Hauska, mielenkiintoinen, luotettava ja spontaani ystävä on kuin aarre. Nautin ystäväni seurasta melkeinpä aina(melkeinpä, koska olihan niitä ärsyttäviäkin hetkiä välillä... ;)). Meillä oli paljon puhuttavaa silti, vaikka nähtiinkin tosi useasti. Ystävä oli minulle todella tärkeä ja voin kutsua helposti meidän välistä ystävyyttä tosi ystävyydeksi. Niitä suhteita minulla silloin ei ollut kuin kaksi: avopuolisoni ja hän. Olimme aina menossa joka paikassa ja saimme tukea toisiltamme kun sitä tarvitsimme. Aina jompikumpi joutui kuuntelemaan toisen kiukkuja. Välillä vain nauraa räkätimme toisen älyttömille asioille ja päähänpistoille montakin tuntia. Olimme kuin paita ja peppu. Parhaat kaverit.
On vieläkin (vuosi sitten) hänen kuolemansa jälkeen hirveän vaikea käsittää, miksi jo nyt. Hän oli vain parikymppinen. Kaikki elämä edessä ja miljoonia kokemuksia vailla. Niin paljon ois ollu nähtävää ja suunnitelmia vielä. Elettävää ois pitäny olla enemmän. Suunnaton ikävä painaa päivittäin, mutta välillä on pätkiä jolloin kaikki on "suht" hyvin. Olen reipas nuori nainen, menen minne haluan ja muistelen meidän ihanan hauskoja toilailu ja syvällisiä keskusteluja. Tätä kirjoittaessa on koko ajan tippa linssissä. Minulla on hirveä ikävä, haluan taas vaan että kaikki olisi niin kuin silloin. Et saisin rakkaan takas.
Tänä päivänä minulla on joitain kavereita, joita näen joskus. Heidän kanssaan olen vain niin erilainen, en oikein oma itseni. Vaikka heitäkin olen joitan tuntenut jo kauan. Ylivoimaisesti eniten olen poikakaverini kanssa, koska asumme samassa kämpässä ja näemme jatkuvasti. Saan häneltä vähän tukea, mutta hän ei kerennyt tuntemaan ystävääni kuin kuukauden päivät. Olemme muutaman kerran jo meinannut erota, joten miten sitten jatkaisin elämääni? Ei minulle jäisi enää oikein ketään. Ystävä lähti päivän sisällä sairastuttuaan erääseen tautiin. En kerennyt hyvästellä, sain vain yhtäkkiä tietää hänen kuolleen ja se ei vielä kaiken kukkuraksi ollut edes kivuton. Asia tuli täysin shokkina. Voi kun kaikki ois niin kuin sillo.....
On vieläkin (vuosi sitten) hänen kuolemansa jälkeen hirveän vaikea käsittää, miksi jo nyt. Hän oli vain parikymppinen. Kaikki elämä edessä ja miljoonia kokemuksia vailla. Niin paljon ois ollu nähtävää ja suunnitelmia vielä. Elettävää ois pitäny olla enemmän. Suunnaton ikävä painaa päivittäin, mutta välillä on pätkiä jolloin kaikki on "suht" hyvin. Olen reipas nuori nainen, menen minne haluan ja muistelen meidän ihanan hauskoja toilailu ja syvällisiä keskusteluja. Tätä kirjoittaessa on koko ajan tippa linssissä. Minulla on hirveä ikävä, haluan taas vaan että kaikki olisi niin kuin silloin. Et saisin rakkaan takas.
Tänä päivänä minulla on joitain kavereita, joita näen joskus. Heidän kanssaan olen vain niin erilainen, en oikein oma itseni. Vaikka heitäkin olen joitan tuntenut jo kauan. Ylivoimaisesti eniten olen poikakaverini kanssa, koska asumme samassa kämpässä ja näemme jatkuvasti. Saan häneltä vähän tukea, mutta hän ei kerennyt tuntemaan ystävääni kuin kuukauden päivät. Olemme muutaman kerran jo meinannut erota, joten miten sitten jatkaisin elämääni? Ei minulle jäisi enää oikein ketään. Ystävä lähti päivän sisällä sairastuttuaan erääseen tautiin. En kerennyt hyvästellä, sain vain yhtäkkiä tietää hänen kuolleen ja se ei vielä kaiken kukkuraksi ollut edes kivuton. Asia tuli täysin shokkina. Voi kun kaikki ois niin kuin sillo.....
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen aina haikaillut vuoden 2001 kesään. Olin vakavasti masentunut samalla tavalla, tuntui kuin kukaan ei välittäisi.
Mutta toisin kävi.
Katosin viikoksi jälkiä jättämättä läheisen autiotalon kellariin, olin varannut ruokaa/juomaa siksi ajaksi. Kännykkä oli pois päältä, netissä en käynyt kertaakaan. Olin tosin yhteydessä kaverini kanssa joka päivä kaksi kertaa, päivisin ja iltaisin. Koulun jälkeen ja toisen kerran illalla.
Seitsemäntenä päivänä homma alkoi mennä liian pitkälle. Minua etsittiin jo kissojen ja koirien kanssa, kouluun suunniteltiin jo hiljaista hetkeä. Jopa yksi luokan kovimmista jätkistä ikävöi minua, jotkut jopa itkivät.
Se oli elämäni paras hetki kun kävelin kouluun tunnilta myöhässä, kun astuin luokkaan sisään tapahtui koskettava hetki minua halailtiin, ja ihastukseni jopa suuteli minua koulun jälkeen. Nyt seurustellut hänen kanssaan 2 vuotta ja ihanasti menee =)
Elämä on niinkuin jojo, mitä syvemmällä se käy, sitä korkeammalle se nousee.
Tämä ei koskaan tullut julkisuuteen.
Ihanaa kuulla miten ihanasti sinulle kävi! :') Elämä antaa ja elämä ottaa. Poen itse vieläkin ghirveää ikävää, mutta asiaa alkaa jo hyväksymään. Välillä tulee kovia itkukohtauksia, mutta se on jaksettava! :) Muistelen ystävääni vain hyvällä ja olen ylpeä että minulla on hänestä niin rakkaita ja hyviä muistoja..
Minulla on vieläkin suruvaiihe menossa mutta toivon että se tästä paranee, onneksi on ihana avomies