaisin heti kun penis on tarpeeksi kulutusta saanut (koska tiedetään, että se oma kulta kyllä tulee takaisin, mitä nyt pitää vähän valehdella kondomeista)?
Ei oo kyllä nyt mikään yksinkertainen "perusäijä" kyseessä, vaan moraaliton, itsekäs mies. Jos se oma seksuaalinen nautinto ja aktiivisuus todella voittaa oman naisen hyvinvoinnin niin semmoisen miehen pitäisi pitää näppinsä ihan vaan niissä lihatiskin neidoissa. Jokaisessa suhteessa on omat vaikeat aikansa, ja varsinkin jos toisella on sairaus päällä, pitäisi itsekurin ja tsemppaamisen olla maksimiteholla, ei eskapismimuodossa.
Olen itsekin mies. Pystyn oikein hyvin tunteettomaan seksiin. Kuitenkin kohteliaisuus, ymmärtäväisyys ja uhrauksien tekeminen oman naisen vuoksi onnistuu tarpeen tullen. Seksi on omalla tyylillään riippuvuus ja tuossa tapauksessa siihen sortuminen on lähinnä häpeä, ei mikään pakkopano, jonka ns elintärkeydellä puolustellaan moraalittomia tekoja. Tässä tapauksessa, tosin, miehet ovat surullisen heikkoja.
Jaa, ehkä se mieskin oli masentunut. Sillähän selittyy kaikki!
Kukaan mies ei odota ikuisuutta vaan menee sieltä mistä aita on matalin eli kyllä noita pillun tarjoajia riittää mikäli oma muija pihtaa ;)
Kuten sanoin, en pihdannut. Mutta koska olin haluton, seksi oli yksipuolista ja siksi huonoa.
Ja voin sanoa, ettei se kauhean hyvältä tunnu harrastaa seksiä vaikkei itseään tippaakaan huvita. Silti tein niin, koska halusin antaa miehelleni sen, mitä hän tarvitsi.
Mutta kumpi lopulta onkaan parempi vaihtoehto: pihtaaminen vai itsensä antaminen toiselle vasten tahtoaan? Ei täällä taida lopulta kukaan todella ymmärtää kuinka vaikeaa tää kaikki on ollut.
Anteeksi vaan, mutta mun mielestä sä olet itsekeskeinen. Kun okei, sä siis olet masentunut, etkä tee asialle mitään etkä pysty parempaan jne. Toinen on sun kanssa vuoden. Sitten sitä menee 2 kuukautta ja hupsista vaan, miten maailma onkin parempi ja voi miten sä oletkaan kärvistellyt. No, kaiken tän jälkeen, sen toisenkin ois pitänyt vaan kärvistellä, siitä huolimatta, että vuoden se kesti sun masennustas, asioitten selvittämättömyyttä, surkeaa seksiä ja sitä, että se et edes yrittänyt. Te piditte kuitenkin kivaa, vaikka oli välimatkaa jne. Siis enpä tiedä. Ei millään pahalla, mutta aika monella nykyään on masennusta, mikä on oikeasti vaan tyytymättömyyttä omaan elämään ja itsesääliä, kun kaiken pitäis aina olla hyvin eikä osata olla.
Siis, olen tosi pahoillani, kaikki, mä olen kärsinyt ihan aidosta ja oikeasta masennuksesta ja sen mitä mä olen nähnyt, herättää aina epäilyt, että 90% "masennuksista" on saamattomuutta, itsesääliä, huomion kipeyttä jne. jne. En siis todellakaan tiedä, tai väitä tietäväni, että tilanne nyt olisi se, mutta jotenkin sä olet kauhean epäreilu. Seksi on seksiä, ja kuitenkin ihmisellä on oikeus nauttia elämästään: te ette olleet yhdessä. Sinä niin tarvitsit omaa aikaa ja makasit masentuneena sängyssä, mutta sitä mä en ymmärrä, miksi sen toisen olisi pitänyt uhrautua, marttyyrina odotella kurjuudessa, että sä EHKÄ sanot kyllä: ei se ajatusten lukija ole, ei se sitä voi tietää?
