En tiedä mitä pitäisi tehdä. Pää on tyhjä mutta samalla täynnä ajatuksia.
Olen ollut aviomieheni kanssa yhdessä kohta kolme vuotta, avioliitossa reilun vuoden verran. Viimeiset 2v olemme riidelleet. On ollut hetkellisiä "hyviä" hetkiä, mutta viimeisestä kahdesta vuodesta muistan vain riidat. Jotkin riidat ovat kestäneet jopa viikon.
Kaikki ongelmat alkoivat reilut 2 vuotta sitten. Sain tietää mieheni valehtelevan minulle ja muutama kolmaskin pyörä on ollut hänen puoleltaan kuvioissa, "vain ystäviä". Hän kieltää fyysien pettämisen, mutta mielestäni valehtelu asioista on yhtä paha asia. Olen yrittänyt päästä asioista yli ja juuri kun olen päässyt takaisin ns. normaaliin arkeen, taas tapahtuu jotain pahaa, taas uusi valhe paljastuu. Mieheni on puhunut suoraan ongelmastaan eli valehtelusta. On käynyt terapiat mutta silti valehtelua tapahtuu aika ajoin. On kuulema kuitenkin vähentänyt valehtelua minun kanssa ollessaan.
Olemme olleet viimeisen vuoden verran eron partaalla, mutta jostain syytä olen aina vaan katsonut asioita läpi sormien ja jatkanut. Yhteisiä lapsia ei ole, asunto on.
Noin kuukausi sitten paljastui taas yksi valhe jonka hän olisi voinut kertoa jo seurustelu aikanamme, mutta päätti olla kertomatta. Tämän jälkeen suhteemme muuttui "seesteiseksi" eli emme riidelleet, mutta emme tehneet mitään muutakaan. Yksi hyvä asia suhteessamme kuitenkin on, pystymme puhumaan asioista ja olenkin kertonut tunteeni hänelle. En ole rakastunut mieheeni. Rakastan häntä, mutta en ole rakastunut. En halua hänen läheisyyttä tai kosketusta.
Yksi asia mitä tiedän haluavani on: Haluan olla rakastunut, halua läheisyyttä, haluan elää niin etten joudu katumaan jälkikäteen asioista. Haluan olla onnellinen ! En ole ollut onnellinen kohta 2 vuoteen. Haluan olla oma itseni, sitäkään en ole ollut pitkään aikaan. Mielestäni nämä asiat eivät ole liikaa pyydetty.
Olen muuttanut toiselle paikkakunnalle hänen kanssaan jossa meillä on oma asunto ja välillä koti-ikävä omalle paikkakunnalle on kova. Mietinkin, että olenko vain masentunut ja se heijastaa suhteeseemme. Töissäkin menee huonosti ja olen halunnut vaihtaa työpaikkaa jo pidemmän aikaa. Mitä jos tämä kaikki on vaan masennusta ?
Voisi sanoa, että olen aivan poikki. En ole puhunut asioista kuin parhaalle ystävälleni ja hänkin tietää vain pienen osan. Olen aivan yksin asian kanssa ja olen väsynyt, masentunut ja hakoteillä :(
Päässäni pyörii ziljoona asiaa, samalla yritän pitää "kulissi liittoa" yllä ja tehdä töitä.
Tiedän osan lukijoista sanovan "JÄTÄ SE PASKA" tai että "OLET AIVAN IDIOOTTI KUN OLET JÄÄNYT TUOHON SUHTEESEEN", se ok, nämä kommentit taitavat kuulua näihin foorumeihin. Älkää kuitenkaan lyökö jo lyötyä, eli ilkeät kommentit voidaan unohtaa jo heti alkuunsa.
Syy miksi kirjoitin tämän on se, että sain avautua ja kertoa asiasta. Se jo vähän helpottaa.
Jos joku on ollut samankaltaisessa tilaneessa, olisi mukava kuulla miten kävi. Neuvojakin otetaan vastaan :)
Olen ollut aviomieheni kanssa yhdessä kohta kolme vuotta, avioliitossa reilun vuoden verran. Viimeiset 2v olemme riidelleet. On ollut hetkellisiä "hyviä" hetkiä, mutta viimeisestä kahdesta vuodesta muistan vain riidat. Jotkin riidat ovat kestäneet jopa viikon.
