Tiedän hyvin, miksi erosimme. Minä jätin. En jättänyt ilman syytä. En jaksanut enää, en nauranut enää, ei ollut mitään elämää enää. Oli vain hän ja hänen ympärillään pyöriminen, hänen tukemisensa, hänen kannustuksensa ja hänen ystävänsä. Hänen tunteensa ja tapansa. Ei voi mitään, en jaksanut. Hän oli ihana vain silloin kun olin todella heikoilla, mutten hän vaan latasi kaiken minun hoitooni. Ei sitä kukaan jaksa.
Tai ehkä joku jaksaa, mutta minä menetin itseni.
Kuitenkin olin ollut hyvin rakastunut, olin mennyt kihloihin tosissani, ja luulin, ettei minun tarvitsisi enää olla kenenkään muun kanssa. Silloin kun me puhuimme tulevaisuudesta, ja lupasimme, meidän suuntamme oli yhteinen ja sama, meidän arvomme piti olla samat. Silloin ajattelin, että en todellakaan ole koskaan kokenut mitään vastaavaa ja mietin koko tunteen ihmeellisyyttä. Oli ihanaa tapailla ja tutustua, pari kuukautta meni ennenkuin mentiin edes sänkyyn, ja kun mentiin, se oli suurta intohimoa. Oli ihanaa kun mentiin kihloihin, tiesin ja luotin, tein meille kaikkea kivaa. No, sama se on, sama se. Kaikki meni. Lopulta, kun suhde päättyi, mietin, että en kestä enää. Tapan itseni ennemmin kun jatkan tässä. Se oli herätys kutsu, NYT on herättävä.
Autoin häntä vielä erossakin, löytämään asunnon, asioissa, kaikessa. Hän roikkui, valehtele, manipuloi, syytti itse ja syytti jopa syytöksistä. Mitään hän ei ottanut kuuleviin korviinsa ja miksi olisikaan, kun ei ottanut suhteessakaan. Uhkailuja ja kiristämistä.
Mutta minä rakastin häntä. Olin sitoutunut. Luulin, että tässä on kotini ja tässä voin olla. Elämä on ollut synkkää, en ole täydellinen, kaikkea on, painolastia. Ajattelin, että vihdoin jotain tervettä ja kaunista.
Minulla on ollut suhteita kyllä, mutta ennen tätä suhdetta, vain kaksi, missä on mitään ollut ja kenen kanssa enää kykenisin olemaan. Ajatuksena. Kaikki muut on vain ennen ja jälkeen liiton.
Kaikki on mennyt. 5 vuotta, ja kyllä minä suutuinkin välissä, että vitun paska. Mutta viimeksi itkin viime yönä, kun näin meistä unta. Tiedän, ettemme voi olla yhdessä: TIEDÄN! En vaan pysty olemaan toisten kanssa, olen yrittänyt eikä yhtään sellaista ole tullut vastaan. En osaa luottaa, en osaa edetä, ei tule sopivaa ajoitusta. Muutama ihastus, joista ei tullut mitään. Kerran vuodessa. Mutta ei, en vaan pääse yli. Sydämeni on niin tyhmä, että se luulee, että asiat muuttuu: ei ne muutu, en edes uskaltaisi mennä takaisin, emme voi edes olla väleissä! En huolisi enää. Hän se jatkoi vaan nopeasti, hän loukkasi niin pahasti, että jälki on lähtemätön. Ei voi mitään. Mutta kehoni ei halua muita, en osaa seksiä toisten kanssa, en osaa aloittaa näitä pikasuhteita, en opi luottamaan heti enkä osaa välittömästi kyöhnätä kyljessä. Vaikka yritän, elän, teen asioita. Olen, jatkan, yritän rakentaa.
Kohta minua ei huolikaan kukaan, jos huolii muutenkaan. No, en minäkään ketä vaan siis huoli, mutta onko enää rakkautta? Tai onko sitä koskaan ollutkaan.
Olen kaukana täydellisestä, kohta olen vanhakin. Elämäni valuu hukkaan, kaikesta kunnianhimosta huolimatta, kaikesta rakentamisesta, parantamisesta ja korjaamisesta huolimatta.
