Olen 39v mies ja ollut avioliitossa 8v. Aikoinaan ehkäpä hieman liian nopeesti meni naimisiin. Meillä on kaksi todella mahtavaa lasta joita rakastan aivan älyttömästi. Lapset ovat 6v ja 7v, tyttö ja poika. Useamman vuoden on tuntunut että suhde on kuihduttava ja tukehduttava. Puolisolle tunteiden näyttäminen on miltei mahdotonta ja erimielisyyksistä puhuminenkin on yksin puhelua. Itse olen erittäin tunteilla elävä ja ehkäpä juuri se onkin suurin syy eron harkitsemiseen, koska tiedän meidän olevan aivan erilaisia ihmisiä. Vaimo olisikin monelle miehelle varmaan unelma, ei natise yhtään mistään, harrastaa jalkapalloa ja huolehtiikin meidän perheessä sen katselemisesta telkkarista, samoin jääkiekot. Itseä ne eivät laisinkaan kiinnosta, vaikka muuten paljon urheilenkin. Itse huolehdin ruuanlaitosta, muuten hän siivoa ja hoitaa pyykit. Horoskoopiltaan neitsyt, josta voi päätellä tuon siisteys intoilun J Ikinä ei valita päänsärkyä, mutta seksi on enempi suoritus kuin läheinen kontakti ja se onkin kanssa hieman etäännyttänyt seksistä vaikka muuten se hauskaa onkin J, siis ainakin aiemmin oli. Kaiken kaikkiaan ajatellen vaimoni olisikin monelle miehelle unelmien nainen. Kaveripiirissäkin erittäin pidetty.
Olen jo monta vuotta kärsinyt suhteessamme siitä että tunnepuoli on nolla. Siis hän on vain sen tyyppinen ihminen jolla ei tunteita ole ja olan kohautuksella on mennyt nekin yritykset keskustella kuinka ”kärsin” tälläisestä suhteesta.
Ulkoisin puolin elämä näyttää hyvältä, kaksi iloista lasta, iso omakotitalo ym. Luonteeltani olen sellainen että mielummin itse hieman kärsin kuin muille aiheutan mielipahaa. Ehkäpä siksi suhde on tälläisenä jatkunutkin näin pitkään. Eroakin kun olen miettinyt niin olen vaihtoehtona pitänyt sitä että vaimo ja lapset jäisivät asumaan taloon, vaikka se onkin minun omistuksessa. En haluaisi aiheuttaa lapsille suurta muutosta, varsinkaan kun heillä on tässä tien varrella kivat kaverit. Realiteetti kuitenkin on se että päähuoltajuus jää vaimolleni ja he isompaa asuntoa enemmän tarvitsevat.
Lähinnä olen ilmeisesti etsinyt jotain syytä miksi eroaisin vaimostani. Tässä taannoin tapasin eräällä kurssilla naisen, jonka kanssa ei mitään seksisuhdetta ollut, mutta häneen kuitenkin ihastuin. Siis tästä ei mitään tule, koska hän on hänen eläväisen työn takia. Tuo vaan herätti jotenkin kohmelosta, että millaista elämä olisi suhteessa jossa tunteet näkyy ja on hyvä olla. Tuollaista tunnetta en ollut tuntenut yli kymmeneen vuoteen. Jos kerrankin ajattelisin itseäni, kerranhan täällä vain eletään.
En halua neuvoja minnekkään parisuhde tapaamisiin, koska faktaa on se että tämä suhde ja minun tuteeni eivät enää tule muuttumaan. Vaimolleni haluan kaikkea hyvää ja jos me erotaan niin toivon hänen löytävänkin miehen joka hänelle paremmin sopisi.
Toivoisin kokemuksia vastaavassa tilanteessa olleilta kuin nyt itse olen. Tilanne on täysin uusi ja olen aivan pallohukassa. Miten lapset tälläisen muutoksen on ottaneet? Kyyneleitä varmaan valuu mutta onko se sen arvoista? Jos olet samassa tilanteessa tai käynyt läpi ”samanhenkisenä” vastaavan tilanteen niin olisin kiitollinen ajatuksista ja kokemuksista.
Itse on vaikea arvioida mitä muut tekstiä tulkitsee, mutta toivottavasti pääsitte jyvälle mitä tarkoitan. Tuntuu että on täysin hukassa mitä tehdä L
Olen jo monta vuotta kärsinyt suhteessamme siitä että tunnepuoli on nolla. Siis hän on vain sen tyyppinen ihminen jolla ei tunteita ole ja olan kohautuksella on mennyt nekin yritykset keskustella kuinka ”kärsin” tälläisestä suhteesta.