Mun mielestä sä olet siis itsekäs ja epäreilu, oli masennusta tai ei. Mun mielestä jos ollaan erossa, niin ollaan ja jos kerran sovitaan että ei olla niin ei olla. Sun mielestä kaiken pitäs mennä sun ja sun masennukses mukaan. Tai siis sillon mennä. Nyt sä väität että sä muka ymmärrät sun miestäs, mutta olet silti loukattu. Mitäs itse luulet, oisko se loukkaavaa, jos toinen ois vaan apaattinen, haluton ja torjuva vuoden seksissä? Luuletko sä, että se ois voinut loukata sun miestäs, kun te yritätte, hän antaa ja antaa, te yritätte pitää kivaa, mutta sulle vaan ei riitä, kun sä olet masentunut? Ilmeisesti et edes kuitenkaan hakenut aktiivisesti apua, vaikka toinen oli sun kanssa? No, aivan sama, sinä olet sinä ja miehesi on eri ihminen. Miksi hänenkin pitäisi kärsiä loputtomasti, eikös voida ajatella, että mitä rakkautta se semmoinen on, että toivoo toisen kärsimystä ja kärvistelyä, eikä osaa toivoa toisen oikeaa parasta?
"Mies kyllä tiesi, että rakastan ja arvostan häntä valtavasti - en vain juurikaan osoittanut sitä. En osannut olla tarpeeksi lähellä, en osannut kertoa kehuja ja seksi oli yksinkertaisen huonoa haluttomuuteni ja apaattisuuteni vuoksi. "
MISTÄ se ois tiennyt? Sä et osannut puhua, sä et osoittanut sitä millään, et ollut lähellä, et kehunut koskaan ja seksi oli surkeeta. Jaa-a, enpä tiedä, kylläpä sä odotat ihmeitä toiselta. Miten helvetissä se toinen ois voinut tietää? Ja mitä loukkauksiin tulee, niin mun mielestä toi on helvetin loukkaavaa.
Sä sanot, että eipä sulla ole varaa valittaa. No, ei todellakaan olekaan. Musta tuntuu, että sä et ymmärrä. Sanot kyllä, ja osaat jollain tasolla ilmeisesti ajatella sitä, mutta et ymmärrä, että näin se oikeesti on. Sun miehes on ymmärtänyt sua, auttanut sua, rakastanut sua, ja ottanut sut takaisin. Sä olet vaan omasta mielestäs petetty ja kipeä. Mikä sulle mahdollisesti riittäisi?
Kyllä, sun pitää vaan hyväksyä tosiasiat ja aloittaa alusta, kun kerran sait tilaisuuden. Opettelet vaan olemaan onnellinen ja elämään suhteessa, missä nyt oli tämmöisiä vaiheita. Tai sitten voit pilata tämänkin jutun miettimällä sitä, jahkaamalla ja potemalla, ehkä sä taas masennnut ja saat lisää syitä sitten taas valittaa. Lopeta jo, sä sait uuden tilaisuuden, niin masennukselta kun mieheltäkin, joten käytä se.
Olipas aggressiivisen typerä viesti. Kai luit mun tarkennusviestin vähän ylempää? Jos et, lue se nyt.
Aluksi... oli kyllä kyse ihan oikeasta masennuksesta. Dystymia, keskivaikea. Jos nimi on tuttu, kuten varmaan pitäisi olla, niin tiedät että olen kärsinyt siitä jo kauemmin. Huippukohta oli viime talvena ja keväällä pääsin psykoterapiaan ja sitä kautta olo alkoi kohentumaan. Parisuhde itsessään ei kohentunut sillä tuho oli jo niin sanotusti tehty. Mies jätti minut, epävarmasti mutta kuitenkin - itsehän en koskaan halunnut eroa, mutta tiesin etten tahdo antaa mieheni kärsiä.
