Kaikkien vaalien kestoteema on Suomen mahdollinen jäsenyys Pohjois-Atlantin puolustusliitossa. Vuoden 2011 eduskuntavaalien alla on käyty keskustelua myös asevelvollisuusjärjestelmän tulevaisuudesta. Koska kantojani on usein tiedusteltu, yritän ilmaista niitä tässä lyhyesti.
Ehdin elää varhaisen aikuisuuteni maailmassa, joka oli jakautunut Lännen ja Idän etupiireihin. Suomi sijaitsi epämääräisellä harmaalla vyöhykkeellä, vain puolittain tunnustettuna osana läntistä yhteisöä, jonkinlaisena neuvostoblokin liitännäisjäsenenä.
Mielestäni NATO-jäsenyyden aika olisi ollut Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa. Silloin se olisi merkinnyt ennen kaikkea henkistä irtiottoa YYA-menneisyydestä.
Nyttemmin NATOn sisällä on vallinnut suuntaus pois jäsenmaiden alueellisesta puolustuksesta ja asevelvollisuusarmeijoista ja kohti huipputeknologialla varustettuja, ammattisotilaista koostuvia pieniä iskujoukkoja, jotka on tarkoitettu käytettäväksi lähinnä NATO-alueen ulkopuolisissa konflikteissa.
Kannatan yleistä asevelvollisuutta ja laajaan koulutettuun reserviin pohjautuvaa maanpuolustusta. Emme pysty ennustamaan Suomen turvallisuuspoliittisen ympäristön, etenkään Venäjän, kehitystä pidemmällä aikajänteellä, emmekä voi itse päättää, millaisia uhkia Suomeen mahdollisesti tulevaisuudessa kohdistuu. Suomen on siksi varauduttava tarvittaessa puolustamaan aluettaan myös perinteistä invaasiota vastaan. Tämä ei ole mahdollista muutaman kymmenen tuhannen ammattisotilaan joukolla.
On epävarmaa, olisiko jäsenyys NATOssa yhdistettävissä nykyisenkaltaiseen asevelvollisuuteen. Sotateknologia muuttuu koko ajan kalliimmaksi, ja materiaalihankinnat vievät kasvavan osan NATO-maiden puolustusbudjeteista. Suuren reservin varustaminen NATO-standardien mukaisesti edellyttäisi puolustusmenoihin roimia korotuksia, jotka taas ovat poliittisesti käytännössä mahdottomia.
Suomen suuri pinta-ala ja ympäristön pitkän tähtäyksen epävakaus eivät ole ainoa perustelu yleisen asevelvollisuuden ylläpidolle. Pidän itseisarvoisen tärkeänä, että armeijan kaltainen väkivaltakoneisto koostuu "tavallisesta kansasta" ja että tämä tavallinen kansa sitoutetaan oman maan vapauden ja turvallisuuden ylläpitoon. Tutkimusten mukaan suomalaisten maanpuolustustahto ja -valmius ovat poikkeuksellisen korkeita. Maanpuolustustahdon kannalta olisi tuhoisaa, jos valtiovalta viestittäisi kansalaisilleen, että näiden panosta ei tarvita eikä alttiutta arvosteta.
Väheksyä ei pidä sitäkään näkökohtaa, että luokkaistuvassa ja eriarvoistuvassa yhteiskunnassa armeija on jäämässä yhdeksi niistä harvoista paikoista ja tilanteista, joissa ihmiset joutuvat kohtaamaan koko kansan syvien rivien kirjon.
En suhtaudu periaatteellisen kielteisesti NATO-jäsenyyteen, koska katson Suomen kuuluvan luontevasti samaan arvoyhteisöön useimpien NATO-maiden kanssa. Kysymystä on kuitenkin mielestäni tarkasteltava nimenomaan suhteessa asevelvollisuusjärjestelmän tulevaisuuteen.
Pidän nykymaailmassa ongelmallisena sitä, että asevelvollisuus kohdistuu vain miespuoliseen väestöön. Harkittavaksi tulisi ottaa kumpaakin sukupuolta koskeva kansalaispalvelus, jonka voisi suorittaa joko siviili- tai aseellisena palveluksena.
Suomen puolustus perustuu laajaan, koulutettuun reserviin. Sen jälkeen, kun suojeluskunta- ja lottajärjestöt kiellettiin "fasistisina" organisaatioina toisen maailmansodan jälkeen, reserviläistoiminta on kuitenkin ollut Suomessa retuperällä. Reserviläiset joutuvat järjestämään toimintansa itsenäisesti, reserviläisyhdistysten puitteissa, ja ylläpitämään esim. ampumataitojaan omilla aseillaan ja omalla rahalla.