Kaikki ongelmat alkoivat reilut 2 vuotta sitten. Sain tietää mieheni valehtelevan minulle ja muutama kolmaskin pyörä on ollut hänen puoleltaan kuvioissa, "vain ystäviä". Hän kieltää fyysien pettämisen, mutta mielestäni valehtelu asioista on yhtä paha asia. Olen yrittänyt päästä asioista yli ja juuri kun olen päässyt takaisin ns. normaaliin arkeen, taas tapahtuu jotain pahaa, taas uusi valhe paljastuu. Mieheni on puhunut suoraan ongelmastaan eli valehtelusta. On käynyt terapiat mutta silti valehtelua tapahtuu aika ajoin. On kuulema kuitenkin vähentänyt valehtelua minun kanssa ollessaan.
Olemme olleet viimeisen vuoden verran eron partaalla, mutta jostain syytä olen aina vaan katsonut asioita läpi sormien ja jatkanut. Yhteisiä lapsia ei ole, asunto on.
Noin kuukausi sitten paljastui taas yksi valhe jonka hän olisi voinut kertoa jo seurustelu aikanamme, mutta päätti olla kertomatta. Tämän jälkeen suhteemme muuttui "seesteiseksi" eli emme riidelleet, mutta emme tehneet mitään muutakaan. Yksi hyvä asia suhteessamme kuitenkin on, pystymme puhumaan asioista ja olenkin kertonut tunteeni hänelle. En ole rakastunut mieheeni. Rakastan häntä, mutta en ole rakastunut. En halua hänen läheisyyttä tai kosketusta.
Yksi asia mitä tiedän haluavani on: Haluan olla rakastunut, halua läheisyyttä, haluan elää niin etten joudu katumaan jälkikäteen asioista. Haluan olla onnellinen ! En ole ollut onnellinen kohta 2 vuoteen. Haluan olla oma itseni, sitäkään en ole ollut pitkään aikaan. Mielestäni nämä asiat eivät ole liikaa pyydetty.
Olen muuttanut toiselle paikkakunnalle hänen kanssaan jossa meillä on oma asunto ja välillä koti-ikävä omalle paikkakunnalle on kova. Mietinkin, että olenko vain masentunut ja se heijastaa suhteeseemme. Töissäkin menee huonosti ja olen halunnut vaihtaa työpaikkaa jo pidemmän aikaa. Mitä jos tämä kaikki on vaan masennusta ?
Voisi sanoa, että olen aivan poikki. En ole puhunut asioista kuin parhaalle ystävälleni ja hänkin tietää vain pienen osan. Olen aivan yksin asian kanssa ja olen väsynyt, masentunut ja hakoteillä :(
Päässäni pyörii ziljoona asiaa, samalla yritän pitää "kulissi liittoa" yllä ja tehdä töitä.
Tiedän osan lukijoista sanovan "JÄTÄ SE PASKA" tai että "OLET AIVAN IDIOOTTI KUN OLET JÄÄNYT TUOHON SUHTEESEEN", se ok, nämä kommentit taitavat kuulua näihin foorumeihin. Älkää kuitenkaan lyökö jo lyötyä, eli ilkeät kommentit voidaan unohtaa jo heti alkuunsa.
Syy miksi kirjoitin tämän on se, että sain avautua ja kertoa asiasta. Se jo vähän helpottaa.
Jos joku on ollut samankaltaisessa tilaneessa, olisi mukava kuulla miten kävi. Neuvojakin otetaan vastaan :)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ohessa neuvoja. Itse kuitenikin päätät mitä teet. Avioliitto on pohjimmiltaan järkeen ja tahtoon perustuva sidonnaisuus toiseen ihmiseen. Usein, siis yleistäen naisten ongelma on että vaeltelevat suhteissaan tunteiden vietävänä. Kuitenkin pitkäaikaisessa suhteessa pitäisi tietää mitä haluaa ja tehdä päätöksiä sen perusteella, eikä hetkellisen tunnetilan kuohussa. Valehtelu on iso ongelma. Aika vaikea ajatella elämänkestävää suhdetta jos aina pitää funtsia totta vai tarua. Isoimmat valheet ovat ne joita ei kerrota. Toisaalta järkeen perustuva analyysi liittosi tilasta voisi olla paikallaan. Plussat ja miinukset, mieti mitä puolisosi "vikoja/ominaisuuksia" voit sietää ja missä menee raja, josta ei ole paluuta entiseen. lopeta voivottelu, ryhdy toimeen, etsi joku ammattiauttaja tai hyvä ystävä. Tämä viesti oli ehkä yhtä sekava kuin sinunkin anteeksi.
Kiitos vastauksestasi.
