Vaikka kuinka tietää että kuolema on osa elämää, ja että se osuu jokaiselle, ei se yhtään helpota oloa kun joku läheinen kuolee... Nyt on jo kulunut puolitoista vuotta siitä kun rakas tätini kuoli, ja kohta olisi hänen syntymäpäiväänsä... ja taas on yhtä surullinen kun hänen syntymäpäiviä ei enää vietetä.. Tätini oli idolini, roolimallini. Hän oli paljon elämässään joutunut kestämään, mutta se ei riittänyt. Ei riittänyt sekään että kaiken muun jälken vietiin rinta ja sen jälkeen toinenkin, syöpä oli jo levinnyt kaikkialle.
Joka päivä vieläkin ajattelen häntä, joka päivä tulee tilanteita joista hän muistuu mieleeni, joka päivä on vieläkin itku lähellä äärettömän surun jälkeen... Muistan tietysti ne hyvät ajat, ja kaiken minkä hän minulle opetti, ja kaiken rakkauden minkä häneltä sain, mutta muistan myös ikuisesti ne viimeiset päivät sairaalassa... Miten vaan toivoi etä kuolema saapuisi nopeasti, että kärsimys loppuisi... Monet läheiset ovat jo kuolleet, enkä ikinä kuvitellut että voisin ihmistä tällä tavalla ikävöidä!
Ainut lohtuni on että tiedän että hän tiesi olevansa rakastettu, ja että hän ei kuollut yksin...
Joka päivä vieläkin ajattelen häntä, joka päivä tulee tilanteita joista hän muistuu mieleeni, joka päivä on vieläkin itku lähellä äärettömän surun jälkeen... Muistan tietysti ne hyvät ajat, ja kaiken minkä hän minulle opetti, ja kaiken rakkauden minkä häneltä sain, mutta muistan myös ikuisesti ne viimeiset päivät sairaalassa... Miten vaan toivoi etä kuolema saapuisi nopeasti, että kärsimys loppuisi... Monet läheiset ovat jo kuolleet, enkä ikinä kuvitellut että voisin ihmistä tällä tavalla ikävöidä!
Ainut lohtuni on että tiedän että hän tiesi olevansa rakastettu, ja että hän ei kuollut yksin...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.