Tuntuu, että olen vanha ja ruma, hiljaisempi silti koko ajan, alistunut yksinäisyyteen. Kylä, sinkkuna voi pärjätä ja olla onnellinen, kyllä, olen itsenäinen ja hyvin tullut toimeen, - tai ainakin tullut. Mutta fakta on se, että rakkaus on kuitenkin tärkeää: se ettei tule enää koskaan nähdyksi, eikä kuulluksi eikä kukaan tunne... Se ettei kukaan välitä. Ihmiset jauhavat paskaa, teeskentelevät, ettei kipu tavoittaisi. Kertovat neuvojaan ja valistavat, ettei tarvitsisi kuunnella. Vaikkei tarvitsisi muutenkaan.
Ilman rakkautta et ole. Ja yksin itsesi rakastaminen ei vaan riitä. Kaikki muu on valhetta.
Tai ehkä joku jaksaa, mutta minä menetin itseni.
Kuitenkin olin ollut hyvin rakastunut, olin mennyt kihloihin tosissani, ja luulin, ettei minun tarvitsisi enää olla kenenkään muun kanssa. Silloin kun me puhuimme tulevaisuudesta, ja lupasimme, meidän suuntamme oli yhteinen ja sama, meidän arvomme piti olla samat. Silloin ajattelin, että en todellakaan ole koskaan kokenut mitään vastaavaa ja mietin koko tunteen ihmeellisyyttä. Oli ihanaa tapailla ja tutustua, pari kuukautta meni ennenkuin mentiin edes sänkyyn, ja kun mentiin, se oli suurta intohimoa. Oli ihanaa kun mentiin kihloihin, tiesin ja luotin, tein meille kaikkea kivaa. No, sama se on, sama se. Kaikki meni. Lopulta, kun suhde päättyi, mietin, että en kestä enää. Tapan itseni ennemmin kun jatkan tässä. Se oli herätys kutsu, NYT on herättävä.
Autoin häntä vielä erossakin, löytämään asunnon, asioissa, kaikessa. Hän roikkui, valehtele, manipuloi, syytti itse ja syytti jopa syytöksistä. Mitään hän ei ottanut kuuleviin korviinsa ja miksi olisikaan, kun ei ottanut suhteessakaan. Uhkailuja ja kiristämistä.
Mutta minä rakastin häntä. Olin sitoutunut. Luulin, että tässä on kotini ja tässä voin olla. Elämä on ollut synkkää, en ole täydellinen, kaikkea on, painolastia. Ajattelin, että vihdoin jotain tervettä ja kaunista.
Minulla on ollut suhteita kyllä, mutta ennen tätä suhdetta, vain kaksi, missä on mitään ollut ja kenen kanssa enää kykenisin olemaan. Ajatuksena. Kaikki muut on vain ennen ja jälkeen liiton.
Kaikki on mennyt. 5 vuotta, ja kyllä minä suutuinkin välissä, että vitun paska. Mutta viimeksi itkin viime yönä, kun näin meistä unta. Tiedän, ettemme voi olla yhdessä: TIEDÄN! En vaan pysty olemaan toisten kanssa, olen yrittänyt eikä yhtään sellaista ole tullut vastaan. En osaa luottaa, en osaa edetä, ei tule sopivaa ajoitusta. Muutama ihastus, joista ei tullut mitään. Kerran vuodessa. Mutta ei, en vaan pääse yli. Sydämeni on niin tyhmä, että se luulee, että asiat muuttuu: ei ne muutu, en edes uskaltaisi mennä takaisin, emme voi edes olla väleissä! En huolisi enää. Hän se jatkoi vaan nopeasti, hän loukkasi niin pahasti, että jälki on lähtemätön. Ei voi mitään. Mutta kehoni ei halua muita, en osaa seksiä toisten kanssa, en osaa aloittaa näitä pikasuhteita, en opi luottamaan heti enkä osaa välittömästi kyöhnätä kyljessä. Vaikka yritän, elän, teen asioita. Olen, jatkan, yritän rakentaa.
Kohta minua ei huolikaan kukaan, jos huolii muutenkaan. No, en minäkään ketä vaan siis huoli, mutta onko enää rakkautta? Tai onko sitä koskaan ollutkaan.
Olen kaukana täydellisestä, kohta olen vanhakin. Elämäni valuu hukkaan, kaikesta kunnianhimosta huolimatta, kaikesta rakentamisesta, parantamisesta ja korjaamisesta huolimatta.
