Kyseisen formaatin, jos sellaisesta voidaan puhua (ja miksei voitaisi, kysyn vain), nousu sattui kyllä varsin otolliseen, etten sanoisi kypsään aikaan, mutta myöhemmin alettiinkin yhtäkkiä eräissä piireissä puhua sen noususta ja tuhosta, kuten tiedämme. Itse asiassa johdonmukaisestihan ABCAB pitäisi mielestäni olla ABCBA, mikä onkin kieltämättä sittemmin toteutettu eräissä tunnetuissa sonaateissa ja sinfonioissa. Se ei tosin ollut aivan tarkkaan ottaen uutta, ja eräät populistit olivatkin asiasta melko jyrkästi eri mieltä, tosin eräin poikkeuksin. Syynä lienee ollut se että kyseinen formaatti tuntuu särkevän ja varmasti särkeekin varhaisemman formaatin luonteen. Tätä onkin yritetty tunnetusti vähäpätöisissä piireissä analysoida, sillä onhan selkeästi niin että formalismi on jo itsessään kokemassa nousunsa jälkeistä tuhoa, mikä tietenkin on täysin näennäistä ja itse asiassa suurella todennäköisyydellä looginen mahdottomuus. Tässä tulee taas esiin erot analyytikkojen ja synteetikkojen välillä, sekä säveltäjien ja kriitikoiden välillä, koska esittäjät vain esittävät sitä mitä heidän eteensä annetaan, samoin kapellimestarit, taaskin eräin tunnetuin poikkeuksin, en kuitankaan tarkoita Karajania, jota moni varmaankin luule minun tarkoittavan. Minulle asia on kyllä lopultakin melkoisen yhdentekevä, koska kyseinen muoto pitää sisällään olennaisesti klassisia piirteitä joista ei päästä eroon ellei formaattia hylätä, ja silloin ollaankin jo astuttu paljon taaksepäin ajassa. Tai kenties eteenpäin?
Klassinen muoto
Analyytikko
17805
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Eli mikä sun pointtis oli?
Onko viestin ajankohdalla (4:40) jotain tekemistä sen kanssa, että ajatuksesi ei oikein kirkastu lukijalle? Oletko lukenut Kierkegaardia? Olen nimittäin parastaikaa ottamassa tolkkua Kierkegaardin Mozart-esseistä, ja sinun kunniaksesi on sanottava, että ajatuskulkusi on sentään selkeämpää kuin tällä maailmankuululla filosofilla.
Aloita vaikka kertomalla, tarkoittaako ABCAB jne. yhden teeman muotoa vai esim. sinfonian tai konserton osan muotoa. Eikö muoto määräydy siitä, minkälaista kuvaa säveltäjä haluaa maalata, eli romantiikan keskeinen opinkappale: sisältö määrää muodon?
Tuo oli kyllä niin hienostunut kirjoitus, että en siitä mitään tajunnut, vaikka tiedänkin ihan kohtalaisesti musiikin teoriasta. Lähinnä tällä hetkellä tekee mieli sanoa, että KARAJAN RULETTAA!!!!!
Sisältöhän on tietenkin klassisesti ottaen tyhjä käsite koska semantiikasta ja merkityksistä voimme itse asiassa puhua vain ohjelmallisissa yhteyksissä (olivat ne "romantikkaa", "draamaa" tai mitä tahansa), joita minä en nyt luonnollisestikaan tarkoita. Jää siis muoto jota ei määrittele mikään muu kategoria, ontologinen tai fiktiivinen. Kyseiset ns. "sisällöt" jäävät kovin subjektiivisiksi ja myös aikaspesifeiksi eivätkä siten sitoudu jäännöksettömästi objektiin. Formaatin tuho on absurdi ilmaus, koska jopa aleatoriikka on olennaisesti formaatti, joka esiintyy myös makrotasolla eikä vain pollockilaisesti, jos nyt sallitte moisen kategorioiden välisen metaforan. Formaatin hylkääminen on siten metakäsitteenä toivoton yritys, mutta erityisellä tasolla se on mahdollista ja dialektisesti ottaen jopa välttämätöntä. Muodon osalta subjekti katoaa, objekti taas on abstrakti, eikä siinä ole tiedostusprosessista johtuvia ristiriitoja. Tämä voi olla sikäli vaikeaa omaksua koska subjektilla on taipumus hairahtua ennakkoluuloisesti ristiriitoihin jotka eivät ole olennaisia objektille. Tähän ovat monet asiantuntijatkin hairahtuneet. Ankarasti ottaen seuraavat kategoriat käyvät tarpeettomiksi: materia, konkretia, empiria, välttämättömyys, syy-vaikutus, sisältö, avaruus, ideaalisuus, subjekti, intuitio, diskurssi, käytäntö, merkitys ja totuus. Ohjelmalliset epiteetit katoavat, ja kuvailu tai jonkin todellisuuden kopiointi tai heijastaminen ei tule missään tapauksessa kyseeseen.