Vaikka Suomen maanpuolustus nojaa koulutettuun reserviin, valtiovallan ja poliitikkojen suhtautuminen reserviläistoimintaan on parhaimmillaankin välinpitämätön ja pahimmillaan suorastaan vihamielinen. Reserviläistoiminta, varsinkin ampumatoiminta, nähdään asehullujen rambojen puuhasteluna.
Vuosikymmenten vasemmistolaisen propagandan tuloksena sanalla "suojeluskunta" on monien ihmisten mielessä ikävä kaiku. On kuitenkin muistettava, että useimmissa Euroopan maissa, mm. muissa Pohjoismaissa ja Virossa, on vastaava, valtiovallan suojeluksessa oleva ja siihen integroitu vapaaehtoinen maanpuolustusorganisaatio. Mielestäni sellainen pitäisi luoda uudelleen myös Suomeen, kutsuttaisiin sitä sitten "suojeluskunnaksi" tai joksikin muuksi.
Ehdin elää varhaisen aikuisuuteni maailmassa, joka oli jakautunut Lännen ja Idän etupiireihin. Suomi sijaitsi epämääräisellä harmaalla vyöhykkeellä, vain puolittain tunnustettuna osana läntistä yhteisöä, jonkinlaisena neuvostoblokin liitännäisjäsenenä.
Mielestäni NATO-jäsenyyden aika olisi ollut Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa. Silloin se olisi merkinnyt ennen kaikkea henkistä irtiottoa YYA-menneisyydestä.
Nyttemmin NATOn sisällä on vallinnut suuntaus pois jäsenmaiden alueellisesta puolustuksesta ja asevelvollisuusarmeijoista ja kohti huipputeknologialla varustettuja, ammattisotilaista koostuvia pieniä iskujoukkoja, jotka on tarkoitettu käytettäväksi lähinnä NATO-alueen ulkopuolisissa konflikteissa.
Kannatan yleistä asevelvollisuutta ja laajaan koulutettuun reserviin pohjautuvaa maanpuolustusta. Emme pysty ennustamaan Suomen turvallisuuspoliittisen ympäristön, etenkään Venäjän, kehitystä pidemmällä aikajänteellä, emmekä voi itse päättää, millaisia uhkia Suomeen mahdollisesti tulevaisuudessa kohdistuu. Suomen on siksi varauduttava tarvittaessa puolustamaan aluettaan myös perinteistä invaasiota vastaan. Tämä ei ole mahdollista muutaman kymmenen tuhannen ammattisotilaan joukolla.
On epävarmaa, olisiko jäsenyys NATOssa yhdistettävissä nykyisenkaltaiseen asevelvollisuuteen. Sotateknologia muuttuu koko ajan kalliimmaksi, ja materiaalihankinnat vievät kasvavan osan NATO-maiden puolustusbudjeteista. Suuren reservin varustaminen NATO-standardien mukaisesti edellyttäisi puolustusmenoihin roimia korotuksia, jotka taas ovat poliittisesti käytännössä mahdottomia.
Suomen suuri pinta-ala ja ympäristön pitkän tähtäyksen epävakaus eivät ole ainoa perustelu yleisen asevelvollisuuden ylläpidolle. Pidän itseisarvoisen tärkeänä, että armeijan kaltainen väkivaltakoneisto koostuu "tavallisesta kansasta" ja että tämä tavallinen kansa sitoutetaan oman maan vapauden ja turvallisuuden ylläpitoon. Tutkimusten mukaan suomalaisten maanpuolustustahto ja -valmius ovat poikkeuksellisen korkeita. Maanpuolustustahdon kannalta olisi tuhoisaa, jos valtiovalta viestittäisi kansalaisilleen, että näiden panosta ei tarvita eikä alttiutta arvosteta.
Väheksyä ei pidä sitäkään näkökohtaa, että luokkaistuvassa ja eriarvoistuvassa yhteiskunnassa armeija on jäämässä yhdeksi niistä harvoista paikoista ja tilanteista, joissa ihmiset joutuvat kohtaamaan koko kansan syvien rivien kirjon.