Tuntuu, että olen vanha ja ruma, hiljaisempi silti koko ajan, alistunut yksinäisyyteen. Kylä, sinkkuna voi pärjätä ja olla onnellinen, kyllä, olen itsenäinen ja hyvin tullut toimeen, - tai ainakin tullut. Mutta fakta on se, että rakkaus on kuitenkin tärkeää: se ettei tule enää koskaan nähdyksi, eikä kuulluksi eikä kukaan tunne... Se ettei kukaan välitä. Ihmiset jauhavat paskaa, teeskentelevät, ettei kipu tavoittaisi. Kertovat neuvojaan ja valistavat, ettei tarvitsisi kuunnella. Vaikkei tarvitsisi muutenkaan.
Ilman rakkautta et ole. Ja yksin itsesi rakastaminen ei vaan riitä. Kaikki muu on valhetta.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Itsepähän olet pirunkirkkosi raknetnaut! EI TARVITSE KOMMENTOIDA
Ei ehkä tarvitse, mutta kommentoin silti, koska suosittelen vahvasti ja rauhallisesti hakeutumaan hoitoon. Tuntuu vahvasti, että olet sairas.
Miten ihmeessä kuvittelet, että tämmöinen sekopäinen "huutaminen" vaikuttaisi? Lähinnä käy sinua sääliksi. Luuletko, että tässä maailmassa on ketään, joka ei olisi jo törkeyksiä kuullut: miten niitten pitäisi vaikuttaa? Vain ihmiset joille vallan antaa pääsevät loukkaamaan, siksi rakkaussuhteet ovat niin vaarallisia. Sinä et ole vaarallinen, sinulla ei ole valtaa etkä sinä pysty loukkaamaan minua samasta syystä: et merkitse mitään, olet tuntematon, eikä merkkaa sekopäiset nimitelysi. Sinut on helppo sivuuttaa. Sinänsä hassua. Mutta mitäpä tuossakaan kommentissa olisi muuta, kuin sivuutettavaa (ajatuksellisesti ja tunteellisesti)?
Toki, annan sinulle huomiota, tunnut olevan sen tarpeessa.
Itseasiassa on naurettavaa, että tuhlaat aikaasi ja vaivaudut tuommoista kirjoittamaan, minä kirjoitan ja haaskaan aikaani, koska jos kirjoitukseni tosiaan saa sinut tuntemaan noin, alkaa olla aika kiire hakea keskusteluapua, ehkä jopa jonkunlaista lääkitystä. Elämäsi voisi olla parempaakin.
Toisaalta, on surullista, että olet noin sairas. Vaikka minä olen tuntematon, sinä katsot, että juuri sinun kipusi, huomion kipeytesi, kommentoinnin tarpeesi, loukkauksen tarpeesi, eli kostosi, voi kohdistua keneen tahansa. Sinä siis yrität tahallasi loukata, satuttaa ja vahingoittaa, ja niin epätoivoinen kun se yritys onkin, ajatus sen takana on vain yksinkertaisesti väärin. Sillä millä oikeudella me toisillemme kostamme: etenkin kostamme niille, kenelle asia ei kuulu. Luulet purkavasi jotain minuun, mutta minä lähetän sen sinulle takaisin, sillä sinä sitä tarvitset, sinun sitä tarvitsee miettiä. Sinä olet se, joka omassa itsessään kiroaa, itsensä kiroaa ja haukkuu itsensä: pidä siis itselläsi vaan ja yritä toipua.
En tiedä onko ehkä otsikkoosikin tullut kirjoitusvirhe, mutta vielä kerran: hän ei ollut vittupää, enkä ole minäkään. Kukaan ei rakenna yksin parisuhdetta eikä eroa siitä. En siis ole yksin rakentanut... Ei vaan "raknetnaut" pirunkirkkoani ja siis ota vain itsellesi: ei minua kiinnosta, hieman liian yksinkertaistettua ajattelua.
Ja niin. Hyvä lisäys keskustelupalstalle "EI TARVITSE KOMMENTOIDA " että toinen varmasti tukkisi suunsa, jäisi keskustelemaan "yksin" tajuaisi miten hänet on muka jotenkin "lyöty". Kuule, Rami-poika, kasvapa vähän aikuiseksi ja yritä edes tajuta alkeellisesti se, että tämäkin on keskustelupalsta ja sinulla ei ole täällä, eikä muuallakaan mitään valtaa kertoa, kuka voi kommentoida mitäkin ja kenen tarpeet on millaiset.
