Hei. En tiedä mitä tähän kirjottaisi.. Ajatuksia on ollut viime aikoina niin paljon ja kaikenlaisia..
Mutta aloitetaan vaikka näin:
Tämä kaikki tuska lähti siitä kun sain soiton yli kuukausi sitten kun olin töissä. Minulle soitti poliisi ja kertoi, että hänellä on ikäviä uutisia isästäni. Isäni oli kuollut. Siinä tilanteessa menin tietenkin shokkiin. Itku seurasi siinä perässä ja uskomaton tyhjyyden tunne. Poliisi jatkoi "pakollisten" juttujen palpatusta, kysyi kysymyksiä, vastasi minun kysymyksiini. En muista puhelusta muuta kuin sen kun kysyin "onko tää totta, vai jotain pilaa tai unta?". Muistan sen kuinka poliisi oli kylmä ja tunteeton.. Hän ei edes kysynyt missä olin kun vastasin puhelimeen?! Jos olisin ajanut autoa, olisi tullut ainakin yksi ruumis lisää ja enemmänkin pahemmassa tapauksessa..
Mutta niin.. ei pitänyt lähteä edes yksityiskohtaisuuksiin. Mutta ensin tuli suru, viha poliisia kohtaan, turtuneisuus, pelko.. Kaikkea päällekkäin.. Muutaman päivän päästä iski viha yhteiskuntaa ja läheisiä kohtaan.. Halusin sairaslomaa, mutta tuntui siltä, etteivät läheisimmät ihmiseet hyväksyneet sitä.. Töihin en voinut mennä, mutta tein töitä etänä vaikka henkinen ja fyysinen olo oli hirveä, en ymmärrä miten jaksoin väkisin vääntää, kärsin ja miesystäväni eikä äitini kertaakaan sanoneet, että on ok surra ja olla sairaslomalla! Ja sitten kun koitin kelan sivuilta katsoa miten tuo rahapuoli, jos jäisin sairaslomalle.. Omavastuu 9 päivää??! Eli aivan turhaa olisi ollut jäädä.. Minä kun olen kunnon orjanpiiskuri itselleni ja palkaton sairasloma ei tullut kuuloonkaan!
Sitten "ystävät".. Luulin, että minulla on muutama harva ystävä..Mutta luulin väärin. Yksi jolle koitin puhua ja avautua, suuttui minulle. Periaatteessa syystä, mutta.. Hei haloo! Toiselta on kuollut isä ja toinen ei h*lvetti tajua että siinä vaiheessa ei pää ehkä toimi ihan täysillä?? No MINÄ pyytelin sitten anteeksi ja surkuttelin etten halunnut väliemme menevän.. No.. en hänestä ole kuullut kyseisen tapahtuman jälkeen kuin kerran.. Hän soitti: "Mulla ois kirppispöytä viel yheks viikoks, mut myytävä tavara alkaa loppua, haluutko tulla mun kans myymään?"... Hmm.. Olisin toivonut, että hän olisi kysynyt "Hei, miten voit? Voinko olla tueksi?".. Mutta ei.. ei ei... Toiselle ystävälle kerroin.. hän tuki minua ja sain itkeä hänen olkapäätään vasten.. ajattelin silloin ja hänellekin kerroin kuinka tärkeää tuo tuki ja turva minulle oli.. Hänkään ei ole kysellyt vointiani, emmekä ole puhuneet kuin netissä...
Eli mitä h*lvettiä?!! Eikö tässä maailmassa voi olla sellasia ihmisiä joita OIKEESTI kiinnostaisi??? Missä ystävät silloin kun niitä tarvitaan? MINÄ koitan pitää yhteyttä koska minulla olisi tarve ystävien tukeen.. miksi minä joudun tehdä kaiken työn? Muutama sana saisi oloni 1000000 paremmaksi.. "Miten voit?" "Lähdetkö kävelylle?"... Mutta ei, ei mitään... Olisikohan aika alottaa tyhjältä pöydältä ja etsiä uusia tuttavuuksia? Ainut ongelma on etten osaa enää luottaa ihmisiin, varsinkaan tämän jälkeen.. läheisimmätkin ystävät pettävät.. Kaikkia kiinnostaa vain se oma napa!
