olen 20 vuotias naispuoleinen..
oma lapsuuteni ei ole mitenkään ihana ja oli vaikea minulle, etenkin henkisesti.
muistan kun olin n.4-5 vuotias isäni raivosi ja huusi äidilleni ja minulle ja lopulta kuristi äitiäni hihnalla.. taisi hermostua siitä että minulla oli aika paha uhma ja kiukuttelin äidilleni, en siis ole ollut ilmeisesti helppo lapsi..
muistan myös että paria vuotta vanhempana aloin toivomaan vanhempieni eroa ja sanoinkin äidilleni siitä ääneen monesti, mutta ei se toteutunut, eikä ole vieläkään. pelkäsin isääni ja olinkin helpottunut kun hän ei ollut paikalla.
n.8-9 vuotiaana muistan menneeni istumaan sohvalle jossa veljeni istui mutta lähti pois, tuli takaisin ja vaati päästä istumaan. en suostunut lähtemään "koska paikkoja ei voi varata", tämä oikeutti isäni tempaisemaan minut älyttömällä voimalla kädestäni lattialle. muistan sen kivun vieläkin, lähdin itkien leikkikentälle keinumaan, josta äitini tuli minut etsimään ja suostutteli kotiin takaisin.
teini vuosina aloin uhmaamaan vanhempiani enemmän ja enemmän, olin todella ilkeä toisille, rakensin suojamuurin itselleni enkä päästänyt ketään lähelleni. isäni kanssa minulla oli paljon ongelmia, hän haukkui minua milloin miksikin käytti siis paljon henkistä väkivaltaa.
kukaan ei saanut katsoa telkkarista sitä mitä halusi, syödä olkkarissa vaikka hän sai... minulla ei ollut yksityisyyttä, isäni saattoi napata puhelimeni ja lukea viestit???! sain kerran VUODEN kotiarestia kun hän luki viestit, en muista tarkalleen mitä siellä oli..
ryyppäsin siis ankarasti ja poltin tupakkaa, voitte vaan kuvitella millaista elämää sitä alkaa viettää kun henkisesti aivan loppu ja mikään ei kiinnosta.. kotona en uskaltanut olla oma itseni enkä vieläkään osaa olla tai tiedä kuka olen?
muistan kerran 16 vuotiaana, kun olin keittiössä tekemässä ruokaa, lasta jäi oven väliin ja ovi ei siis ollut kiinni. isä sanoi minulle että "laita vittu se laatikko kiinni!" sanoin että teen nyt tän ruuan ettei pala pohjaan, mutta se ei kelvannut vaan heitti minut maahan ja otti kädestä kiinni ja hakkasin minun kättä laatikkoon jotta se menisi kiinni.. veljeni ja meidän yhteinen kaveri oli paikalla, kumpikaan ei sanonut mitään. sen jälkeen heitin ruuat altaaseen ja lähdin ryyppäämään ja ilmoitin äidilleni etten tulisi kotiin..
seuraavana aamuna kyynerpäässäni oli suuri mustelma ja todella kipeä..
tunsin suurta vihaa niinä vuosina, nyt tunnen suurta vihaa ja ällötystä koko ihmistä kohtaan! kuinka kukaan voi toimia noin! tiedän toisilla olevan kauheampiakin kotioloja mutta tämä on minulle ollut raskasta ja syönyt minua paljon..
mutta itse asiaan.. nyt minulla on vuoden ikäinen lapsi ja toinen tulossa.. olen alkanut pelkäämään että kun hermostun toimin kuin isäni, sen mallinhan olen saanut.. hermostun todella helposti, varsinkin vanhempiini.. olen huomannut itsessäni sellasia piirteitä jossa olen todella pikkutarkka.. en halua olla niin kuin isäni!! vihaan häntä, hän on pilannut minun elämäni!! äitini on pilannut minun elämäni koska ei ottanut eroa suojellakseen minua! tunnen tarvitsevani apua, mutta mistä sitä saisin.. en ole edes avomiehelleni pystynyt avautumaan tästä asiasta, hän tietää ettei minulla ole ollut helppo lapsuus.. muttei tiedä kuinka asia pyörii joka päivä päässäni ja haittaa elämääni.. ja se pelko että sortuisin sellaiseen säälittävyyteen kuin isäni!