Nyt vasta ymmärrän kuinka sekava kirjeeni on, mutta se kuvastaa hyvin ajatuksiani. Kiitos että jaksoit lukea sen :) Olet aivan oikeassa.
Joo. Noinhan se menee, että se rakastumisen tunne vähenee aikaa myöten..
Mutta niin se tekee jokaisen suhteen kohdalla.
Itse olen saanut sitä tunnetta kuitenkin suhteeseemme välillä takaisin, kun tulee niin ikävä toisen kainaloon.
Siihen tarvitaan taas sitä, että oppii ajattelemaan toisinpäin suhteessa, eli mitä voi toiselle antaa ja että haluaa itse antaa, se saaminen tulee sitten vastavuoroisesti toiselta.
Tuo valehtelu on ikävä piirre miehessäsi ja hänen on itse se asia selvitettävä ja otettava itseään niskasta kiinni ja lopetettava se. Ehkä hän pelkää reaktiotasi ja valehtelee siksi? Ei uskalla kertoa?
Älä kuitenkaan tee suhteeseenne lapsia, ennen kuin olet varma, mitä haluat.
Liian moni tekee niitä lepattavaan suhteeseen ja kukas muu siitä sitten kärsii, kuin lapset?
Valehtelua on kestänyt koko suhteemme ajan, valitettavasti sain tietää asioista pikku hiljaa, aika ajoin ja toisten ihmisten suusta. Nyt kun olen miettinyt asioita, huomaan, että mittani on tullut täyteen hänen tempauksiaan ja siinä on iso syy miksi en ole rakastunut häneen. Miten voisin rakastaa ihmistä joka kohtelee mua näin ? Toki rakkauden tunne muuttuu suhteen myötä, mutta tässä tapauksessa on muut syyt siihen.
Aina kun hän on jäänyt kiinni, hän on yrittänyt mennä siitä mistä aita on matalin, mutta "neiti etsivä" tyylillä olen saanut asioita selville jonka jälkeen hän on joutunut kertomaan asiat niin kuin ne oikeasti ovat. On todella mieltä raastavaa olla koko ajan valmiustilassa että milloin taas jotain selviää.
Nyt hän on ollut avoin asioista ja vannoo ettei enää tee mitään mistä voisi tulla sanomista. Mutta, tuon olen kuullut jo niin monta kertaa ennenkin, miksi tämä kerta olisi erilainen ? Jos hän nyt pystyy muuttumaan, miksi hän ei muuttunut aiemmin, niin kuin oli luvannut ?
Itse vaalin rehellisyyttä ja tämä valehtelu on tehnyt musta aika kylmän ihmisen. Ehkä se on itsesuojelua. Mieheni hakee läheisyyttä ja minusta sitä mitä joskus olin, mutta työnnän hänet pois. Olen sanonut suoraan hänelle etten ole rakastunut häneen ja etten luota häneen. Silti hän on valmis kokeilemaan vielä kerran ja anellut vielä yhtä mahdollisuutta.
Nyt lukijat miettivät miksi en vain lähde pois suhteesta. Noh, nyt kun on naimisissa, on yhteinen koti, ei ole niin helppoa vaan lähteä, mm.rahallisista syistä. Emme voi myydä asuntoa ilman isoja veromaksuja (asuttu vasta vuosi siinä), mihin menisin ? jäisinkö vieraaseen kaupunkiin vai palaisinko omalle paikkakunnalle ? Jos palaisin takaisin, mistä saisin töitä, missä asuisin, katuisinko lähtöäni ? Jos annan mahdollisuuden, tulenko koskaan enään rakastumaan häneen ? Jos jään, tuleeko musta katkera vanha akka vuosien päästä ? Nämä kaikki asiat pyörivät mielessäni.
Onneksi en ole äiti-tyyppinen ihminen, se nyt tästä sotkusta vielä puuttuisi että olisi lapsi mukana...
Mun tekisi niin mieli soittaa vanhemmileni (olemme läheisiä) ja kertoa kaikki mitä olen kokenut, purkaa pahaa mieltäni ja saada sieltä tukea....mutta en voi :( Jos soitan heille, se on vihoviimeinen naula tämän suhteen arkkuun. Vanhempani eivät enää koskaan hyväksyisi miestäni ja siitä syntyisi ihan liian iso soppa. En jaksaisi sitä nyt...
Että näin...ei ole helppoa...
Tuo valehtelu on tuttua myös meillä.
Mieheni on aluksi esitellyt jopa itsensä eri nimellä ja eri ikäiseksi minulle ,kuin sitten olikaan..