Ulkoisin puolin elämä näyttää hyvältä, kaksi iloista lasta, iso omakotitalo ym. Luonteeltani olen sellainen että mielummin itse hieman kärsin kuin muille aiheutan mielipahaa. Ehkäpä siksi suhde on tälläisenä jatkunutkin näin pitkään. Eroakin kun olen miettinyt niin olen vaihtoehtona pitänyt sitä että vaimo ja lapset jäisivät asumaan taloon, vaikka se onkin minun omistuksessa. En haluaisi aiheuttaa lapsille suurta muutosta, varsinkaan kun heillä on tässä tien varrella kivat kaverit. Realiteetti kuitenkin on se että päähuoltajuus jää vaimolleni ja he isompaa asuntoa enemmän tarvitsevat.
Lähinnä olen ilmeisesti etsinyt jotain syytä miksi eroaisin vaimostani. Tässä taannoin tapasin eräällä kurssilla naisen, jonka kanssa ei mitään seksisuhdetta ollut, mutta häneen kuitenkin ihastuin. Siis tästä ei mitään tule, koska hän on hänen eläväisen työn takia. Tuo vaan herätti jotenkin kohmelosta, että millaista elämä olisi suhteessa jossa tunteet näkyy ja on hyvä olla. Tuollaista tunnetta en ollut tuntenut yli kymmeneen vuoteen. Jos kerrankin ajattelisin itseäni, kerranhan täällä vain eletään.
En halua neuvoja minnekkään parisuhde tapaamisiin, koska faktaa on se että tämä suhde ja minun tuteeni eivät enää tule muuttumaan. Vaimolleni haluan kaikkea hyvää ja jos me erotaan niin toivon hänen löytävänkin miehen joka hänelle paremmin sopisi.
Toivoisin kokemuksia vastaavassa tilanteessa olleilta kuin nyt itse olen. Tilanne on täysin uusi ja olen aivan pallohukassa. Miten lapset tälläisen muutoksen on ottaneet? Kyyneleitä varmaan valuu mutta onko se sen arvoista? Jos olet samassa tilanteessa tai käynyt läpi ”samanhenkisenä” vastaavan tilanteen niin olisin kiitollinen ajatuksista ja kokemuksista.
Itse on vaikea arvioida mitä muut tekstiä tulkitsee, mutta toivottavasti pääsitte jyvälle mitä tarkoitan. Tuntuu että on täysin hukassa mitä tehdä L
Vastaukset 16
Vanhimmat
voisin kuvitella exmieheni kirjoittaneen tuon 90 luvulla kun vielä yhdessä elelimme ja pyöritimme lapsiperhearkea. Hän varmaan koki suhteemme juuri noin. Erosimme vasta 15 vuoden yhteiselon jälkeen.
Lapset olivat 10. 12 ja 14 silloin. Olin aika katkera kun kuulin että mies oli jo vuosia miettinyt eroa ennenkuin sen sitten pystyi ottamaan. Minä suunnittelin remontteja sun muita tulevaisuuksia ymmärtämättä että mitäs nyt tapahtui. Kyllähän minä silti tiesin että suhteemme oli retuperällä mutta n myöntänyt sitä. Viimeiset vuodet juostiin molemmat vieraissakin. Ehkä olisi järkevää ottaa ero ennen kuin homma karkaa käsistä ja tulee niitä muita kuvioita millä omia tarpeita sitten tyydytetään. Ero on katkerampi ja lapsille rankempi mitä tulehtuneemmaksi homma menee. Olin vihainen miehelle että ei ollut aikaisemmin ottanut sitä eroa minusta. Olin tietenkin ihan murtunut ja niin oli mieskin. Laihduttiin molemmat huimasti. Riideltiin ja itkettiin.
Olihan siinä kipua ja tuskaa ja lapset oireili. Varsinkin vanhin. Jokainen omalla tavallaan.
Viisi vuotta kipuiltiin molemmat tahoillamme ennenkuin alettiin uusiin suhteisiin. Yritettiin vielä keskenämmekin vuoden oltuamme erillään mutta minä lopetin sen touhun. Liikaa solmuja.
Mies kyllä erehtyi luulemaan etten minä kaivannut hellyyttä ja että olen luonteeltani kylmä. Hänelle olin kyllä mutta löysin itsestäni uudessa suhteessani paljonkin hellyyttä. Meillä on molemmilla nyt asiat hyvin mutta paljon siinä välissä oli tuskaa. En edellenkään osaa kuitenkaan vastata kannattiko se kaikki. Lapsille olisin toivonut eheän perheen missä kasvaa. Yksin olin aika voimaton ne 5 vuotta jolloin olisin tarvinnut sitä miestä siihen. Arki on rankkaa ilman toista siinä.
