En tiedä kuuluisiko tämä kirjoitus ero-palstalle, mutta se tuntuu olevan väistämättä edessä....
Olemme olleet naimisissa kohta 3 vuotta, ja tunnettu 5 vuotta. Meillä on 1,5 v. poika ja toinen tulossa.
Lapset ovat ainakin minun osaltani tehty täysin toivottuina, ei minään pakkopullana tai välttämättömyytenä. En tiedä mieheni perimmäistä motiivia lapsenteolle, mutta poika on hänelle maailman rakkain.
Ongelmat ovat nyt nousseet odotusaikanani aivan tosi pinnalle, jos meillä on aina ollut ongelmia (kenelläpä ei olisi....)?. Minulla on tullut olo, että nyt alkaa riittää, ja en suostu enää tulla kohdelluksi näin. Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta sanoa, mutta nyt on. Ystäville ja läheisille en ole kertonut mitään, olen vain pitänyt kulissia yllä, vaikka välillä on tehnyt mieli puhu mieheni ystäville, että voisivatkohan he koittaa puhua mieheni kanssa.
Meillä on aina ollut ongelmia, ja ne ovat osin lähtöisin mieheni lapsellisuudesta ja haluttomuudesta osallistua. Mieheni asui pitkään kotona, reippaasti yli 25v. ja äiti on hänellä sellainen, joka tekee kaiken puolesta. Myös silloin kun mieheni muutti vihdoin omilleen, anoppini kävi miehelleni siivoamassa, pesemässä pyykkiä, kaupassa ja yms. Miehestäni huomaa edelleen, että hänen ajattelutapansa on sellainen että minä itse ja hän ei mieti mitään asioita pidemmälle, kaikki on vain jotenkin hirveän itsekeskeistä. Minua hän ei ole koskaan ajatellut, ja se että minulla on tunteet tulee ihan yllätyksenä hänelle.
Anoppi puttuu vaikka mihin vieläkin meillä, ja on saanut hyvin suuria ongelmia meidän välille. Mieheni ei ole jotenkin valmis vielä luopumaan äidistään ja tilanne alkaa kuluttamaan minua.
Mieheni saattaa myös olla ihan mahdoton, hän pelaa Xboxia, myös silloin kun pitäisi auttaa esim. pojan iltatoimissa tai jossain muuussa. Vapaasti saa rentoutua ja pelata, mutta tietysti voisi hiukan miettiä aikatauluja. En mäkään voi alkaa rentoutumaan silloin kun pitää asiat hoitaa. Kukaan ei koskaan minullekaan suo mitään rentoutumishetkeä.
Minulla ei ole mitään omaa aikaa, ja jos kerrankin pääsen kotoa käymään jossain, soittaa mieheni milloin perään vihaisena että on kipeä tai ei löydä jotain tavaraa. Lisäksi hän luettelee minulle, miten en saa käyttää rahaa, jos käyn jossain. (käyn siis ulkona noin kerran kuussa tai kahdessa, ja nyt raskausaikana en sitten yhtään missään...)
Hän vaikuttaa kuuntelevansa asioita joista puhumme, että pääsee tilanteista nopeasti eroon, mutta ei tosiaan kuuntele mitään mistä puhutaan tai sovitaan.
Minua on oikeus nimitellä millä tahansa nimillä; olen milloin V*:N ämmä, idiootti, läpensä paska ja paha ihminen, ja lista sen kuin jatkuu.
Minä olen aika lailla se joka meillä hoitaa perheen kaikki asiat, huolehdin että ruokaa on, lapsi tulee hoidettua, pidän huolen että asiat tapahtuu.
Mies maksaa kaiken tällä hetkellä, ja siitä olen kiitollinen. Mutta ei minun tarvitse ihan mitä tahansa kuunnella ja ottaa vastaan.
Kyllä minäkin olen välillä ilkeä ja nalkutan, mutta minä nalkutan tekemättömistä asioista, ja siitä miten en saa apua, mieheni siitä miten inhottava olen.
Haluaisin vain että mieheni kasvaisi vihdoin aikuiseksi ja alkaisi ottamaan vastuuta.
Lähteminen tällä hetkellä täältä äkkiä pois olisi aivan kutkuttava vaihtoehto, mutta täysin mahdoton, ellen lotossa voita.
Olemme olleet naimisissa kohta 3 vuotta, ja tunnettu 5 vuotta. Meillä on 1,5 v. poika ja toinen tulossa.
Lapset ovat ainakin minun osaltani tehty täysin toivottuina, ei minään pakkopullana tai välttämättömyytenä. En tiedä mieheni perimmäistä motiivia lapsenteolle, mutta poika on hänelle maailman rakkain.