Aluksi se huvitti minua, enkä tehnyt siitä numeroa, luulin sitä vain joksikin pelleilyksi, eikä tullut mieleenkään, että se olisi vakavaa, mutta nyt vuosien päästä se on vienyt luottamukseni kokonaan häneen...
Miehellänikin on ollut sellaista selittelyä ja asioitten sievistelyä ja kun olen asiasta sanonut, hän sanoo, ettei minulle kuulemma voi kertoa mitään, kun kuitenkin "muutan" asiat pahemmiksi, kuin ne onkaan..
Joopa joo.. Tässä esimerkkejä: löydän 10 ruusun kuitin takin taskustaan, kun pesen takin...(mulle ei kukkia kiikuttele) No, se on vain vahingossa taskuun kassalta tiskiltä livahtanut väärä kuitti...
Tai kun löydän viinapullon ravintolareissun jälkeen kaapin takaa..on kuulemma sen lumihangesta löytänyt...tai kun löytyi kortonki kesäpusakan rintataskusta (minun kanssa ei niitä tarvitse)...kuulemma jäänyt sinne meidän seurusteluajoilta...hohhoijaa!!
Meillä on vielä niitä lapsiakin ja se varsinainen valehtelu alkoikin vasta lasten syntymän jälkeen, tai sitten alkoi vasta ne ruusunpunaiset rillit mullakin pudota silmiltä ja totuus selvitä...
Minkäs teet? En halua minäkään elämääni tuollaisen takia romuttaa ja kotiani hajoittaa.
Luottamus on kuitenkin mennyt ja sen mukana kaikki rakkauden tunteet.
Kun lähtee vaikka työmatkalle, en halua edes kuulla, miten siellä meni, ettei tarvitse miehen taas jotain valejuttua selitellä, miksi hänellä menikin päivän pitempään, kuin muilla tai miksi viestejä kilahtelee puhelimeen reissun jälkeen enempi kuin tavallisesti...
Ymmärrän sua hyvin ja kun kysyit tuossa tuleeko sinusta aikaa myöten "katkera vanha akka", niin kyllä valitettavasti niin käy. :(
Lasten tekoa en kuitenkaan kadu, heidän takiaan jaksan mitä vain ja kun olen jo oppinut välttelemään kysymyksiä miehelleni, ei tarvitse valheitakaan kestää. Raha-asiat hoitaa kuitenkin mallikkaasti, vaikka niissäkin olen alkanut miettimään, että jemmaako ehkä jotain tiliä erikseen, josta en tiedä mitään, mutta olen varpaillani tässäkin asiassa ja kuulolla, ettei kuitenkaan nurkan takaa kovin jysähdä, jos niin tekee..
Muuten pärjään hyvin, mutta tuo kaipuu turvalliseen kainaloon on joskus kestämätöntä, kaipuu luotettavaan mieheen, johon uskaltaisin taas rakastua ja tuntea läheisyyttä...ne tunteet ovat kaikki mieheni valehtelun ja epäluotettavuuden takia kuolleet, enkä halua niitä edes herätellä henkiin,
sillä se on aina kuin nyrkki päin kasvoja, kun jää valehtelusta kiinni.
Mietin itsekkin tästä lähtöäkin päivittäin, sinunkin kannattaa miettiä sitä, meillä on vain yksi elämä...
Suunnittele edes tulevaisuuttasi, niin minäkin teen.
Kiitos viestistäsi.
Olen aina elänyt niin ettei tarvitse vanhuksena katua asioista joita ei koskaan tehnyt.
Sanoinkin miehelleni, että elämme vain kerran ja haluan elää sen hyvin ja onnellisena. Viimeiset 2v ovat menneet usvassa enkä ole ollut onnellinen juuri ollenkaan. Olen miettinyt tulevaisuuttani paljon ja "hassua" siinä on se, että en näe häntä tulevaisuudenkuvioissani.
Olen kertonut hänelle kaiken mitä mielesssäni pyörii, mitä tunnen tai en tunne. Kaikesta tästä huolimatta hän haluaa yrittää ja pyysi vielä yhtä mahdollisuutta. Taas mietin asiaa näin: Jos hän ei ihan oikeasti haluaisi olla kanssani, ei hän pyytäisi tätä mahista. Hän on tehnyt kuitenkin paljon hyviäkin asioita, tosin ne kalpenevat aina yhdenkin huonon asian tapahduttua...Suostuin 1kk koeaikaan. Sen enempää en halua haaskata aikaani jos tämä homma ei ota toimiakseen. Kuukauden päästä keskustelemme uudestaan ja päätämme joko jatkaa tai erota.