Jotenkin juttusi kolahti vaikka en itse henk. kohtaisesti ole tuota kokenut. Mutta tiedän erään parsikunnan joka on vähän samassa tilanteessa. Kaksi lasta, talo ja varmaan ulkopuolisesta kaikki vaikuttaa ihanteelliselta, mutta kuitenkin ovat kasvaneet eroon toisistaan. Mutta yrittävät kaiken pitää kasassa lasten takia ja muutenkin yrittää yhdessä olla ehjä perhe. Mutta onko se sitten sen arvoista että kulissit pysyy pystyssä? Vaikea sitä on kenenkään ulkopuolisen sanoa jokaisen sen pitää itse tehdä ratkaisut. Varmaan lapset kaipaavat isää jos muutat pois. Varmaan prosessin läpi viemininen vie aikaa ja on välillä raskastakin, mutta samalla voi löytää jotakin uutta. Vanhassa on vaan aina tutumpi pysyä kun lähteä uuteen koska kaikki uudet muutokset pelottavat ja tässä teidänkin tilanteessa on niin monesta ihmisestä kyse ja sen kautta vielä muistakin lähipiiristä.
Toisaalta vanhempia eroaa ja kyllä lapset selviävät. Itsekin olen ero lapsi ja isää kaipasin lapsena, mutta kuitenkin selvittiin elämästä äidin kanssa.
Mutta kannattaa olla liitossa jossa ei ole mitään läheisyyttä, seksiä ja sitä mitä kahden parisuhteessa olevan ihmisen välillä pitäisi olla. Varmasti kannattaa keskustella järkevästi vaimon kanssa asioista vaikka ette olisi menossa mihinkään parisuhde tapaamisiin koska teidän kuitenkin pitää sopia asiat lasten asioista kja kaikesta muusta jos olette todellakin eromassa.
Hei, tilanteesi kuulosta tutulta ja luulempa, että aistin jopa ahdistuksen mitä kannat. Lyhyehkösti kerron.
Päätimme erota (otin puheeksi eron) entisen puolison kanssa 19v. yhdessä olemisen jälkeen. Päätös oli yhteinen; hän oli samoilla linjoilla ilman hampaiden kiristystä. Itse olin miettinyt asiaa mielessäni 4 vuotta ja juuri näin pitkään mietin, koska lasten vuoksi olin huolissani. Meillä on 8 ja 12 vuotiaat pojat. Lapsilla on hyvä isä, mutta kaikenlaisten yritysten ja ymmärtämisten jälkeen suhteemme ei toiminut. Aviovaimona en kokenut saavani sitä mitä parisuhde pitäisi mielestäni antaa. Huomasin, että lapsetkin näkivät että kaikki eivät olleet iloisia tai onnellisia... olin aika usein väsynyt ja kireäkin. Ajattelin, että millaisen parisuhdemallin lapset saavat kun vanhemmat eivät koskaan osoita hellyyttä toisiaan kohtaan halaamalla tai edes suukottamalla joskus. Pelkäsin, että oppivat pitämään sitä normaalina, että välittämisen tunteita ei näytetä. Kuulostaa hassulta, mutta entinen puoliso oli vähän niinkuin sinun vaimosi, paitsi ei pessyt pyykkiä, mutta osasi tarvittaessa valmistaa ruokaa. Urheilu kiinnostaa häntä, erityisesti jalkapallo. Itsekin kyllä harrastan lenkkeilyä siis juosten:) .
Eromme astui virallisesti voimaan viime keväänä. Asiasta kerroimme jo edellisenä syksynä lapsillemme yhdessä ja puhuimme siitä mitä tulee tapahtumaan tulevaisuudessa. Asuimme vielä omakotitalossa yhdessä lasten vuoksi viime syksystä viime keväseen ja toukokuussa muutin sitten toiseen asuntoon ja lasten osoitteet ovat minun luonani. Meillä on yhteishuoltajuus ja päivittäin olemme tekemisissä lasten asioissa. Lasten koulu haluttiin pitää samana ja lapsen voivat olla luonamme ihan miten he haluavat, joten selkeätä viikko/viikko-systeemiä ei ainakaan vielä ole. Ainoastaan aikamoisena "taksikuskina" saan olla:) .