näin myöhemmällä iällä, vaikkei sitä hirveästi vielä ole olen ymmärtänyt vasta kuinka paljon isäni toiminta on vaikuttanut ja haitannut elämääni! olen niin vihainen.. anteeksi en osaa pukea sanoiksi tunteitani ja siksi teksti on varmasti todella sekavaa luettavaa..
oma lapsuuteni ei ole mitenkään ihana ja oli vaikea minulle, etenkin henkisesti.
muistan kun olin n.4-5 vuotias isäni raivosi ja huusi äidilleni ja minulle ja lopulta kuristi äitiäni hihnalla.. taisi hermostua siitä että minulla oli aika paha uhma ja kiukuttelin äidilleni, en siis ole ollut ilmeisesti helppo lapsi..
muistan myös että paria vuotta vanhempana aloin toivomaan vanhempieni eroa ja sanoinkin äidilleni siitä ääneen monesti, mutta ei se toteutunut, eikä ole vieläkään. pelkäsin isääni ja olinkin helpottunut kun hän ei ollut paikalla.
n.8-9 vuotiaana muistan menneeni istumaan sohvalle jossa veljeni istui mutta lähti pois, tuli takaisin ja vaati päästä istumaan. en suostunut lähtemään "koska paikkoja ei voi varata", tämä oikeutti isäni tempaisemaan minut älyttömällä voimalla kädestäni lattialle. muistan sen kivun vieläkin, lähdin itkien leikkikentälle keinumaan, josta äitini tuli minut etsimään ja suostutteli kotiin takaisin.
teini vuosina aloin uhmaamaan vanhempiani enemmän ja enemmän, olin todella ilkeä toisille, rakensin suojamuurin itselleni enkä päästänyt ketään lähelleni. isäni kanssa minulla oli paljon ongelmia, hän haukkui minua milloin miksikin käytti siis paljon henkistä väkivaltaa.
kukaan ei saanut katsoa telkkarista sitä mitä halusi, syödä olkkarissa vaikka hän sai... minulla ei ollut yksityisyyttä, isäni saattoi napata puhelimeni ja lukea viestit???! sain kerran VUODEN kotiarestia kun hän luki viestit, en muista tarkalleen mitä siellä oli..
ryyppäsin siis ankarasti ja poltin tupakkaa, voitte vaan kuvitella millaista elämää sitä alkaa viettää kun henkisesti aivan loppu ja mikään ei kiinnosta.. kotona en uskaltanut olla oma itseni enkä vieläkään osaa olla tai tiedä kuka olen?
muistan kerran 16 vuotiaana, kun olin keittiössä tekemässä ruokaa, lasta jäi oven väliin ja ovi ei siis ollut kiinni. isä sanoi minulle että "laita vittu se laatikko kiinni!" sanoin että teen nyt tän ruuan ettei pala pohjaan, mutta se ei kelvannut vaan heitti minut maahan ja otti kädestä kiinni ja hakkasin minun kättä laatikkoon jotta se menisi kiinni.. veljeni ja meidän yhteinen kaveri oli paikalla, kumpikaan ei sanonut mitään. sen jälkeen heitin ruuat altaaseen ja lähdin ryyppäämään ja ilmoitin äidilleni etten tulisi kotiin..
seuraavana aamuna kyynerpäässäni oli suuri mustelma ja todella kipeä..
tunsin suurta vihaa niinä vuosina, nyt tunnen suurta vihaa ja ällötystä koko ihmistä kohtaan! kuinka kukaan voi toimia noin! tiedän toisilla olevan kauheampiakin kotioloja mutta tämä on minulle ollut raskasta ja syönyt minua paljon..