"-- miksi sen toisen olisi pitänyt uhrautua, marttyyrina odotella kurjuudessa, että sä EHKÄ sanot kyllä: ei se ajatusten lukija ole, ei se sitä voi tietää?"
Eli siis mihin mun olisi pitänyt sanoa "Kyllä"? Kyllä mies koko ajan tiesi, että rakastan häntä enkä halua olla hänestä erossa. Olin kuitenkin siinä mielessä samaa mieltä että väliero tekee hyvää. Kuitenkin aina ajoittain sen kahden erokuukauden ajan lähetimme toisillemme kaipaavia viestejä ja rakkaudentunnustuksia. Emme usein, mutta kuitenkin. Ja tiedän ja tajuan kyllä, että mieheni ei ole tehnyt mitään, mistä voisin häntä syyttää. En voi syyttää häntä baaripanoista, sillä hänhän oli silloin sinkku enkä aikanani ollut kyennyt antaa hänelle läheisyyttä. Pointti viestissäni olikin: Miten saan unohdettua tämän kivun mitä tunnen? En voi syyttää häntä mistään, mutta muiden naisten paneminen samaan aikaan kun tunnustetaan rakkautta ja kerrotaan kaipuuta.... Tottakai se satuttaa! Jos en tuntisi mieletöntä inhoa kun ajattelen häntä toisen naisen syleilyssä, en rakastaisi häntä. Mikä minusta siis tekee epäreilun ja itsekkään? Ei maailma toimi niin, että kun statukseen tulee "sinkku" niin ei enää piitata mitä ihminen, jota edelleen rakastaa, seksielämässään tekee.
Ja miten osoitin rakkauttani? Osoitin rakkauttani matkustamalla hänen luokseen joka viikko 400km ja takaisin. Osoitin rakkauttani sanomalla sen joka kerta kun tapasimme, vaikka en kyennytkään hirveän hyvään fyysiseen läheisyyteen (ja siihen mulla oli syyni, mitä ei tarvitse mainita). Tottakai istuin hänen sylissään joka ilta television ääressä, mutta kun ajatukset ovat kaikessa siinä paskastressissä mitä päässä pyörii, on vaikea jakaa huomiota mihinkään muualle. Tietysti harrastimme seksiäkin joka viikonloppu, mutta en kyennyt olla siinä juurikaan mukana. Olin haluton, mutta tein silti parhaani mieheni vuoksi. Ja yhteiset viikonloppumme olivat aina kivoja: syötiin hyvää ruokaa, juotiin punaviiniä, katseltiin leffoja... unohdettiin arki ja huolet. Mutta aina toisinaan tuli ahdistuskohtauksia, joista kerroinkin. Pitkällä tähtäimellä ne pilasivat kaiken.
Enkä ole vielä masennustani voittanut. Tiedostan kyllä, että ahdistuskohtauksia voi tulla, mutta nyt sentään olen saanut selville miksi niitä tulee ja miten ne voi ehkäistä. Olo kohentui ihan jo pelkästään sen takia, että eron aikana tajusin tunteeni ja tarpeeni. En enää epäröinyt kykenenkö olemaan miehelleni hyvä tyttöystävä.
Vieläkö jokin on epäselvää?
Vielä selvemmin sanottuna:
En syytä miestäni yhtään mistään. En tietenkään halunnut että hän kärsisi sen kahden kuukauden ajan niinkuin minä kärsin. Ei minulla ole varaa sanoa hänen seksiseikkailuistaan juuri mitään. Hänellä oli oikeus siihen ja ymmärrän, miksi hän ei tekojaan juuri pidätellyt.
Mutta olisiko se sitten inhimillistä, etten tuntisi mieletöntä inhoa ja kipua kun ajattelen, että mieheni syleilyssä, yhteisessä kodissamme on ollut muita naisia sinä aikana kun olen kaivannut häntä tajuttomasti? Tunnen itseni epäerityiseksi, typeräksi, loukatuksi. Tietenkin. Tottakai kyseenalaistan sanotut "Rakastan sinua aivan mielettömän paljon" -fraasit kun samalla mieheni toi muita naisia kotiimme. Kyseenalaistan kaiken, mitä hän on koskaan sanonut. Ja samalla inhoan itseäni, sillä ajoin tilanteen tähän - kuitenkin väistämättömistä syistä - eikä minulla ole varaa sanoa hänen teoistaan yhtään mitään saati vaatia mielettömiä rakkaudenosoituksia tai pahoitteluja.