En ole hänelle mitään velkaa, mutta olen itselleni velkaa sen (itse olen tähän liittoon suostunut), että kokeilen vielä kerran jotta voin tehdä hyvillä mielin päätöksen, suuntaan tai toiseen, ja nukkua yöni hyvin päätöksen kanssa.
Meillä mies tuhraa viinan kanssa, ei kuitenkaan alkoholisti, mutta katoaa aina ryyppyreissuilleen ja kertoilee sitten satuja pilvin pimein..
Ja joka kerta kännireissuiltaan selvittyään kotiin, pyytelee anteeksi, tuo kukkia, lapsille karkkia ja mielistelee pari päivää ja lupaa muuttaa tapansa..
Ja aina sama kuvio toistuu...ja joka kerta päätän, että lähden, kun lapset kasvaa...en anna sille enään seksiä...saa nukkua vierashuoneessa tästä lähtien...
Ja kumpikaan ei pidä lupauksiaan.
Viikon päästä jo nukkuu vieressäni, seksiä on ja muuttokin tuntuu niin kaukaisuudelta.
Ja sitten taas häipyy mies reissuilleen..
Tämä on meillä sellaista piiri pyörii- elämää ja vaikka aluksi vuosia sitten itkua tuhertelin yöt, enää ei edes itketä.
Tulevaisuuden suunnitelmia on minullakin ja niissäkään ei todellakaan miestäni näy, tuntuupa jopa siltä, että voisin itsekkin käydä tuolla yö-elämässä katsomassa, mikä siellä niin kivaa on...
Miehellä taitaa olla henkinen sairaus joka vaatii häntä mm. valehtelemaan. Hän ilmeisesti johonkin pisteeseen saakka tiedostaa sen, hän tarvitsee pitkäaikaista henkistä apua ammattiauttajalta. Emme tiedä ammattiasi mutta olet liian läheinen hänelle antamaan apua jota mies tarvitsee. Saattaa olla että vuosien päästä hänelle tulee AHAAA-hetki ja tajuaa mikä on oikein mikä väärin.
Saattaa myoskin olla että hän tietoisesti tekee vääriä asioita koska ne sillä hetkellä tuntuvat niin helpoilta. Hänen sisäinen selkärankansa on olematon. Ts hän yksinkertaisesti on moraaliton.Hän ei halua ajatella sillä hetkellä kauinka paljon satuttaa käytoksellään muita. Itseään mukaanlukien.
Jos todella et halua hänen kosketusta tai läheisyyttä, miksi maailmassa te jaatte saman asunnon?
Ehkä fyysinen erillään asumine "oma tupa oma lupa" auttaa miestäkin näkemään tilanteen objektiivisemmin.
Sinun ei tarvitse alkaa vihaamaan häntä, mutta eiko todellakin olisi parasta että asuisitte kumpikin eri katon alla. Sinä selvästi haluat pitää jonkin tason sidettä häneen. OK, tietenkin voit mutta sinä tarvitset hengitysraon. Muuten tukehdut.
On täydellisen tarpeetonta sinun kitua ja teidän kummankin voida noin pahoin. Mitä hyotyä teistä kummastakaan on toisillenne tai kenellekään muulle (puhumattakaan itsestänne) kun piinaatte itseänne täydellisen tarpeettomasti tehden itsestänne henkisiä raunioita!
Kiitos vastauksestasi oppeliini.
Vastaus kysymykseesi miksi jaamme saman asunnon on, että kummallakaan ei ole varaa muuttaa pois. Eikä kummallakaan ole varaa asua asunnossa yksin.
Eli, ostimme asunnon vuosi sitten yhdessä. Laina on yhteinen. Vielä ei kannata verollisista syistä myydä asuntoa koska meille jäisi velkaa asunnosta. Kummallakaan ei ole varaa muuttaa hetkeksi muualle ja mulla ei ole edes ystäviä / perhettä täällä päin.
Tällä hetkellä raha ratkaisee, valitettavasti.
Tietenkin VOIT muutta jos haluat! Ota toinen/kolmas tyopaikka josta saatu palkka mene kokonaan velan maksuun. Ylimääräisellä palkallasi haet kaikista vaatimattomimman asunnon.