Itkua lapsilta on jonkin verran tullut ja purnausta, mutta ymmärrän että heidän täytyy saada purkaa tätä tilannetta. Mielestäni on otettava vastaan lasten kiukku ja puhuttava, puhuttava. Synttärit, jouluaatto yms. vietetään yhdessä ja käydään mummoloissa -ainakin näin on puhuttu. Okei, tätä ei voi lyhyesti kertoa ja tässä ei vielä edes kaikkea mutta pääpiirteittäin. Minusta vaikutti, että meidän eromme oli isompi katastrofi lähiympäristöllemme kuin ydinperhellemme. Mutta kyllä surutyötä olen kaikesta huolmatta tehnyt vaikka päätös olikin yhteinen. Mutta en silti kadu päätöstä, olen vapautuneempi kuin ennen. Tässä minun story.
Meillä on juuri toisinpäin tilanne.
Mies ei puhu eikä pussaa, parisuhdeasiat ei kiinnosta lainkaan, istuu ja mököttää, jos otan suhteemme tilan puheeksi. Eipä se yksinpuhelu kiinnosta enää kyllä minuakaan.
Mietin kanssa eroa heti aamulla kun herään ja viimeksi illalla kun menen nukkumaan.
Kipu ja tuska on välillä huutava sisälläni, kun kaipaan miehen syliin ja halausta ja suutelemista..
Mieheni on myös kunnon isä, alkoholisti perheestä lähtöisin ja luulenkin tunneköyhyyden tulleen sieltä.
Seksiä haluaa kyllä harrastaa useasti viikossa ja olenkin siihen suostunut, en niinkään itse seksin takia, vaan siksi, että saan edes toisen kehon lämpöä suorituksensa ajan.
Sydän poltellen katson kaihoisasti pareja, jotka ovet vasta toisensa löytäneet ja kyhnäävät toistensa kyljessä...kaipaan niin kovasti toisen lämpöä itsekkin.
Meillä oli sellainenkin aika suhteessamme lasten ollessa pieniä, että riitelin mieheni kanssa siitä, että hän kulki kapakoissa kuin poikamies minun ollessa lasten kanssa kotona ja sekin aika on myttynä sisälläni...
En voi ikinä antaa anteeksi, että minut jätettiin yksin perhe-elämään miehen kulkiessa, vaikka yhdessä lapset haluttiin. Nyt mies on rauhoittunut, mutta luulen sen johtuvan siitä, että kun lapset ovat jo isoja, voisin itsekkin häipyä vieraisiin, jos vain haluan... Palloa ei ole enää jalassa...
Mies ei enää voikkaan olla varma, että kotona olisin häntä odottamassa kapakoista.
Siitäkin olen varma tänä päivänä, että miestä en enää rakasta, eikä hänkään minua. Teot puhuvat puolestaan. Olen jopa nöyrtynyt pyytämään miestä ottamaan minut kainaloonsa, mutta ei. Hän välttelee kaikenlaista kosketusta kanssani, paitsi seksissä.
En ole jäänyt tuleen makaamaan, vaan harrastan nykyään ja liikun paljon. Olen löytänyt vastineen köyhälle tunne-elämälleni ja liikunta antaa sellaista mielihyvää, mikä onneksi melkeinpä voittaa miehen kaipuun.
Lapsista nuorin kirjoittaa ensi keväänä ja olenkin pitänyt sitä rajapyykkinä kaikelle.
Meidän suhdetta ei pelasta enää sekään ihme, että mies alkaisi jostain syystä käsittelemään suhdettamme.
Jotenkin ei enää ole sitä poltetta ja miehestä on pikku hiljaa tullut aivan yhdentekevä.
Joka ilta lähden omiin harrastuksiini, joten ei tarvitse paljon edes törmäillä ja kun ei enää itketäkkään nukkumaan mennessä, uni tulee heti.
Kohtahan tämäkin kulissiliitto loppuu, ja voisin tätä muuten jatkaakkin, mutta se kaipuu toisen läheisyyteen on toisinaan kuitenkin niin raastavaa, että toivoisin löytäväni sinunlaisesi, Ap kanssani sitä ehkä tulevaisuudessa jakamaan. Mukavaa on kuitenkin kuulla, että samalla lailla tuntevia löytyy miehistäkin, se antaa toivoa.