mutta itse asiaan.. nyt minulla on vuoden ikäinen lapsi ja toinen tulossa.. olen alkanut pelkäämään että kun hermostun toimin kuin isäni, sen mallinhan olen saanut.. hermostun todella helposti, varsinkin vanhempiini.. olen huomannut itsessäni sellasia piirteitä jossa olen todella pikkutarkka.. en halua olla niin kuin isäni!! vihaan häntä, hän on pilannut minun elämäni!! äitini on pilannut minun elämäni koska ei ottanut eroa suojellakseen minua! tunnen tarvitsevani apua, mutta mistä sitä saisin.. en ole edes avomiehelleni pystynyt avautumaan tästä asiasta, hän tietää ettei minulla ole ollut helppo lapsuus.. muttei tiedä kuinka asia pyörii joka päivä päässäni ja haittaa elämääni.. ja se pelko että sortuisin sellaiseen säälittävyyteen kuin isäni!
näin myöhemmällä iällä, vaikkei sitä hirveästi vielä ole olen ymmärtänyt vasta kuinka paljon isäni toiminta on vaikuttanut ja haitannut elämääni! olen niin vihainen.. anteeksi en osaa pukea sanoiksi tunteitani ja siksi teksti on varmasti todella sekavaa luettavaa..
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ota yhteys kriisikeskukseen ja mene juttelemaan ongelmistasi.
Minun tarinani on jota kuinkin samanlainen, isäni oli alkoholisti ja äitini ei osannut olla yksin.
tällä hetkellä, olen huomannut etten pysty rakentaviin ihmissuhteisiin ollenkaan, kaikissa tuntuu että pää sekoaa ja uskon ihan 100% varmasti että lapsuudessani en ole nähnyt sitä kodin mallia ja saanut sitä rakkautta ja huolenpitoa mikä on tehnyt minusta tämän ihmissuhde raunion.
Tiedän tarvitsevani apua, mutta se avun pyytäminen ei tosissaan olekkaan niin helppoa!
Olen 4-vuotiaan lapsen äiti ja välillä kun hermot vaan menee, niin lasta tulee helposti lyötyä ja huudettua.
Siis olen yh. Isä on kyllä mukana muuten lapsen elämässä.
tuntuu niin pahalle, kun kenellekkään ei voi puhua ja kuka sitä oikeasti edes ymmärtäisi.
Välillä vain tuntuu ettei jaksa....!!!!!!!
Lasta ei lyödä, ei ikinä! Hae äkkiä itsellesi apua. Et kuitenkaan voi omista teoistasi syyttää pelkästään huonoa lapsuuttasi. Etkö ajattele kokemustesi perusteella, että haluaisit omalle lapsellesi paremman elämän, ilman väkivaltaa, minkä sinä olet kokenut? Haluatko, että lapsesi jatkaa sinun näyttämälläsi tiellä omia lapsiaan kohtaan? Äkkiä apua hakemaan.
en tosiaan ole lyönyt, enkä tule lapsilleni edes luunappia antamaan!! väkivalta ei opeta vaan minusta se on säälittävä tapa "opettaa" ja saada "kunnioitusta"! siinä onnistuu ainoastaan karkottamaan toisen ihmisen, yleensä sen kaikista rakkaimman.
aion tosiaan antaa lapsilleni onnellisen lapsuuden jossa he saavat paljon haleja ja rakkautta, sekä tuntea itsensä tärkeiksi ja rakastetuiksi ja halutuiksi.
itse en muista saaneeni halauksia, haukkuja vain isältä ja olenkin kuullut olleeni vahinko, sen tiedän että veljeni oli oikeasti. mutta pitääkö se kertoa?!
mieheni suku on todella ihana ja rakas minullekkin, aivan eri maata kuin minun perheeni. halauksia, puhutaan tunteista, tuetaan, ollaan positiivisia jnejne.. olenkin paljon enemmän heidän kanssaan tekemisissä kuin oman perheeni kanssa. oma perheeni on todella jäykkä, huumorintajuton ja kaikki asiat ovat aina negatiivisia ja kaiken pitäsi mennä aina heidän ajatusmaailman mukaisesti kaikki muu on idioottimaista ja väärin. he ovat jotenkin kylmiä.