Että Rami Pussinen: kommentoin vielä kommentoimasta päästyänikin ja toivotan onnea aivojen hankintaan, sillä ne tulevat sinulle tarpeen.
PS. Niin, et varmaan tajunnut sitäkään ajatella, että olen ollut surullinen, en lyöty, en puolustuskyvytön enkä heikko, itsetunnoltani tai muuten. Sinä olet typerys.
pussisen rami se käy kirjottelee jokaiselle kommentteja, hmm.. mulla ei oo tänää mitää tekemistä, käyn vähä pilailemassa toisten kustannuksella, kjäh kjäh..taidat olla 15-v.. mäki tein kepposii siinä isässä ja hauskaa oli..mutta typerältä näyttää näin sivullisesta..Pussinen..roskapussinen?
JÄTÄ MUT RAUHAAN!
Tätä voi olla todella vaikea uskoa, mutta ihmisestä tuntuu tuolla tavalla vanhalta vain sen takia, että on sen hetkiseen tilanteeseen tyytymätön. Ei siksi, että iässä olisi vikaa. Ei siksi, että elämä oikeasti kulkisi ohitse. Se vain tuntuu siltä. Mikä ikinä se oma ikä onkaan, niin ihan minkä ikäisenä vain voi kokea niin, että on vanha ja elämä lipuu ohi, jos ei ole onnellinen. Se tunne loppuu heti, kun onnellisuuden löytää vaikka olisi kuinka vanha. Tietysti se tuossa tilassa tuntuu, että ei löydä koskaan, mutta se on täysin yrittämiskysymys. Ja jos tarpeeksi jotain tahtoo, niin silloin tekeekin sen eteen paljon.
Tyhmä esimerkki, mutta jos se näyttäisi kuinka se ei johdu muusta kuin mielentilasta. Olin aivan yksin suurinpiirtein 16v:stä 21-vuotiaaksi. Eli noin 5 vuotta. Asuin yksin, tietoisesti työnsin kaikki potentiaaliset seurustelukumppanit pois enkä koskaan edes sen vertaa kuin halannut ketään. Johtuen rakkauden tunteista erästä ihmistä kohtaan ja ajatuksista siihen liittyen. En tuntenut pystyväni kuin olemaan yksin. Tuntui todella vahvasti siltä, että elämä lipuu ohitse. Kaikki muut tekevät sitä ja tätä ja joillain lapsuudenkavereilla oli jo perhekin ja siitäkös sain kuulla muilta, että miksi olen niin epäonnistunut, että en mitään saa aikaan sillä suunnalla, Yhtään mitään.
En ollut ollenkaan vanha ja kaikki asiat olisi ollut saavutettavissa vaikka 20 vuodenkin päästä, mutta silloin se tuntui raskaalta, eikä sitä nähnyt niin. Näki vain ne hetket jotka valuu hukkaan koko ajan. Se luo ahdistavan vankilan ja toivottomuutta. Toivottomuudessa harvoin osaa katsoa tulevaisuuteen. Ei silloin tajunnut, että joskus vielä elämä on muuttunut ja paljon parempaa. Kaikkia niitä asioita, joita on halunnut eikä enää yksinäistä. En osaa sanoa millä tavoin elämä lähtee rullamaan, ehkä eri tavoin jokaisella.
Toinen esimerkki on isäni, joka on löytänyt nyt yli kuusikymppisenä ikäisensä naisystävän, joka on nätti, älykäs, kulturelli ja kiinnostunut aivan samoista asioista kuin isäni. Käyvät yhdessä sienestämässä, museoissa ja istuttelevat kukkia. Ovat edelleen kauhean rakastuneen oloisia, katsovat elokuviakin aina ihan kiinni toisissaan. Molemmat niistä elävät onnellisina nykyhetkeä. Isä elää sitä eikä 10 vuoden yksinäisyyttä tai jätetyksi tulemista huonoakin huonommasta liitosta.
Tuo huono lohdutusyritys piti vaan sanoa. Ja etenkin kun joku Rami Kusinen jakelee kommentointiohjeita.