En suhtaudu periaatteellisen kielteisesti NATO-jäsenyyteen, koska katson Suomen kuuluvan luontevasti samaan arvoyhteisöön useimpien NATO-maiden kanssa. Kysymystä on kuitenkin mielestäni tarkasteltava nimenomaan suhteessa asevelvollisuusjärjestelmän tulevaisuuteen.
Pidän nykymaailmassa ongelmallisena sitä, että asevelvollisuus kohdistuu vain miespuoliseen väestöön. Harkittavaksi tulisi ottaa kumpaakin sukupuolta koskeva kansalaispalvelus, jonka voisi suorittaa joko siviili- tai aseellisena palveluksena.
Suomen puolustus perustuu laajaan, koulutettuun reserviin. Sen jälkeen, kun suojeluskunta- ja lottajärjestöt kiellettiin "fasistisina" organisaatioina toisen maailmansodan jälkeen, reserviläistoiminta on kuitenkin ollut Suomessa retuperällä. Reserviläiset joutuvat järjestämään toimintansa itsenäisesti, reserviläisyhdistysten puitteissa, ja ylläpitämään esim. ampumataitojaan omilla aseillaan ja omalla rahalla.
Vaikka Suomen maanpuolustus nojaa koulutettuun reserviin, valtiovallan ja poliitikkojen suhtautuminen reserviläistoimintaan on parhaimmillaankin välinpitämätön ja pahimmillaan suorastaan vihamielinen. Reserviläistoiminta, varsinkin ampumatoiminta, nähdään asehullujen rambojen puuhasteluna.
Vuosikymmenten vasemmistolaisen propagandan tuloksena sanalla "suojeluskunta" on monien ihmisten mielessä ikävä kaiku. On kuitenkin muistettava, että useimmissa Euroopan maissa, mm. muissa Pohjoismaissa ja Virossa, on vastaava, valtiovallan suojeluksessa oleva ja siihen integroitu vapaaehtoinen maanpuolustusorganisaatio. Mielestäni sellainen pitäisi luoda uudelleen myös Suomeen, kutsuttaisiin sitä sitten "suojeluskunnaksi" tai joksikin muuksi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jussi itse ole sivari.
eli nähnyt valon
"Kannatan yleistä asevelvollisuutta ja laajaan koulutettuun reserviin pohjautuvaa maanpuolustusta."
No miksihän Jussi-boy itse sitten on sivari?
http://fi.wikiquote.org/wiki/Jussi_Halla-aho#Aseista_ja_sodasta
"Kävin sivarin poliittisena protestina. Syy on niin typerä, etten mielelläni puhu siitä. Suomen puolustusvoimien tulevaisuutta pohdittaessa ei voi luottaa siihen, että hyvät ajat jatkuvat loputtomasti. Nykyinen järjestelmä on säilytettävä pääpiirteissään."
Rikollisuudesta
"Minä ainakaan en mene väliin, jos näen jossakin pahoinpitelyn tai raiskauksen. Poliisille toki soitan, mutta on aivan varmaa, etten ryhdy omatoimisesti tapahtumiin puuttumaan. Yksi syy on se, että raiskaajat ja pahoinpitelijät, jotka yleisillä paikoilla suoritettavissa akteissa pääsääntöisesti ovat kolmannen maailman tulokkaita, ovat yleensä aseistettuja ja erittäin halukkaita vahingoittamaan ja tappamaan. En halua kuolla. Toinen ja luultavasti tärkeämpi syy on se, että en vähäisimmässäkään määrin halua riskeerata tilannetta, jossa joutuisin maksamaan jollekin Afrikan sarven ihmissaastalle vahingonkorvauksia "kivusta ja särystä". Tuollaisessa tilanteessa voisin hyvin kuvitella menettäväni kokonaan itsehillinnän ja ottavani hengiltä sekä tuomarin, kipua ja särkyä kärsineen saastan että häntä puolustavan oikeusavustajan." (Scriptassa 13. 9. 2007)[59]
Kannattaa lulea linkin kautta Jussin jutut niin näkee millaisesta kyse. Itse en ainakaan tuollaista äänestäisi.
mutta ei se muuta sita tosiseikkaa miksikaan etta kun sinuakin raiskaavat musukuukerit niin ihmiset yksinkertaisesti kavelevat pois.
Jussi suhtautuu asiaan hieman valinpitamattomasti, mutta on varmaa etta tulevaisuudessa musukuukerit alkavat loytamaan itsensa itarajan toiselta puolelta. On sinne ennenkin kyyditelty.