itse tykkään hirmuisesti puhua ajatuksistani ja tunteistani, vaikka välillä minulla on vaikeuksia näyttää välittämisen tunteeni miestä kohtaan, lapsia kohtaan ei ole sitä ongelmaa..
ehkä se on se muuri joka ei ole vielä laskeutunut kokonaan.
uskon että olen jollain asteella ollut masentunut jo pitkän aikaa mutta se että hakisin apua tuntuu jotenkin nöyryyttävältä. olen nuori äiti, joita jo muutenkin arvostellaan hirmuisesti, niin se että ottaisin puheeksi lapsuuteni ja tarpeeni saada puhua asioista jotka mieltäni kaihertavat.. tuntuu että minut leimattaisiin heti huonoksi äidiksi jos tarvitsen terapiaa..
ja suhteemmekin on ollut kriisissä varmaan 2 vuotta, siksi tuntuu vielä enemmän ettei jaksaisi millään ja pää tuntuu välillä räjähtävän näistä kaikista tunteista.. nyt olen ehdottanut miehelle parisuhdeterapeuttia.. ehkä siinä samalla pystyn puhumaan lapsuudestanikin.. jos pääsemme sinne asti, muuten saattaa olla ero käsillä..
"uskon että olen jollain asteella ollut masentunut jo pitkän aikaa mutta se että hakisin apua tuntuu jotenkin nöyryyttävältä. olen nuori äiti, joita jo muutenkin arvostellaan hirmuisesti, niin se että ottaisin puheeksi lapsuuteni ja tarpeeni saada puhua asioista jotka mieltäni kaihertavat.. tuntuu että minut leimattaisiin heti huonoksi äidiksi jos tarvitsen terapiaa.. "
Älä ihmeessä anna ylpeytesi saattaa sinua paljon huonompaan jamaan!
Olet ainakin sen verran fiksu ihminen että tajuat että voit käyttäytyä niinkuin isäsi ja et halua niin käyvän ja etit apua, se on jo hienoa ja enemmän mitä isäsi teki, hän ei tajunnut että tarvitsi apua eikä sitä hakenut. On totta että me usein käyttäydytään niinkuin saamme malliksi kotoa mutta se on meistä itsestä kiinni loppujen lopuksi. Sinä olet se ainoa joka pystyt lopettamaan oman huonon käytöksesi, se ei ole kiveen kirjoitettu että sinun pitää käyttäytyä niinkuin isäsi vaan opettele itsehillintää, jos et tiedä miten niin mene ammattilaisen juttusille ja se tekee hyvää meille kaikille joskus. Puhuminen näistä asioista aina helpottaa.
Toinen asia on että et varmaankaan ajattelisi kahta kertaa että käyttäytyisit samallalailla jos kyseessä olisi aikuinen mies paljon isompi kuin sinä vaan on helppoa huojentaa pahaa oloaan pieneen lapseen kun ne ovat...no pieniä ja eivät pysty itseään suojelemaan niinkuin me aikuiset, henkisesti eikä phyysisesti.
Olet eri ihminen kun isäsi, minä elin äidin kanssa joka oli alkoholisti ja loppujen lopuksi kuolikin siihen ja minulla oli erittäin pelottava lapsuus. Minä olen antanut lapsilleni erittäin turvallisen kodin ja kasvatuksen ja he ovat minulle kaikki kaikessa enkä myös juo ollenkaan. Tietenkin nuorempana etin vastauksia kaikkiin kysymyksiin päässäni mutta nyt tiedän että loppujen lopuksi me olemme kaikki vastuussa siitä mitä teemme. Jos joku asia rupee ottaa päähän niin kävele pois siitä ja mee rauhottuu jonnekkin muualle vähäks aikaa.
Minäkin olin vihanen isälleni ja äidilleni pitkään mutta joskus on hyvä katkasta suhteet semmosiin perheen jäseniin joista ei oo muuta kun sydänsärkyä koska sitähän se vihakin loppujen lopuks on. Ei oo hyvä vihata koska se syö sua loppujen lopuksi enemmän kuin mikään ja elämäs on vaikeempaa.