Kiitos kirjoituksista. Jokaisesta kirjoituksesta voi poimia asioita mitkä tismalleen sopii meidän suhteeseen. Ehkäpä naisten on helpompi samaistua tilanteeseen kun monesti tuo tunnepuoli on naisilla voimallisempi. Tämä suhde onkin siinä puolin erikoinen että itse miehenä vastaan tuosta tunnepuolesta kuin taas vaimolle se ei luonnistukkaan, siis edellen en häntä mitenkään moiti, meitä täällä maailmassa on vain erilaisia ihmisiä. Urheilu on itselläkin ollut jonkinnäköinen pakokeino ja tunteiden purkausta, uinti, sukellus, pyöräily ym. ym. Mutta mitä enemmän tilannetta on pohtinut niin sitä varmemmalta kuitenkin tilanne vaikuttaa, väistämätöntä on turhaa lykätä. Lasten takia itsekkin olen tätä lykännyt. viimeaikoina vaan on tullut tunne, että se on liian suuri uhraus, jos jatkaa tälläisessä suhteessa mistä ei itsellä jää mitään käteen. Tuo on varmaan myös tosi että lapsille voi jäädä väärä käsitys parisuhteessa missä ei pussata eikä halata. Ainoat kerrat meillä on suunnilleen ne kun lapset kädestä pitäen meidät on laittanut halaamaan, eli ei mitään tyhmiä lapsia :)
On kiva jakaa ajatuksia ihmisten kanssa,jotka elävät tai ovat eläneet samanlaisessa tilanteessa vaikka aihe nyt ei niin kiva olekkaan. Varmaan hyvinkin yleistä, mutta yleensä sit toisinpäin. "surullinen nainen" älä luovu toivosta, varmasti on olemassa miehiä joilla tunnepuoli pelaa :)
Ehkäpä ero kannattaa. Itsellä oli sama tilanne mutta toisin päin. Ei sillä, ettenkö olisi tunneihhminen, mutta vaimoni oli niin voimakas tunneihminen, ettei minun tunteille jäänyt tilaa. Vastaavasti hän koki munut hyvin määrääväksi persoonaksi, tietysti kun oli aikaisemmassa suhteessaan määrännyt kaikesta. Kuihduin miehenä ja seksistä tuli suorittamista kun läheisyys puuttui. Lopulta seksi hiipui kokonaan. Riitelystäkään ei tullut mitään, kun häntä ei saanut arvostella millään tavalla. Riitelymme oli sitä, että hän arvosteli ja minä olin joko hiljaa tai myöntelin, kun en voinut muutakaan
Nyt eron jälkeen olen tasapainoisempi ja onnellisempi kuin koko avioliiton aikana. En silloin halunnut tunnustaa itselleni vaimoni negatiivista vaikutusta minuun. Yhteinen poikamme on nyt alussa asunut enimmän minun luonani, vaikka tarkoitus olisi pitkällä tähtäimellä päästä 50-50 huoltajuuteen. Hän tykkää kovasti isin rennommasta elämäntyylistä. Kärsivänä osapuolena tässä näen vaimoni pojan. Hän on ottanut eromme raskaasti. Hän ei joko suostu tulemaan luokseni tai ehkäpä vaimoni ei päästä häntä viikolla ja viikonloput hän on oman isänsä luona. Lapset kuitenkin sopeutuvat nopeasti, kunhan perusturvallisuus ei järky ja he tuntevat olevansa rakastettuja kummankin vanhemman silmissä.
Et voi pakottaa vaimoasi tunneihmiseksi. Hän saattaisi sellainen ollakin jonkun toisen seurassa, mutta jos sinä olet voimakkaammin ja nopeammin tunteita käsittelevä osapuoli, niin häneltä saattaa puuttua tila siihen. Ehkä sinun kannattaa nostaa ero esille rakentavana vaihtoehtona ja saada sitä kautta keskustelua aikaiseksi. Itse en eroa olisi halunnut, vaikka meille se oli oikea vaihtoehto.
En jaksanut ihan kaikkea lukea, mitä tähän ketjuun on kirjoitettu, mutta se, mikä pisti silmään oli, että eron jälkeen, kun niitä lapsia on, niin vietetään yhdessä kuitenkin joulua ja ollaan päivittäin yhteydessä ym. Se toiminee niin kauan, kunnes jommallakummalla/molemmilla onkin kas kas yhtäkkiä uusi kumppani vierellä. Ja jos edelleen kokoajan ollaan exän kanssa joululounailla ja puhelimessa, milloin mistäkin koulukuvauksista ja luokkkaretkistä, niin saattaa tulla probleemia jossain kohtaa ihan takuullakin!