Niin ja se, että jättäjänä ja jätettynä oleminen on erilaista. Jätetyn on siinä mielessä helpompaa, että se on jätetty ja asiat on sille selkeitä. Ei tarvitse ajatella, että se voisi vielä onnistua. Tietää ettei ole tarpeeksi, ei ole tarpeeksi välittämistä, ei halua olla yhdessä jne. Sille osapuolelle se koko tarina on loppuunasti käyty ja on helpompi siksi. Jättäminen tarkoittaa sitä, että toinen ei halua jatkaa. Se on helppo viesti, helpompi kuin ehkä yleensä ajatellaan. Siitä on luonnollista siirtyä eteenpäin.
Kiitos, se oli itseasiassa hyvä lohdutusyritys. Ja itseasiassa puhut aika viisaita, ehkä kyse todella ei ole iästä, vaan tosiaan tuosta toivottomuudesta/surusta/onnettomuudesta.
Sitä aina ajatellaan, miten jättäjä on kelannut asiat muka, mutta ainakin joskus saattaa olla, kuten tässä, että viimeiseen saakka yrittää kelata niitä sen ihmisen kanssa, joka vaan kiistää ne: sitten lataa kaiken niskaan ja koska on se paha jättäjä, niin pitäähän se kantaa. Mitään ei saa välttämättä selväksi, millekään ei saa loppua ja no... Näin siinä sitten käy. Jää yksin loppuun saakka. Tai. Tähän saakka. Ehkä minun pitäisi sanoakin niin.
Eikä se taida kummankaan osa olla helppo välttämättä.
Alkoi itkettämään, mutta sillälailla hyvällä tavalla. Kiitos, kun kuulit minua.
Ei niin, ei se kummankaan osa ole helppo. Jätetylle ehkä vierii suurempi tuska kerralla, mutta se menee myös nopeammin ohi, koska se kaikki tulee heti ja siinä on aina se lopullisuus mukana, joka auttaa eteenpäin. Omasta kokemuksesta tiedän, että meni vuosi saavuttaa se tila, että ei enää kirpaise sisällä mikään siihen liittyvä eikä mikään satunnainenkaan muistuta satuttavalla tavalla. Noin vuoden ajan kirpaisi aina, vaikka asiat muuten olivat aika terveesti. Joten kyllä sekin osa aikaa vie.
Ymmärrän ehkä tuon mitä sanot enkä ole sitä mieltä, että se olisi reilua. Eikä suhteen loppuminen varmasti ole koskaan vain toisen syy. Vikaa on ollut myös toisessa eikä jättäjän tarvitse sitäkin kantaa. Mutta se jättäminen ei ole työkalu, jolla selvitellään asioita. Se on jotain, mitä tehdään kun ei enää haluta selvittää niitä. Kun asiat ovat ohi. Ymmärrän, että joskus asiat menevät vaikeaksi, mutta jos oikeasti haluaisi sittenkin selvittää ne, niin ei pidä jättää. Voi puhua tuhannen kerran, pitää taukoa tai kertoa ottavansa omaa aikaa, vaatia itseään kuulluksi, ihan mitä tahansa. Se ei ole kenenkään ihmisarvolle oikein, että sen kohdalla käytetään jättämistä työkaluna. En halua mitenkään lisätä tuskaasi olemalla tätä mieltä. Tunteiden tasolla ymmärrän sinun kokemuksesi ja ajattelen, että nuo tunteet mitä koet ovat täysin oikeita, perusteltuja ja järkeviä. Järjen tasolla ajatukseni menee toiseen suuntaan. Eikä sillä järjellä niin merkitystä olekaan kuin ehkä muiden kokemuksen ymmärtämiseksi.