Kun lapset on pieniä, se on rankkaa niitten kanssa ja käy hermoille mutta se valitettavasti tulee sen vanhemmuuden mukana. Se aika kun ne on pieniä on hyvin lyhyt vaikka se ei sillon siltä tunnu kun on siinä vaiheessa.
Yritä päästä kerran viikossa puhumaan terapeutille näistä asioista että pystyt pääsee eteenpäin ja saisit onnellisen perhe-elämän. Sä oot parempi kuin isäsi tai äitisi ja itsestä kiinni että et ikinä käyttäydy niinkuin he. Katkaise tämä perhe linkki ettei toistu lapsiisi, näytä heille parempaa elämää. Oon muuten todella pahoillani että sinulla oli tälläinen isä ja äiti, ei ollut sinun vikasi etkä tehnyt mitään väärin, he tekivät. Ole sinä parempi ihminen.
Toivotan sulle todella paljon rohkeutta ja voimaa ja toivottavati kaikki sujuu hyvin lastesi kanssa.
Ymmärrän täysin tunteesi isääsi ja äitiäsi kohtaan! Itselläni oli moninkerroin pahempi lapsuus/nuoruus. Isäni pieksi remmillä (nahkavyöllä) harva se päivä, veti hiuksista pitkin lattiaa, että päänahkani repeytyi, mitään ei saanut tehdä mitä itse olisi halunnut (esim. laittaa ruokaa), ei puhettakaan, että olisin uskaltanut tuoda kotiini poikia..opiskella en saanut mitä olisin halunnut yms. Äiti ei puolustanut minua / sisariani vaan liittyi usein itse mukaan meidän hakkaamiseen sillä tavalla, että piti meistä kiinni, että isä saa hakattua. (tottakai sitä tapeltiin vastaan ettei lyödä - ainakin mitä tein). Teininä jo päätin, että kunhan isäni kuolee niin en mene hautajaisiin. Ja se päätös pitää edelleenkin. Tunnen niin syvää vihaa ja inhoa häntä kohtaan ettei sitä voi sanoilla kertoa! Minä en voi käsittää sitä, että joku saattaa tykätä isästään, minulle se on täysin vieras asia!
Muistan kun sisareni oli n. 9 vuotias niin isäni huusi hänelle näin : "sinäkin saatana karvapersehuoran alku - hae imuri ja ala imuroimaan". Me iskän tyttäret oltiin "huoria", "huoran alkuja", "karvaperselehmiä" , "leveäperseisiä pikkuhuoria" hälle nimeltään ja kuulimme tuota samaa joka ikinen päivä! Äidille isä ei koskaan tehnyt mitään!
16-vuotiaana menin soskuun lastenvalvojan juttusille ja kerroin mitä meillä kotona tapahtuu. No tää sossun täti oli soittanut sitten äidilleni ja äitini oli saanut sen sossun muijan uskomaan, että minä valehtelen. No se juttu kuivui sitten siihen. Sillon en saanut apua vaikka sitä koitin hakea! Ja nuo kaikki tapahtui ihan ilman mitään erikoista syytä. En varastellut, en juonut, en tupakoinut enkä mitään sellasta tehnyt koskaan josta vanhempani olis voineet ottaa pulttia! Olin kiltti ja tunnollinen nuori!! Muutin sitten 17 vuotiaana kotoa pois. Aloin odottaa esikoistani, olin 22 vuotias. Vanhemmileni se oli mieletön häpeä, että tällainen karvapersehuora odottaa lasta. Isäni pieksi siitä hyvästä minut. No onneksi lapseni syntyi terveenä ja sain vielä toisenkin lapsen joita en koskaan - en siis koskaan ole lyönyt enkä haukkunut! Minäkin pelkäsin, että jos minusta tulee samanlainen kuin omat vanhempani ovat...ei tullut - onneksi!
Nykyään olen liki nelikymppinen, masentunut ollut koko ikäni, syövän kärsinyt ja muutenkin vähän hajalla...suurimmaksi syyksi minä koen lapsuuteni ja nuoruuteni. Sain ikuisen trauman! En osaa olla toisten ihmisen kanssa, pelkään heitä. Olen ujo, arka. Itsetunto miinus tuhat (ollut aina), kärsin syömishäiriöstä yms. Isäni perkele kituuttaa vieläkin elossa :( Vihaan häntä!