Kannattaa heti alkuunsa kuitenkin tehdä exälle selväksi se, että omaa elämääsi et tule selittelemään, etkä olemaan tarpeettomasti tekemisissä. Minulla on tästä kahdensuuntaista kokemusta, eli tiedän mistä puhun. Ymmärrän, että kun ero on akuutti, niin silloin mielellään hieman vaihtaa sanaa ja kertoo omista suunnitelmista exälleen, mutta se saattaa karata käsistä ja toinen alkaa ohjailla toista. Ja kun lapset tulevat vanhemmiksi, niin on hyvä pudottautua vallan pois heidän ja toisen vanhemman välistä. Saattaa kuulostaa joistakin, jotka juuri nyt ovat eronneet ja lukevat tätä ehkä hieman raaalta, mutta tulette joskus tajuamaan, mitä tarkoitin tällä.
pari suhteessa ,että jokin alue ei toimi koko ajan.kuulun itsekin miehiin jotka kärsivät tunne vajauksesta.eipä ole helppo aihe keskustella täydellisen vaimon kanssa.itse odotan lasten pesästä lähtöä ja teen omat ratkaisut sen jälkeen.ne on ne kulissit.
"Olen jo monta vuotta kärsinyt suhteessamme siitä että tunnepuoli on nolla."
Hanki sitten niitä tunteita.
Sinä kuvasit aivan kuin minut kirjoituksessasi vaikka olen nainen. Olen tai olin samanlaisessa tilanteessa mutta minä en loppujen lopuksi pystynyt siihen enään koska kaipasin niin paljon aitoja tunteita ja niiden näyttöä. Erosimme ja voin sanoa että minä voin paremmin ei enää ole aamuisin fiilis että haluaisin lopettaa kaiken, en niin olisi tehnyt ikinä oli vaan semmonen fiilis. Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin ja elämään taas elämää MUTTA en todellakaan olisi pystynyt ennustamaan miten raastavaa tämä ero oli lapsille ja on vieläkin. He kärsivät kaikenlaisita oireista ja koulut ei kiinnostanut ja tulokset huonontuivat, kaverit jäivät ja unettomuutta jne... jos olisin tiennyt miten karmeaa se oli heille (minulla 3lasta, 7v-16v.) en ikinä ikinä olisi eronnut. Jotenkin se vaan pitäs yrittää muuten hoitaa se homma kun erolla. No toivon että sä pystyt. En tiedä olisko sitten salasuhde parempi ratkaisu jos vaimo ei ala tajuamaan tai ei voi tai osaa olla semmoinen kuin sinä hänen tarvitset olemaan. Voisit olla onnellisempi jos pystyisit saamaan sitä jotain muuta muualta?! En tiedä, ehkä sun pitäs tehä se todellakin selväksi sun vaimolles vaikka kuinka täydellinen hän olisi muitten silmissä että sinä tarvitset muutakin. Tee aikaa teille kahdestaan, lapset muualle ja sitten puhumaan. Ero on viho viimeisin ratkaisu kun on lapsia.
Ehdottaisin että yrittäisitte vielä korjata liittonne vaimosi kanssa.
Olen 40 nainen ja tunnistan itsessäni tuon "tunnekylmyyden" josta kerroit ja mieheni on siitä useasti minulle maininnut.
Uskon, että omat ongelmani ovat sieltä lapsuudenkodista lähtöisin sillä isä oli alkoholisti, jonka raivokohtauksien takia saimme aina olla varpaillamme ja perusturvallisuuden tunnetta järkytti vielä se, että äidillä oli pahoja mielenterveys ongelmia.
Hän oli useaan otteeseen sairaalassa kun olin alle kouluikäinen ja olen nyt aikuisena tullut tietämään että pienelle lapselle on erittäin vahingollista joutua olemaan erossa äidistään pitkiä aikoja.
Tunteita ei meidän perheessä näytetty, tai no, ainoastaan niitä negatiivisia.
Meidän lasten keskenkin oli pikemminkin heikkouden merkki jos itkeä vollotti jotakin, ei puhettakaan että olisi lohdutettu toista.
Aikuisiällä aloin huomaamaan miten vinoutuneessa kuviossa olen kasvanut.
Olemme mieheni kanssa olleet avoliitossa 12 vuotta.
Alussa kaikki oli tietenkin yhtä huumaa mutta kun arki alkaa niin suurin roihukin pikku hiljaa laantuu ja niin kävi meillekin. Itse olen hirveän herkkä sille että jos toisessa alkaa jokin asia ärsyttää niin alan osoittamaan mieltäni ja se ilmenee nimenomaan niin että alan ottaa etäisyyttä.
Meillä nämä minua ärsyttävät asiat ovat enimmäkseen miehen osallistumattomuus kotitöihin ja välinpitämättömyys minua koskeviin asioihin. Häntä ei niin kuin kiinnosta.
Jos yritän ottaa parisuhteemme asioita esille ja vaikka teen sen kuinka hienovaraisesti niin mies melkein heti hermostuu ja suuttuu, joko alkaa raivoamaan tai aloittaa mykkäkoulun.