voi jeesus, tämä on nyt taas tällainen semimusiikkitieteilijä joka haluaa päteä... älkää hyvät ihmiset vaivautuko ottamaan vakavasti, sillä asioistahan voi puhua ihan suomeksikin eikä tuollaisella snobbailukielellä. aivan haiskahtaa vaivalla muotoillulta provolta.
Älkääs nyt pojut siellä kyykyssä sössöttäkö snobbailukielestä ja pätemisestä jollette tajua mistä on kyse. Nämä ovat vakavia kysymyksiä. Kysynkin teiltä avainkysymyksen: onko honkkaaminen ja riffaaminen muotoa vai ilmausta?
sitten enää tänne kirjoita, kun vastaanotto käy, nimierkki Ammattilaista lukuun ottamatta, tylyn puoleiseksi. Ajattelin vain vilkaista syntyykö asiallista keskustelua täällä, mutta ei synny.
Purjehtijat, ???:t ja muut eivät tajuu. Analyytikkohan sanoo aivan selkeästi, toki kiertoilmaisuja käyttäen ja hyvin puhuen euphemismein ja euphuismein, et musa on taiteenala, jossa taiteen kuvallinen kudos syntyy eri sävelkorkeuksia edustavien sointien (kaikki äänet, epä-äänet ja äänettömyys ovat sointeja) keskinäisestä järjestyksestä. Koska musiikki käyttää ensisijaisesti hyväkseen ilmaisullisia taidekeinoja (kaikki on taidetta ja politiikkaa, muotoa ja sisältöä, sisällötöntä muotoa tai muodotonta sisältöä tahi muodotonta sisällöttömyyttä tai sisällötöntä muodottomuutta), se pystyy vaikuttamaan välittömästi ja hyvin intensiivisesti ihmisen emootioihin. Euphonia ja eurythmia!
Douglas R. Hofstadter kertoo kirjoissaan "Gödel, Escher, Bach" ja "Le ton beau de Marot" nuorna miesnä laatimastaan tietokoneohjelmasta, jolle hän opetti englannin kieliopin alkeet ja syötti eri tieteenalojen oppisanastoa. Tulokseksi ohjelma suolsi sivutolkulla vaikeaselkoisen tieteellisen tekstin parodiaa, jonka erottaminen parodioinnin kohteesta, inhimillisten kirjoittajien aikaansaannoksista, osoittautui kuitenkin joissain tapauksissa yllättävän vaikeaksi. "Analyytikko"-ystävämme hengentuotteet muistuttavat kovasti Hofstadterin ohjelman tuotoksia.
Ohjelmamusiikissa - - joka ei ole "sisällötöntä" klassista; G.W. "Kalkkuna" Bushia parafraseeratakseni, "Siinä on ikäänkuin säveliä, se on varmaan musiikkia" - - ON tietenkin sisältö, joka on siihen vartavasten asetettu.
No niin. Mutta jos se asetettu sisältö on VASEMMISTOLAISTA, minä pian luen sen klassiseksi, mutta termin toisessa, POLIITTISTALOUDELLISESSA merkityksessä. Silloin katsokaas muutetaan maailmaa paremmaksi proletariaatin toimesta eikä pelkästään klassista musiikkia uusiin muotohin, mikä jälkimmäinen operaatio on sinänsä paradoksi, ellei yhteiskunta muutu. Ennusteeni on, että maailma muuttuu uuden musiikin eikä neljännen natsivaltakunnan marssien tahdissa. Mukaan mahtuu mainiosti myös klassinen formaatti.