On vaikea uskoa hänen rakastavan minua tarpeeksi kerran hän noin toimi. On vaikea ajatella, etteivät ne naiset merkinneet hevonvittua. On vaikea tuntea itseään erityiseksi. Kuka tahtoo olla nainen, jonka voi korvata noin nopeasti ja helposti? Kuka tahtoo olla nainen, jonka voi pistää sivuun siksi aikaa kun haetaan läheisyyttä muualta? En tiedä miten näitä asioita pitäisi katsoa ja käsitellä.. Enkä siksi tiedä miten saan tämän kivun loppumaan. Erota en halua, tietenkään. Ei kumpikaan meistä halua.
http://www.youtube.com/watch?v=NPcyTyilmYY&ob=av2n
it was a slap in the face how quickly I was replaced
vinkki: älä ota miehiä niin vakavasti. ne on vain ihmisiä eikä välttis niin kummoisia. sinun elämä ei riipu siitä tyypistä, oli miten oli.
Joten olisiko tämä oikea analyysi tilanteesta:
Mies tahtoi eron aikana unohtaa kaiken kuluneen paskan. Hän vietti viimeiset lomaviikkonsa mökillä upottamassa ajatuksensa muualle, aloitti juuri opiskelun uudessa paikassa, sai uusia ystäviä, vietti fuksiaisia... Hänellä siis riitti tekemistä ja kaikkea hauskaa kiinnittämässä ajatuksia muualle. Ja hauskanpitoon sisältyi kaikki viattomasta rellestelystä seksin harrastamiseen. Perusjuttuja.
Eron aikana hän muisti aiemman elämänsä. Olin hänen ensimmäinen varteenotettava tyttöystävä viiteen vuoteen, joten sinkkuelämä yhden yön juttuineen oli hänelle tuttua settiä. Hän totutunmukaisesti flirttaili naisille ja kuljetti heitä kotiin. Eikä arvostelukyky juurikaan pelannut jatkuvien bileiden ja humalatilan takia. Hän halusi vain nauttia elämästään.
SItten kun tapasimme, hän tajusi kuinka paljon olikaan minua kaivannut. Hän tiesi, että loukkaantuisin jos tietäisin hänen harrastaneen seksiä muiden kanssa ja siksi valehteli kondomeista. Hän tiesi, ettei panot merkinneet hänelle mitään eikä niitä kannata alkaa setvimään.
Mutta koska tiedän asiasta, hän ymmärtää miksi minun on toisinaan vaikea olla. Siksi hän ehkä itkikin: hän huomasi kuinka oli minua satuttanut vaikka tahtoi vain nauttia elämästään. Hän ei sanonut minulle mitään vastaan kun avauduin asiasta, pelkästään "Miehet on vähän tämmösiä".
Ja koska hänellä tosiaan oli niin hauskaa sen kahden kuukauden ajan, ja minut tavattuaan halusi minut luokseen.... Eikö se tarkoita, että hänellä on parempi olla minun kanssani kuin mitä hänellä oli yksin? Siksi hän haluaa minut takaisin. Eikä minun tarvitse tuntea itseäni loukatuksi tai uhatuksi, ei tarvitse tuntea, että minulla ollaan leikitty ja että minua vielä satutetaan. Hän haluaa minut elämäänsä, ja se on kaikki mitä minun tarvitsee tietää.