Riidat jäävät yleensä aina selvittämättä kun mistään ei voida keskustella kunnolla, sopia ja ottaa opiksi.
Hänen mielestään kaiken pitäisi mennä omalla painollaan ilman vaikeuksia ja erimielisyyksiä mutta melko mahdotontahan sellainenkin on.
Jos sinulla ja vaimollasi muuten on hyvä suhde ja pystytte puhumaan asioista niin ehdottaisin että nostat kissan pöydälle ja puhutte pohjamutia myöten suhteenne tilasta ja molempien toiveista sen suhteen.
Kaikki voisi vielä muuttua.
paljon samaa omassa elämässä ap:n kanssa, itse 50 mies, lapset maailmalla, eropaperit 25 liitosta allekirjoitettu (I-vaihe).
liiton aikana tunnetta oli (ainakin alussa, halattiin, suukoteltiin jne..) mutta seksissä jäätiin jotenkin pinnalliselle asteelle (ainakin minusta siltä tuntui, seksiasioista ei keskusteltu, esileikkejä ei harrastettu, suuseksistä puhumattakaan) - en muista enää kumman toimesta parisuhdeterapia 90-luvulla aloitettiin, mutta muistan että hänen toimestaan se lopetettiin ("ja v*tun kuviahan en lähde enää katselemaan")
erostakin keskusteltiin, minä lähinnä uhkailin, mutta ei vaan koskaan löytynyt rohkeutta toteuttaa, puolittaisiin kulisseihin jäätiin - näin jälkikäteen ehkä kuitenkin lasten kannalta parasta noin.
vuosi sitten jäin työttömäksi, arvomaailmani muuttui (itseasiassa elämänlaatuni parani, painoa tippui 20kg, liikuntaa lisää, olut/viini minimiin jne - taloudellisesti epävarmuus kasvoi, tosin tuleva ex tienaa enemmän kuin minä, enkä minäkään huonosti parjännyt) -- noh, tuleva ex ehdottamaan avioeroa ja puuhaamaan ositusta, mikä ei ollut helppo paikka kun se ihan oikeasti oli sitten tehtävä.
nyt tilanne se että minä päässyt ehkä liiankin hyvin tulevaisuuden suunnitteluun, suomi24 treffeillä kuukausi ja nyt profiilini poistettu - katsotaan mitä tästä tulee, mutta ei saa öitäkään nukuttua kun toinen mielessä .. :-)
ulkopuolista (lapsista/vanhemmista/ystävistä) tämä minun vauhti tulee tietty näyttämään suinpäin laastarisuhteeseen hyppäämiseltä, mutta eihän heillä ole tietoa niistä prosesseista jotka meidän 25 avion aikana on mun pään sisällä jo läpikäyty - toivottavasti lapset tulevat joskus ymmärtämään ja hyväksymään.
mun pointti ap:lle - jos vaan oma sisin kestää olla niissä kulisseissa niin lapsia kannattaa miettiä. ja lopuksi - kyllä sitä tunnetta ja seksiä voi olla vielä 50 iässäkin :-)
Olen samanlaisen asian edessä. Olen ollut mieheni kanssa naimisissa 25 vuotta ja meillä on kolme lasta.Kaksi lasta asuu vielä kotona tosin toinen on jo aikuisiän kynnyksellä ja muuttaa pian pois mutta toinen vasta murrosiän kynnyksellä. Meillä on suhdeongelmia ollut jo muutaman vuoden. Asiat ovat pahentuneet ja mieheni on ruvennut vahtimaan minua kuin haukka. Yhdessä meillä ei ole juuri mitään tekemistä, nyt kun lapset eivät enää tarvitse meitä harrastuksiin ym. Riitelemme usein ja tuntuu että vihaamme toisiamme. Mies kyllä vannoo rakkauttaan, mutta en usko, että rakaus on noin muuttanut muotoaan ja saa hänet olemaan minulle niin ilkeä. Osaan kyllä itsekkin ärsyttää, mutta minulla ei ole haluja enää mielistellä häntä. Tiedän, että keskustelu aina auttaisi, mutta jos alamme keskustelemaan ja sanon jonkun väärän sanan, niin hän suuttuu ja aloittaa murjottamisen. Asiat jää aina puhumatta niinhän ne paisuu ja paisuu, kunnes räjähtää. Hänen kanssaan ei pysty sopimaan asioista. Ehdotin kerran, että erottaisiin ja oltaisiin ystäviä lastenkin takia, mutta hän sanoi, että häipyy kauas, eikä häntä sen jälkeen tavoiteta. En ymmärrä, miksi hän kostaisi omille lapsilleen meidän eron.Kärsimme molemmat tästä tuskaisesta avioliitosta, mutta en tiedä mitä teen. Meillä on myös talo, joka pitäisi myydä, koska kumpikaan ei pysty tähän jäämään. En halua enää mitään terapiaa, enkä muutakaan sovittelua. Haluaisin vaan elää rauhassa ilman ainaista riitelyä. Halut suhteen korjaamiseen ovat montavuotta sitten menneet. Lapset kärsivät asiasta. Sänkypuuhat ovat kutistuneet ja minusta siinä ei ole muuta tunnetta, kuin pikainen toisen tyydyttäminen. Ei pitäisi haaskata elämää tällaiseen touhuun. Neuvoisin sinua tekemään päätöksen ja lähtemään, jos et tunne että suhteenne paranee. Hätiköidä ei pidä, mutta itse olen ollut erosta lähestulkoon varma nyt kolmevuotta. Olisi aika tehdä jotain, ennen kuin olen vanha mummo.