Mutta minä vain keskustelin klassisen analyyttisen estetiikan kannalta klassisessa mielessä klassisen musiikin klassisista metarakenteista, jos tällainen tautofonia sallitaan.
Tämä juttu nyt oli jotain tyhjänpäiväistä ja pinnallista akateemista höpinää. Todellisuudessa musiikissa ei millään muulla ole mitään merkitystä kuin sillä, miltä musiikki kuulostaa.
Kuulostaa? Siis sävellystekniikalla ja muodolla ei ole merkitystä? Kirkas on järkesi juoksu, Robert. Voisit vielä lisätä että muulla ei ole merkitystä kuin sillä miltä musiikki sinulle kuulostaa. Ne jotka eivät vaivaudu muuhun kuin kuulostelemiseen eivät saa mitään irti muusta kuin helposta, tylsästä tavarasta eivätkä siten juuri liiku klassisella alueella vaan rillumarei-puolella. Eikös Robert sinulle kuulostakin hienolta tuo Vesivehmaan jenkka? Otat varmaan keskaria siinä sivussa? Röyh?
Muilla taas on sentään ambitioita opetella tietämään asioita eikä vain vetelästi kuulostelemaan.
Tiedän ihan kohtalaisen paljon musiikin teoriasta ja muusta sellaisesta. En pidä vesivehmaan jenkasta vaan Wagnerista. Sävellystekniikka ja muoto ovat hyödyllisiä lähinnä sen takia, että ne tekevät säveltämisen helpommaksi. Musiikin kuuntelijalle ne ovat täysin yhdentekeviä asioita. No, suotakoon yliopistoihmisille tuollaisisten juttujen tutkiminen jos se kerran on heistä niin hauskaa.
ovat Don Robertille yhdentekeviä. Olen siitä nyt varsin hyvin tietoinen. Onneksemme hän suo meille vähän enemmän kuin itselleen. Nöyrin kiitos. Kukin tyylillään.
Yliopistoihmisenä en voi olla esittämättä huomiota, että tuo ketjun aloittaneen analyytikon teksti ei ole lainkaan niin korkealentoista kuin miltä saattaa vaikuttaa. Itse asiassa ilmaukset ja viittaukset sekä teksti kokonaisuudessaan ovat hyvin epämääräisiä ja ympäripyöreitä, eikä siinä osoiteta tai selvennetä yhtään mitään - taustalla saattaa olla jokin ajatuskin, mutta se ei käy teksistä ilmi. Hyvä analyytikko/teoreetikko osaa popularisoida ajatuksensa niin, että pointti tulee selväksi myös maallikolle.
Olen samaa mieltä kanssanne, SEKÄ Robertus ETTÄ ammattilainen. Miten olisi vanha tuttu autovertaus: auton käyttäjälle on yhdentekevää, millaisista osista auto on rakennettu, mutta mekaanikon (tai mikä hitsi se nyt onkaan) täytyy tuntea auton osat ja toiminta perinpohjaisesti.
salli puhuu asiaa. (yliopistoihmisenä itsekin kommentoin.) ja mitä tulee robertin hyvin asialliseen kommenttiin, olisi hän todella voinutkin siihen lisätä että "hänen mielestään". musiikki on kaikissa olomuodoissaan ehdottomasti syvimmältä olemukseltaan subjetiivisen kokemuksellista. tärkeää olkoon kenelle "kuulostaminen" kenelle "tuntuminen" kenelle jopa "näyttäminen" - kaikki kuitenkin kehollisia tuntemuksia, mikä on musiikin kokemisen missään muodossa ensimmäinen perusedellytys.
Ehdottomat dogmaatikot täällä viljelevät fraaseja kuten "musiikki on kaikissa olomuodoissaan ehdottomasti..."
Toiset ymmärtävät vaikeaa absoluuttista musiikkia huomattavasti paremmin perehtymällä sen horisontaalisiin ja vertikaalisiin ja sointirakenteisiin, mitä vesivehmaan jenkka ei kaipaa (ja kuka vesivehmaan jenkkaa kaipaa?). Tai kenties senkin partituuria myydään Vesivehmaan osuuskaupassa.