Onneksi minulla on äiti ja miesystävä tukenani.. mutta tuntuu että tässä elämässä ja yhteiskunnassa on niin moni asia vinksallaan.. Ei voi edes sairaslomaa pitää ilman, että tuntisi huonoa omaatuntoa.. Aina pitäisi olla voimissaan ja olla paras, särkymätön (eli sydämetön)!
Tämä on lyhennetty versio viimeisestä kuukaudestani.. ei todellakaan jaksa kirjoittaa kaikkea..
Mietin vain. Onko tässä maapallolla edes muutama juuri minulle tarkoitettu ystävä? Missä ne piileskelee?
Mutta aloitetaan vaikka näin:
Tämä kaikki tuska lähti siitä kun sain soiton yli kuukausi sitten kun olin töissä. Minulle soitti poliisi ja kertoi, että hänellä on ikäviä uutisia isästäni. Isäni oli kuollut. Siinä tilanteessa menin tietenkin shokkiin. Itku seurasi siinä perässä ja uskomaton tyhjyyden tunne. Poliisi jatkoi "pakollisten" juttujen palpatusta, kysyi kysymyksiä, vastasi minun kysymyksiini. En muista puhelusta muuta kuin sen kun kysyin "onko tää totta, vai jotain pilaa tai unta?". Muistan sen kuinka poliisi oli kylmä ja tunteeton.. Hän ei edes kysynyt missä olin kun vastasin puhelimeen?! Jos olisin ajanut autoa, olisi tullut ainakin yksi ruumis lisää ja enemmänkin pahemmassa tapauksessa..
Mutta niin.. ei pitänyt lähteä edes yksityiskohtaisuuksiin. Mutta ensin tuli suru, viha poliisia kohtaan, turtuneisuus, pelko.. Kaikkea päällekkäin.. Muutaman päivän päästä iski viha yhteiskuntaa ja läheisiä kohtaan.. Halusin sairaslomaa, mutta tuntui siltä, etteivät läheisimmät ihmiseet hyväksyneet sitä.. Töihin en voinut mennä, mutta tein töitä etänä vaikka henkinen ja fyysinen olo oli hirveä, en ymmärrä miten jaksoin väkisin vääntää, kärsin ja miesystäväni eikä äitini kertaakaan sanoneet, että on ok surra ja olla sairaslomalla! Ja sitten kun koitin kelan sivuilta katsoa miten tuo rahapuoli, jos jäisin sairaslomalle.. Omavastuu 9 päivää??! Eli aivan turhaa olisi ollut jäädä.. Minä kun olen kunnon orjanpiiskuri itselleni ja palkaton sairasloma ei tullut kuuloonkaan!
Sitten "ystävät".. Luulin, että minulla on muutama harva ystävä..Mutta luulin väärin. Yksi jolle koitin puhua ja avautua, suuttui minulle. Periaatteessa syystä, mutta.. Hei haloo! Toiselta on kuollut isä ja toinen ei h*lvetti tajua että siinä vaiheessa ei pää ehkä toimi ihan täysillä?? No MINÄ pyytelin sitten anteeksi ja surkuttelin etten halunnut väliemme menevän.. No.. en hänestä ole kuullut kyseisen tapahtuman jälkeen kuin kerran.. Hän soitti: "Mulla ois kirppispöytä viel yheks viikoks, mut myytävä tavara alkaa loppua, haluutko tulla mun kans myymään?"... Hmm.. Olisin toivonut, että hän olisi kysynyt "Hei, miten voit? Voinko olla tueksi?".. Mutta ei.. ei ei... Toiselle ystävälle kerroin.. hän tuki minua ja sain itkeä hänen olkapäätään vasten.. ajattelin silloin ja hänellekin kerroin kuinka tärkeää tuo tuki ja turva minulle oli.. Hänkään ei ole kysellyt vointiani, emmekä ole puhuneet kuin netissä...