Ymmärrän, mitä tarkoitat sillä, ettei jättämistä voi pitää työkaluna, tai ainakin uskon niin. Meillä vaan minua kiristettiin sillä että milloin suhde on mistäkin syystä ohi ja kuten sanoin, minä menetin itseni. Siinä on vaihtoehtona vain se, että lähtee ja jättää. Et siinä mielessä siis lisää tuskaani, saa mielipiteensä ilmaista, en pahastu siitä. Tiedän kyllä meidän tilanteemme, kuten ap-aloituksessanikin sanoin, en ole mitenkään unohtanut sitä ja syyt olivat täysin selvät. Siis tarkoitan, että ei hätää, ei minulla ole syytä loukkaantua. Tuskani (suhteesta) ei johdu jättämisestä tekona, vaan ehkä enemmän siitä pettymyksestä, että mitä luvattiin, minkä piti olla totta, mitkä oli odotukset ja mikä sitten olikin lopputulos. Ei ole ihmisarvolle oikein kiristää myöskään jäämään vain omilla ehdoillaan, eikä vaatia ikuista aikaa kuunnella, ymmärtää, pyytää kuulluksi tulemista. Kukaan ei vaan jaksa enää tuhannetta kertaa pyytää, korjata, jaksaa, olla, selittää, pyydellä anteeksi eikä tapella omasta ajastaan... Ei voi vaatia ikuisesti aikaa. Etenkään enää siinä vaiheessa, kun toinen on loppu ja kertoo sen. Siinä vaiheessa pitäisi jo tajuta sitten edes se, että ehkä todella on sitten sen toisen parhaaksi mennä, jos ei itse mihinkään muuhun pysty... Tietenkään tämmöiset ihmiset eivät sitä koskaan tajua. Sääli sinänsä.
Ehkä ymmärrät, mitä tarkoitan. Suhteessa ei saa kumpikaan menettää itseään, mielestäni suhde ei ole terve silloin. Asiat voivat olla pahempiakin kuin vain vaikeita ja joskus ero voi olla ensimmäinen askel oikeaan suuntaan.
Ehkä se vituttaa, että missään vaiheessa ei minua kuultu, ei edes erossa. Tuntuu turhauttavalta, että toisella on ikuinen oikeus olla marttyyri ja toisella maksaa. No, näinhän se ei tietenkään siis käytännössä ole, erossahan sitä tietenkään ei sitten tarvitsisi olla enää velvollinen kantamaan toista. Näin vaan tein; minä kannoin häntä jopa silloin, hän ei kantanut minua koskaan. Ehkä se pettymys on sitäkin, että olisi herännyt edes silloin. Tietenkin on helpompaa (yleisesti) mennä vain jätetyn puolelle, koska se on se, joka välttyi myös lopullisen ratkaisun tekemiseltä. Sillä näinhän se myös on, vaikka joskus jätetään ns. liian helposti, joskus pitäisi jättää helpommin. Mutta on helpompi roikkua myös martyyrina joskus, kun antaa kuolin isku ja ottaa kuraa niskaan.
No, niin, semmoista se, eipä ole ihmisen suhteet helppoja, ei oleminen, eikä lopettaminen. Kenellekään, näinhän se on.
Ymmärrän myös, että hänellä siellä jossain, on myös vain ne eväät mitkä on saanut, uskon että ihminen tekee parhaansa mukaan. Mihin kenenkin paras riittää on toinen juttu. En siis pidä häntä sinänsä pahana ihmisenä, vituttaa vaan, että piti asioitten mennä näin paskasti loppuun saakka. Nyt on hieman helpottanut, itseasiassa hyvä, että toit toista näkökulmaa, arvostan sitä. Jotenkin on ollut vaikea edes puhua kenellekään. Tuntuu, että hassua kyllä, tämäkin auttoi. Että sen on saanut ulos.
Sattuu vaan välillä. Minäkin luulin että menen vain kerran elämässäni kihloihin ja siitä naimisiin. No, ei tainnut pitää sekään paikkaansa. Se vissiin pitää vain oppia hyväksymään. Ja tavallaan... Kyllähän sen onkin hyväksynyt, sitä vaan tosiaan... No, mä en ole monen ihmisen ihminen. Mä luulin, ettei muita enää tule. Ja tunsin siitä suurta vapautta ja onnea, sitoutumisesta. Kunnes se vaan osoittautui, miksi nyt osoittautui. No, jaa... Ehkä.
Elämä on :) Päivä kerrallaan, onhan tässä nämäkin päivät mennyt. Ehkä mun todella pitää ruveta tekemään asialle jotain, sinua lainatakseni: "Tietysti se tuossa tilassa tuntuu, että ei löydä koskaan, mutta se on täysin yrittämiskysymys. Ja jos tarpeeksi jotain tahtoo, niin silloin tekeekin sen eteen paljon. "
Ja jo sen myöntäminen, että ehkä mä en vaan ole elämääni tyytyväinen on ollut tervettä: sitäkun on oli pakko olla niin helvetin vahva, niin se jäi päälle. Muurit suojelee, mutta ne myös erottaa. Ehkä pitäs taas vaan ottaa riski ja ruveta elämään.