Ala elämään omaa elämääsi siinä, äläkä välitä ukon kyttäyksistä.
Talossa on kaksi päätä, ota sinä toinen.
Itse elän vanhoilla päivilläni liitossa, jossa olemme enempi naapureita, kuin kumppaneita.'
Kumpikin touhuilee omia touhuja ja koti on kummallakin..
Jos juttuseuraa kaipaa tai ruokaseuraa, aina voi silloin kysyä, "teenkö sullekkin"?
Ei sitä yli 50v oikeastaan enää kaipaa sen kummempaa seuraa toisesta.
Seksi on niin huonoa, että sopii unohtaa koko naiminen tai käy vieraissa.
Rakkaudet on koettu ja huonoksi havaittu kauan kestäessään, rauhaa kaipaa kumpainenkin ja omaa telkkaria iltaisin. Mukava on mennä yksin nukkumaan ilman toisen vonkailua tai kuorsausta.
Yksin ei halua kuitenkaan kumpikaan muuttaa, onhan siitä toisesta turvaa, kun tietää lähellä talossa olevan.
Niinhän se elämänkaari menee, että ensin on rakastaja, sitten kumppani ja lopuksi pelkkä kaveri se ihminen siinä vierellä ja parempi kun loittonee ajan myötä.
Päädyin sitten ratkaisuun että tällä hetkellä eropaperit ovat Espoon käräjäoikeudessa. Itse asiassa loppujen lopuksi vein ne jo 22.10. Vaimo on tämän ottanut suht hyvin. Päädyin myös siihen ratkaisuun että ostan vaimon osuuden pois omakotitalostamme, se ei ole kuin 10%, vaikka paljon rahaahan sekin on mutta enköhän sen jotenkin saa järjestymään. Sinällänsä hyvillä mielin sen maksan, koska siten myös he saavat hyvän turvan ja lähtökohdan. Mietin sitäkin että itse olisin muuttanut pois mutta loppujen lopuksi päädyin tähän ratkaisuun. Hänelle yritetään saada tosta jostain läheltä asunto, koska lasten koulu on aika lähellä nykyistä asuntoa. Ei haluta liikaa muutoksia lasten elämään, vaikka tämäkin on varmaan järisyttävä muutos. Muutenkin koulu on aivan mielettömän kiva. Tämä mahdollistaa myös sen että lapset voivat vapaasti olla kumman tahansa luona. Luulen että tämä ero on kuitenkin loppujen lopuksi hyvä vaihtoehto vaikka varmasti tässä monet kerrat on poski märkänä.
Vaimo jätti Espoon kaupungille torstaina hakemuksen vuokra-asunnosta, joten varmaan tää tästä pikkuhiljaa menee eteenpäin.
Oikein teit ja onhan siinä aikaa vielä kuitenkin kumpaisenkin tahollaan miettiä ja peruakkin ero, jos mieli muuttuu..
Itse olen roikkunut huonossa suhteessa myös kauan ja tuntuu käsittämättömältä, että kun haluaisin liittomme tilasta puhua, mies alkaa heti syyttelemään ja suuttuu siitä ja taas siinä sitten vain ollaan...!
Vuosikaudet olen tässä jappassut ja nyt tuntuu itsestäkin, että tunteet on minunkin puolelta niin kuolleet, että on aika haistella uusia tuulia.
Mies ei edes halua mitään muutosta tähän, vaikka näkee, että minä kärsin.
Tsemppiä kaikille, jotka kauan aikaa mietittyänne uskallatte vihdoin tehdä sen ratkaisun, minä olen odottanut monta vuotta sitä potkua perseelleni. Nyt se taisi tulla.