...unohdin kirjoittaa, että käy juttelemassa jollekin nuista jutuista! Ehkä nykypäivänä saa helpommin apua ja sinusta tulee vielä vahva nainen ja iloinen loppuelämäsi ajaksi!
Ei tekstissäsi mitään vikaa ollut...Isässäsi sitäkin enemmän...
todella julmaa ja väärää lapsen hyväksikäyttöä isäsi käytös Sinua kohtaan...
tarkoitan, että todennäköisesti isäsi purki Sinuun omia negoja fiiliksiään ja patotutumiaan...
tunnen suurta sympatiaa Sinua kohtaan...
Sinähän tiedät, että vika oli Sinun vanhemmissasi...isäsi oli agressiivinen ja äitisi kyvytön suojelemaan Sinua...olit turvaton, etsit lohtua muualta...
et ole ansainnut tuollaista lapsuutta, kukaan ei ole...
valitetttavasti tällaista perhehelvettiä on olemassa, jossa nimenomaan lapset kärsii...
hanki itsellesi apua, esim.'Narsistien uhrit' -sivuilta löydät tietoa isäsi mahdollisesta narsisimista ja auttavien tahojen linkkejä...älä jää yksin...
hanki terapiaa itsellesi ja ala prosessoimaan lapsuuttasi...
älä liikaa huolehdi siitä siirtyykö isäsi käytös Sinuun...
tuskin, koska osaat olla siitä huolissasi...
tiedän tapauksia, joissa meno ollut silkkaa perhehelvettiä, lapsia alistettu ja lapsista kuitenkin tullut täyspäisiä...
kun alat puhumaan asioistasi ja lapsuutesi traumoista jollekin, saat vapautua pikkuhiljaa...
tulet huomaamaan, että voit kääntää kaiken tämän mistä kerroit omaksi parhaaksesi, voimavaroiksesi!
haleja, haleja!
Ihmeellisiä "symppaan sinua" viestejä täällä. Silloin kun käyttäytyy toisia kohtaan väkivaltaisesti, eikä itse koe pystyvänsä itseään hillitsemään, on syytä hakea ammattiapua.
Suosittelen tämän ketjun aloittajan ottavan yhteyttä vaikkapa Väkivalta-apua -palveluun. Se on juuri naisille suunnattu palvelu.
miten olen käyttäytyny väkivaltaisesti???!
Olen lukenut viestiketjun ja on vaikeaa ymmärtää mitä kaikkea te olette saaneet kokea, viattomat lapset!
Täällä on tullut hyviä neuvoja, olisi todella hyvä mennä ammattiauttajan luo ja kertoa ja pyytää neuvoja.
Itselläni olisi (en ole ammattilainen) neuvo: Jutelkaa itsenne kanssa, kertokaa itsellenne miten ihania lapsia te olette, hellikää itseänne, lohduttakaa itseänne ja kertokaa että te jätätte kaiken kauheuden taakse, suotte itsellenne kaiken sen rakkauden mikä teidän olisi pitänyt saada. Keksikää itsellenne rakastava äiti ja isä, kuvitelkaa miten hän lohduttaa teitä. Tottakai se on satua, mutta oikeasti te olette sen arvoisia!
Itse teen näin ja sen auttaa. Teillä on ollut paljon paljon paljon vaikeampaa!
On vielä kaksi muuta näkökohtaa:
1) ehkä sillä isällänne tai äidillänne on ollut vielä kauheampaa, mikä on johtanut niitten hirveyteen. Uskokaa, he saavat palkkansa vielä!
2) lukekaa kirjoja esim miten Arabimaissa kohteleevat tyttöjä ja naisia. Tosi-kauheeta. Sorri, mutta auttaa.
En ole ammattilainen, toivon teille kaikkea Onnea ja Iloa ja että pärjäätte jatkossa!