Minä olen eronnut n. 10v:n avosuhteesta jo n. 15 vuotta sitten, mutta en ole pystynyt uuteen suhteeseen vieläkään. Entinen avomieheni harrasti henkistä väkivaltaa ja yhden ainoan fyysisen väkivallan jälkeen oli viimeinen pisara.
Olen tuntenut pari vuotta erään miehen tanssien merkeissä. Tuntui, että siinä minulle mukava mies. Kuitenkin toisen kerran kylässä käytyään totesi, ettei halua suhdetta. Hänellä kun kuulemma oli kaveri jo muualla. Olisi halunnut vain seksiä. No, onneksi ei ehditty niin pitkälle.
Enää en jaksa edes itkeä.
Yhden yön suhteet ei sytytä, pikemminkin oksettaisi, enkä niitä harrasta. Luotto on miehiin siinä suhteessa mennyt.
Ystävinä minulla on kyllä sekä naisia että miehiä.
Kirjoituksesi sait minut itkemään. Ajattelin aina, että olen ainut päällä maan joka tuntee näin syvästi, tästä aiheesta, suuren rakkauden oltua ja mentyä. Kirjoitit kuin sydämelläni. Ajattelen aivan samoin. Tilannekin tuntuu samalta, sillä erotuksella että minun erostani on 3 vuotta ja kaksi kuukautta.
Hän meni uuteen todella nopeasti, syistä jotka eivät ole minulle vieläkään täysin selviä. Koetin kysyä ja selvittää, ehkä sitten olisin päässyt itsekin eteenpäin nopeammin, mutta hän ei vastauksia halunnut antaa tai ehkä osannutkaan. Mutta kaikki kaikessa, on elämä ennen ja jälkeen hänen. Se on kauheaa tajuta. Yhtä voimallisesti kuin hän tuli elämääni, hän siitä myös lähti.
Olen yksin myös ja pärjään. Moni kyselee, eikö sitä uutta löydy. Vastaan aina, että se tulee jos on tullakseen. Tuntuvat olevan ihmeissään tilanteestani. Käsittävät myös sen, miten minuun sattui. Mutta jotenkin tuntuu että elämä meni jo. Rakennan uutta, mutta edelleen olen aika alkutekijöissä.
Mutta silti mietin, saattoiko se toinen olla se oikea jos hän meni, lähti, jätti? Miten sinä ajattelet tämän kohdan, ap.?
Kaikkein vaikeinta kai tässä on se, että itse on rakastanut syvästi ja halusi kaiken toisen kanssa. Siitä tunteesta minä koitan toipua. Olen ihastunut myös toisiin eron jälkeen, mutta mikään ei kanna. Rakastelua en ole halunnut enkä osannut hänen jälkeensä. Olen kuin pieni tyttönen eksyksissä, vailla suuntaa. Menen elämän virrassa, mutta mikään ei herätä. Silti osaan nauttia pienistä onnen hetkistä, sillä en voisi kuvitellakaan että kohdalleni tulisi jotain niin suurta enää. Tuntuu, että se suuri, se kaikki, se oikea, meni jo. Miten sitä suurempaa voisi enää tulla? Ja toisaalta, eikö ole pakko tulla, jotta edes voisi alkaa uuteen?
Joskus tuntuu niin lohduttomalta. Ei ole kovin monta yötä kun kaipasin häntä suuresti. Nytkin kyyneleet tulevat silmiini. Hän on edelleen ihollani, sanat, lämpimät kosketukset soivat korvissani. Myöskin ne tuliset hetket, kun en olisi uskaltanut rakastaa ja hän minua siihen rohkaisi. Sitten hän vain lähti. Katosi elämästäni. Mikään ei ole ollut mustempaa kuin maailma sen jälkeen.
Pelkään joskus, etten rakastu enää koskaan. Se olisi surullista, mutta koitan senkin hyväksyä. Sillä on vaikea rakastua, jos on rakastunut toiseen. Kuten minä olen, suureen rakkauteeni.