Kieltämättä aika nappi analyysi. Miksi lainkaan murehtia niistä panoista? Hänhän voisi dumpata siut ja mennä heidän hellittäväkseen, mutta hän ei sitä halua. Sie olet paljon parempi. Hän kävi kokeilemassa ja sai asiaan varmistuksen: hän haluaa siut. Mie olisin siun sijassas ihan onnessani, sillä vaikka tämä mies voisi jatkaa hauskaa sinkkuelämäänsä ja vaikka hän tietää että elo siun kanssa masennukses takia tulee olemaan vaikea, hän silti tahtoo siut vierelleen. Ja vielä meni itkasee... aww.
Jeesus kristus. "En ole vielä toipunut masennuksestani, mutta haluan seurustella..." lässyn lässyn. Eli uskot omistavasi jätkän, sen asunnon ja sen tekemiset, eikä omalla henkiselllä epätasapainollasi tulisi olla mitään merkitystä miehelle? Vaikea uskoa että ymmärrät rakkaudesta mitään.
Mahtaa olla myös hieno mies.
Masentunutkin voi seurustella ja yleensä seurustelu ja kumppanin läsnäolo on masentuneelle vain hyvä juttu, noin niinkun btw.
ja eiköhän tuo mies itse tiedä haluaako ja kykeneekö hän seurustelemaan masennuksesta kärsivän kanssa. hieno mies jos kykenee.
"Eli uskot omistavasi jätkän, sen asunnon ja sen tekemiset, eikä omalla henkiselllä epätasapainollasi tulisi olla mitään merkitystä miehelle? Vaikea uskoa että ymmärrät rakkaudesta mitään."
.....mikähän tossakin virkkeessä nyt mitenkään liitty päätekstiin? Jos rakastaa miestä ja on pitkään asunut samassa kämpässä ni kyllä siihen jonkinlaista reviiriä muodostuu itselleen, ei siinä. Liian kärjistettyä alkaa väittämään toisen luulevan omistavansa ketään. Ja kirjoittaja näyttäis olevan pahoillaan aiheuttamastaan mielipahasta vaikka jos nyt JOLLAIN riittäis sympatia ja ymmärrys, niin selviäisi, että masennus on oikeasti vaikea tila. mutta eeeei....aletaan kyseenalaistamaan masennuksen olemassaoloa.
"itsehän en koskaan halunnut eroa, mutta tiesin etten tahdo antaa mieheni kärsiä"
Eli kirjoittaja oli kuin olikin huolissaan "henkisen epätasapainonsa" vaikutuksista mieheensä. voisikohan näiden ahdistuskohtausten aiheuttaman erohalut juontua myös jotenkin siitä että kirjoittaja ei tahtonut enää olla miehelleen vaivaksi? vai onko se jotenkin liian ideaalinen ja kaunis näkemys ja että ehkä kirjoittaja on kuin onkin epätasapainoinen, itsekäs, typerä lehmä? kaikinpuolin en osaa sanoa mitä olisin kirjoittajan tilanteessa tehnyt aikoinaan toisin. toki jos se ois ollut mahdollista hoitaa huonon kohtelun paremmin ni sitten, mutta ei noista masennuksista koskaan tiedä. tiedän vain, että silloin on tosi vaikea hoitaa päivärutiineitaan ja huolehtia itsestään, saati jostakusta toisesta. mutjoo, monipiippuinen juttu.
"Haluan vain tietää mitä mieltä olette mieheni tekosista, ovatko ne oikeutettuja, ja jos ovat, miten pääsen tästä kivusta ja loukatusta tunteesta eroon? "
Jos eroaminen oli suunnitelmissa niin miehesi vapaa sinun suhteesi tekemään mitä haluaa. Tunteet on yksilöllinen juttu ja pidättäydyn neuvomasta varsinkin kun olet nainen.
"Onko normaalia, että mies tuntee rakkautta naista kohtaan, mutta kykenee silti olemaan muiden kanssa?" Rakkautta on eritasoista mutta olen kuullut avioliitossa olleiden miesten käyneen naimassa muita kuin omaa rakasta vaimoaan, joten mahdollista on mutta normaaliudesta en tiedä. Minä olen yhden naisen mies; ollut 30 vuotta.