Eli mitä h*lvettiä?!! Eikö tässä maailmassa voi olla sellasia ihmisiä joita OIKEESTI kiinnostaisi??? Missä ystävät silloin kun niitä tarvitaan? MINÄ koitan pitää yhteyttä koska minulla olisi tarve ystävien tukeen.. miksi minä joudun tehdä kaiken työn? Muutama sana saisi oloni 1000000 paremmaksi.. "Miten voit?" "Lähdetkö kävelylle?"... Mutta ei, ei mitään... Olisikohan aika alottaa tyhjältä pöydältä ja etsiä uusia tuttavuuksia? Ainut ongelma on etten osaa enää luottaa ihmisiin, varsinkaan tämän jälkeen.. läheisimmätkin ystävät pettävät.. Kaikkia kiinnostaa vain se oma napa!
Onneksi minulla on äiti ja miesystävä tukenani.. mutta tuntuu että tässä elämässä ja yhteiskunnassa on niin moni asia vinksallaan.. Ei voi edes sairaslomaa pitää ilman, että tuntisi huonoa omaatuntoa.. Aina pitäisi olla voimissaan ja olla paras, särkymätön (eli sydämetön)!
Tämä on lyhennetty versio viimeisestä kuukaudestani.. ei todellakaan jaksa kirjoittaa kaikkea..
Mietin vain. Onko tässä maapallolla edes muutama juuri minulle tarkoitettu ystävä? Missä ne piileskelee?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Osanottoni isäsi poismenon johdosta.
Isäni kuoli heinäkuussa äkillisesti, odottamatta 63-vuotiaana. Itselleni asian tekee erityisen järkyttäväksi se, että löysin isäni ruumiin. Kirjoittelin tästä jo aikaisemmin tällä palstalla ja koin tapahtumien purkamisen todella raskaana joten en jaksa alkaa juttua sen tarkemmin nyt tässä kirjoittelemaan.
Tarinasi voisi olla melkeinpä minun kirjoittamaani mitä tulee tähän kavereiden tuen puutteeseen. Oli kamalaa huomata kuinka vähäistä ystävien tuki oli silloin kun eniten tarvitsisi. Vaan eräänä päivänä vaimoni sanoi lauseen joka avasi silmäni: "Läheisen kuolema karkottaa ihmiset ympäriltä". Tämä on niin totta. Se johtuu siitä että sureva ihminen on hankala kohdata. Ystävän on vaikea tietää mitä sanoa vai olisiko parempi olla puhumatta koko aiheesta.
Kummastelin kun paras ystävänikään ei KERTAAKAAN kysynyt minulta että "miten sinä voit". Olin suorastaan raivoissani. Eräänä iltana lähdimme hänen kanssaan oluelle ja jossain vaiheessa rupesin puhumaan isäni kuolemasta. Ystäväni sanoi että ei ole halunnut ottaa asiaa puheeksi ettei pahoittaisi mieltäni muistuttamalla asiasta. Ja kuvitteli että minulta kysellään jatkuvasti vointia, jopa liikaakin. HALOO! Kerroin asian olevan juuri päinvastoin, kukaan ei kysele kuinka voin. Ja asiaa ei tarvitse olla ottamatta puheeksi peläten muistuttamista koska sehän ON jatkuvasti muutenkin mielessä!
Läheisen kuolema on vaikea aihe johon ystävät tahattomasti suhtautuvat juuri päinvastoin kuin heiltä odotetaan. Painotan sanaa "tahattomasti" koska he tarkoittavat käyttäytymisellään ainoastaan hyvää. Luulevat että on parempi vaieta aiheesta koska pelkäävät pahoittavansa mielesi. Haluaisivat sanoa ne oikeat sanat mutta eivät osaa tai uskalla. Tajuttuani tämän olen antanut heille anteeksi. Kaikilla läheisimmillä ystävilläni on molemmat vanhemmat elossa joten vertaistukea on kohtuutonta alkaa vaatimaankaan. Itselläni myös äitini on kuollut ollessani pikkupoika joten olen tässä suhteessa asiassa täysin eri planeetalla.
Toivottavasti tästä oli Sinulle edes avunhippunen. Halauksia ja voimia surutyössäsi! Koitetaan jaksella päivä kerrallaan!
kestää!