Sina et missaan tapauksessa olisi ensimmainen ihminen pitaa/kolmea kahta tyopaikkaa! Esim. jos sinulla nyt on vuorotyo, ota toinen tyopaikka viikonlopuiksi. Jos taas teet 8 - 17.00, ota iltatyo ja viikonlopputyo. On turha sanoa ettei ole tyota. Sita sina et usko sen enempaa itsekaan kuin kukaan muukaan. Sina voit aina tiskata tai siivota, vain kavelet ovista sisaan tarjoat tyovoinmaasi. (siivousta voit tehda myos aikaisin aamulla)
Aivan reunahuomautuksena: tein itse tuota (kolmea tyopaikkaa -aamulla siivous ennen toimistojen aukeamista, sitten 9-18.00 illat opinahjossa ja viikonloput ravintolassa tiskaajana). Ehka olisi ollut liikaa tehda vuosikymmenia, mutta puolitoista vuotta meni aivan huomaamatta. JA sain mitä halusin!!!!
Tuosta on sekin hyva puoli etta sinulla yksinkertaisesti ei olisi aikaa säälitellä itseäsi ja jauhaa tilannettasi kuin vanhaa purukumia vaan pääsisit tervein mielin tämän vaikean ajan ylitse kunnes asuntonne on myyty.
Joten nyt reippaasti ulos talosta ja toihin!
Niin, suhteet ei ole koskaan helppoja juttuja, Riutunut. Ja ikuinen kysymys; ollakko vaiko eikö, kun tulee vaikeuksia...Kirjoittaminen jo helpottaa ja selventää ajatuksia,tunteitakin.
Oletko ajatellut muuttamista takaisin kotikunnaille?? Ja samalla työn ja tai paikan vaihto?? Ihminen on itse oman onnensa seppä ja meillä on vain tämä yksi elämä (kerrallaan). Ota jo haltuusi se, varsinkin kun olet jo 2 vuotta kärsinyt, jahkaillut ja odottanut....Ellet ole varma, oletko olosuhteista vain masentunut vaiko tunteesi loppuneet valehtelevaan,pettävään puolisoosi, ni muuttakaa erillenne, ilman suhteen lopettamista.
Asunto,taloudellinen puoli ei saa sinua estää nauttimasta o m a s t a elämästäsi! Kukaan ei hyödy kärsimisestäsi ja tiedätkö, että masennus ja väsymys syntyy siitä, ettet kuuntele itseäsi.
Mitä siis odotat vielä...? Ellei kahdessa vuodessa ole tullut muutosta jo parempaan, niin ei se tule lähitulevaisuudessakaan, miehesi vain jatkaa touhujaan omista syistään.Olette oravanpyörässä....
Ole vahva ja tee päätös.Suosittelen muuttoa takaisin kotiin ja katsotte sitten jatkon.Aina voi muuttaa takas yhteen....jos siltä tuntuu. Voimia ja rohkeutta ottaa oma elämä haltuun.Älä siis enää riudu:)
Eilen tein päätöksen, avioero. Tein itselleni yhden kysymyksen. pystynkö koskaan luottamaan häneen 100% ? Koska vastaus on en, tein elämäni raskaimman päätöksen.
Luulin, että mieleni olisi huojentunut, mutta itkeä tiherrän koko ajan, mietin on päätös oikea vai ei ja mistä saan voimaa pitää päätöksestä kiinni. Olisi niin paljon helpompaa sanoa "yritetään vielä" ja palata vanhaan tuttuun arkeen kuin mennä maistraattiin viemään avioeropapereita ja alkaa miettimään mitä talolle ym yhteisille tavaroille tehdään.
Mieheni on musertunut ja haluaisi jatkaa, mutta puhuttuamme asioista, hän lupasi tukensa asiaan eikä edes yritä puhua mua pyörtämään päätöstä. Hän myöntää virheensä ja tietää aiheuttaneensa eroon johtavat asiat. Mutta silti hän ei pysty antamaan syytä että MIKSI hän teki ne asiat jos kerran rakastaa minua. Miksi satutti rakastamaansa ihmistä näin pahasti ? Ehkä saan joskus vastaukset kysymyksiin....ehkä en...
Tällä hetkellä tuntuu että henki loppuu, mulla ei ole voimia mihinkään, tuntuu kuin sydän revittäisiin irti...
Tuntuu aivan helv"#¤% pahalta. Toivon sydämeni pohjasta että jossain vaiheessa, muutettuamme erilleen, pahamieli katoaa, voin taas luottaa itteeni ja sanoa: tämä oli täysin oikea ratkaisu ja tämä teki sinusta vahvemman ihmisen.