"Pitääkö se vain hyväksyä, että itse en kykene minkäännäköiseen läheisyyteen kenenkään muun kanssa, mutta hän kykenee? "
Tuskin pitää hyväksyä ihan noin vahvasti mutta kyseenalaista tuo väitteesi. Mistä tiedät hänen kykynsä tarkalleen. Kaikki ei ole välttämättä sitä miltä näyttää.
Tiiän että tää on väärä paikka pyytää apua ja tukea, esimerkiksi vielä kukaan ei oo vastannut mun pääkysymykseen yhtään mitään... :D Kunhan koitin onneani.
Eikä sille voi minkään että suhteesta tulee tottakai tökerö ja huono kuva täällä, sillä en millään voi liitettyä ja luotua kuvaa kuinka vuoden ajan
- makoilimme toistemme sylissä tyytyväisinä pari tuntia ennen kuin jomman kumman oli pakko nousta ylös mielettömän kusihädän takia
- kinastelimme tiskivuoroista ja kuin mitkäkin lapset päädyimme painimaan olohuoneen karvamatolle ja jätimme tiskit aina seuraavaan päivään, tilaten kebabia ja käyttäen koko illan frendien tai housen katsomiseen.
- rapsutin mieheni partaa tämän torkkuessa sohvalla ja kampasin hänen pitkän tukkansa, sillä hän ei itse sitä ikinä jaksanut tehdä.
- voitin hänet aina kaikissa peleissä mitä hän omisti ja minun ollessa poissa hän ankarasti treenasi ja harjoitteli voittaakseen minut, lähetteli tekstiviestejä saavutuksistaan kuin mikäkin teini-ikäinen.
- rapustossa törmäsimme jatkuvasti naapuriin, joka kutsui minua samalla sukunimellä kuin miestäni ja valitti aina ulko-oven voimakkaasta sulkeutumisäänestä.
- toisen ollessa kipeä toinen kävi kiltisti apteekissa ja keitti finrexiniä ja vei käytetyt nenäliinat roskikseen, eikä piitannut vaikka itsekin saisi tartunnan.
- pyhänä vierailimme toistemme sukulaisilla ja saimme appivanhemmilta lahjoja ja päädyimme porukalla aina laulamaan karaokea hirveässä boolijurrissa
- piirsin aina kotiin lähtiessäni jotain hänen muistitaululleen, yleensä pikkuisen sydämen ja tekstin "I'll be back!"
- yöllä kuuntelimme yläkerran miehen möykkäämistä ja hakkasimme vastalauseeksi seiniä kunnes vitutti niin paljon että oli vain pakko nukahtaa nyrkit punaisina. Aamulla väänsimme yhteisvoimin vihaista postia kyseiselle sedälle.
- istuimme talvi-iltaisin lasiparvekkeella huovan alla teetä juoden ja tähtiä katsellen, toisinaan pokeria tai kiinanshakkia pelaten.
- heräsimme usein samaan aikaan yöstä hakemaan lasin vettä keittiöstä ja jäimme yleensä keittiöön puoliunisina toistemme syliin.
Kaikennäköistä. Noiden päivien lisäksi oli kuitenkin iltoja jolloin
- tapahtui se yleisin juttu: liika stressi ja fyysinen väsymys jäädytti aivoni enkä yksinkertaisesti kyennyt ajattelemaan sillä päässäni pyöri liikaa asioita. En kyennyt edes muodostaa lauseita, en pystynyt puhumaan. Pysyin vain paikallani, makasin sängyllä, odotin että fiilis menisi ohitse. Mieheni ei ikinä jaksanut ymmärtää, etteivät nuo tapaukset johtuneet hänestä, ja hänestä tuntui pahalta nähdä minut siinä kunnossa.
- toissakesäiset raiskauskokemukset tulivat mieleen joko televisio-ohjelmien välityksellä tai joskus jopa silloin, kun hän koski minua. Koin voimakasta ahdistusta ja halusin vain paeta. Se olo meni kuitenkin nopeasti ohi, mutta ahdisti miestäni.