Olen hieman katkerakin elämälle, että miksi minulle piti käydä näin. Sillä ajattelin aina, että löydän lopulta sen oikean, uskoin siihen. Ihan rehellisesti, en usko, että tulen menemään naimisiin tai saamaan lapsia, sillä se tarvitsisi niin suuren ihmeen, että en tiedä onko sellaista olemassa.. Tuntuu, että toisille nämä asiat käyvät helpommin, mutta minulle on jostain syystä annettu tällaista. Sitten koitan aina muistaa, että on vakavempiakin juttuja tässä elämässä... Mutta sydän on suruinen, edelleen.
Toivotan sinulle voimia elämän pimeinä hetkinä. Tiedän, mitä on todella kaivata toista ihmistä. Pelkään, ettei se ikävä lopu koskaan. Pelkään, että tiedän jo miten tässä käy. Mikä voi silloin olla kaiken merkitys, kun sanojesi mukaisestikin kirjoitat: "Ilman rakkautta et ole. Ja yksin itsesi rakastaminen ei vaan riitä. Kaikki muu on valhetta."
Minut on aikoinaan jätetty . . . siitä on jo kauan.
Silloin heti eron jälkeen minulle tuli aivan mahdoton halipula ja yksinäisyys.
Yksin jääminen parisuhteen jälkeen laukaisi halipulan . .. tai sellaisen tunteen.
Mut, kun koko parisuhde ei ollut toiminut kunnolla, niin ei me exsän kanssa halailtu parisuhteessakaan!!!!
Ajattelin silloin, et ei tää ole senkummempaa nyt eron jälkeenkään. . . Nyt olen yksin, en voi halata ketään. Aikaisemmin olin parisuhteessa, jossa puolisot olivat jo kaukana toisistaan, emmekä sen vuoksi voineet halata.
Sitten toinen vaikea kohta on irtipäästäminen ja luopuminen.
Exsällä on oikeus omaan elämään ja hän saa elää sitä niin kuin hän sitä haluaa, eikä se kuulu eron jälkeen minulle!!!
Minulla on oikeus omaan elämääni ja oikeus elää sitä ihan niin kuin itse haluan, eikä se kuulu exsälle, et miten mä elän!!!
Muistot jää jäljelle, eikä niitä voi hävittää tai unhoittaa. . . Niiden kanssa täytyy oppia vain elämään.
Huomasin, että kun ajattelen exsää tunteella, niin aina minulle tuli kurja-olo.
Sit hokasin, et kun ajattelen exsää järjellä, et kuinka huonosti meillä meni ja et ero oli aivan oikea päätös, niin olokin koheni!
Itse ajattelen niin, et jos parisuhde päättyy eroon, ei se silloin ole olut suurta rakkautta ja se ainoa oikea on vielä edessäpäin!!! . . . Ei elämä koskaan eroon lopu!!!
Eron jälkeen alkaa uusi elämä, jonka voi rakentaa toisin. Erosta voi oppia!!
Ja kaikki me vanhetaan ja rypyt kuuluvat ikääntymiseen!! Rypyt kasvoissa kertovat eletystä elämästä . . . iloista, onnesta, suruista, murheista . . . ne kertovat meistä itsestämme ja eletystä elämästämme, EIKÄ niitä tarvitse hävetä!!!!!
. . . Elämä voittaa . . . elämä opettaa . . . Eikä koskaan voi tietää mitä hyvää elämä tuo vielä tullessaan . . .Se oikea rakkaus voi odotaa jo nurkantakana ja saapuu . . . kun aika on!
Hankipa itsellesi kirja Jälleenrakennus -kun suhteesi päättyy, tarvitset todellakin jälleenrakennusta. Kirjaa käytetään perusteoksena eroseminaareissa, luettuasi kirjan ymmärrät paremmin itseäsi ja voit oppia paljon parisuhteestasi ja itsestäsi. Voit eheytyä paremmaksi omaksi itseksesi, saat terveemmän itsetuntosi takaisin ja voit alkaa rakentaa suhteitasi toimivammiksi tulevaisuudessa. Voit myös osallistua eroseminaariin jos sellainen tuntuu tarpeelliselta ja on mahdollista paikkakunnallasi. Ei kannata jäädä menneisyyden vangiksi, paremmat päivät ovat edessä. Kävin itse aikanaan Fisher eroseminaarin ja siitä tuli käännekohta silloisessa elämässäni. Nyt olen ollut toimivassa parisuhteessa jo vuosia.