- koin täysin selittämättömiä ahdistuskohtauksia, jolloin mikään elämän osa-alue ei tuntunut olevan kunnossa, ja siksi halusin paeta ihan kaikkea: jopa miestäni. Saatoin vain lähteä kävelylle ja pahimpina päivinä itkeä haluavani erota. _Täysin_ ilman järkevää syytä.
Ehkä toi parantaa jokseenkin kuvaa suhteen laadusta. Vaikeita aikoja oli toki paljon vähemmän kuin hyviä, mutta silloin kun toista tapaa vain viikonloppuisin (jos silloinkaan) niin yksi ahdistuskohtaus voi tuhota koko viikonlopun ja luo illuusion, että siinä olisi mennyt piloille enemmäkin kuin vain yksi viikonloppu. Eli toista odottaa koko viikon ja sitten kun toisen tapaa ja asiat eivät menekään hyvin, niin tulee fiilis ettei suhde ole kondiksessa. Meille oli siis erittäin tärkeää, että ne yksittäiset päivät mitä toisiamme näimme, onnistuisivat sillä ne olivat ainoita yhteisiä hetkiämme.
Jos mies oli aidosti sinkku tuon parin kuukauden ajan, hänellä oli oikeus olla muiden naisten kanssa. Ei hänellä ollut mitään velvollisuutta "säästellä" itseään sinulle. Tästä tulee varmasti lunta tupaan, mutta nuorehkot miehet tarvitsevat seksiä viikoittain, ei siinä tunteet sinua kohtaan tilannetta muuta tai pelasta. Suosittelen vain pyrkimään yli noista tunteistasi, miehesi voi olla sinulle juuri sopiva.
Korostan vielä, että läheisyyteen ja seksiin tottuneella miehellä jo kahdessa kuukaudessa alkaa pää räjähtämään, jos minkäännäköistä läheisyyttä ei ole saatavilla.
ap on hienot analyysit antanut tilanteesta ja ehkäpä vähän liiankin tarkat niin jos ollaan erottu niin silloin ollaan erottu. Se on fakta. Jos haluaa kärvistellä ja odottaa vielä yhteenpaluuta,se on jokaisen oma valinta. Toinen ehkä haluaa päästää toisesta irti ja yrittää unohtaa,eikä odota yhteenpaluuta ja näin ollen purkaa oloonsa muilta saamaan huomioon. Se on jokaisen oma valinta! Edelleen.
Ei erossa ollessa määrätä toista mitä saa tehdä tai mitä ei. Ei ole silloin milläänlailla tilivelvollinen toiselle. Ei missään tapauksessa.
Kyllä ap pitäisi nyt asian antaa olla ja tajuta se tosiasia että teillä oli ne 2 kk omat erilliset elämät. Jolloin kumpikin teki elämällään mitä lystäsi. Pani sitten miljoonaa ihmistä tai ei. Kukaan ei määrää toisen elämää. Ei kukaan.
Täytyisi olla kiitollinen että sinun masennuksen jälkeesikin,mies vielä haluaa olla tekemisissä kanssasi ja ehkä yrittää uudelleen. Ihmiset eivät osaa nykyään yhtään olla kiitollisia siitä mitä heilläon. Vaan vatvovat menneitä. Ja mitään vatvomista tässä ei edes pitäisi olla. 2 kk omat erilliset elämät. TÄTS IT!
On sullaki murheet!! Oo onnellinen että kelpasit sille miehelles vielä takaisin. Vaikutat aivan uskomattoman itsekeskeiseltä oman navan rassaajalta. Kiitä luojaas, että joku tuommosta ylipäänsä viittii sietää. Vedä se pääsi pois sieltä omasta perseestäsi, ja haistele vähän raikkaampia tuulia. Ota huomioon välillä vähän muitakin ihmisiä, vaikka se miehesi, äläkä lillu ja kihise omissa pillumehuissasi. Eipä mulla muuta! Helvetin hyvät jatkot sulle, ja toivon että kasvat pikkusen ihmisenä, ihan sen miehesi takia -sillä hän taatusti ansaitsis parempaa.