Ongelmat ovat nyt nousseet odotusaikanani aivan tosi pinnalle, jos meillä on aina ollut ongelmia (kenelläpä ei olisi....)?. Minulla on tullut olo, että nyt alkaa riittää, ja en suostu enää tulla kohdelluksi näin. Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta sanoa, mutta nyt on. Ystäville ja läheisille en ole kertonut mitään, olen vain pitänyt kulissia yllä, vaikka välillä on tehnyt mieli puhu mieheni ystäville, että voisivatkohan he koittaa puhua mieheni kanssa.
Meillä on aina ollut ongelmia, ja ne ovat osin lähtöisin mieheni lapsellisuudesta ja haluttomuudesta osallistua. Mieheni asui pitkään kotona, reippaasti yli 25v. ja äiti on hänellä sellainen, joka tekee kaiken puolesta. Myös silloin kun mieheni muutti vihdoin omilleen, anoppini kävi miehelleni siivoamassa, pesemässä pyykkiä, kaupassa ja yms. Miehestäni huomaa edelleen, että hänen ajattelutapansa on sellainen että minä itse ja hän ei mieti mitään asioita pidemmälle, kaikki on vain jotenkin hirveän itsekeskeistä. Minua hän ei ole koskaan ajatellut, ja se että minulla on tunteet tulee ihan yllätyksenä hänelle.
Anoppi puttuu vaikka mihin vieläkin meillä, ja on saanut hyvin suuria ongelmia meidän välille. Mieheni ei ole jotenkin valmis vielä luopumaan äidistään ja tilanne alkaa kuluttamaan minua.
Mieheni saattaa myös olla ihan mahdoton, hän pelaa Xboxia, myös silloin kun pitäisi auttaa esim. pojan iltatoimissa tai jossain muuussa. Vapaasti saa rentoutua ja pelata, mutta tietysti voisi hiukan miettiä aikatauluja. En mäkään voi alkaa rentoutumaan silloin kun pitää asiat hoitaa. Kukaan ei koskaan minullekaan suo mitään rentoutumishetkeä.
Minulla ei ole mitään omaa aikaa, ja jos kerrankin pääsen kotoa käymään jossain, soittaa mieheni milloin perään vihaisena että on kipeä tai ei löydä jotain tavaraa. Lisäksi hän luettelee minulle, miten en saa käyttää rahaa, jos käyn jossain. (käyn siis ulkona noin kerran kuussa tai kahdessa, ja nyt raskausaikana en sitten yhtään missään...)
Hän vaikuttaa kuuntelevansa asioita joista puhumme, että pääsee tilanteista nopeasti eroon, mutta ei tosiaan kuuntele mitään mistä puhutaan tai sovitaan.
Minua on oikeus nimitellä millä tahansa nimillä; olen milloin V*:N ämmä, idiootti, läpensä paska ja paha ihminen, ja lista sen kuin jatkuu.
Minä olen aika lailla se joka meillä hoitaa perheen kaikki asiat, huolehdin että ruokaa on, lapsi tulee hoidettua, pidän huolen että asiat tapahtuu.
Mies maksaa kaiken tällä hetkellä, ja siitä olen kiitollinen. Mutta ei minun tarvitse ihan mitä tahansa kuunnella ja ottaa vastaan.
Kyllä minäkin olen välillä ilkeä ja nalkutan, mutta minä nalkutan tekemättömistä asioista, ja siitä miten en saa apua, mieheni siitä miten inhottava olen.
Haluaisin vain että mieheni kasvaisi vihdoin aikuiseksi ja alkaisi ottamaan vastuuta.
Lähteminen tällä hetkellä täältä äkkiä pois olisi aivan kutkuttava vaihtoehto, mutta täysin mahdoton, ellen lotossa voita.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Näitä äidin passaamia pikku kultia riittää..
jotka luulevat että kaikki pitää AINA mennä heidän haluamallaan tavalla, mies ei osaa, siivota, laittaa ruokaa, viedä roskapussia OIKEIN, joten olkoot. Tämäkin mielipide on väärin kirjoitettu eikä asia ole oikea, väärällä palstalla, eikä "tytöistä" saa sanoa mitään koska he ovat täydellisiä. Minä nyt tässä vaan pelailen.....
Ite levittelitte lavetilla.
helpottiko? oot varmaan tuon ap:n mies.
Pöh!
Kyllä minäkin olen välillä ilkeä ja nalkutan, mutta minä nalkutan tekemättömistä asioista, ja siitä miten en saa apua, mieheni siitä miten inhottava olen.
Oi ja voi! Ilman sarvia arvelen, että olette molemmat omalla tavallanne lapsellisia. Toinen toisella tapaa ja toinen toisella.
Kukaan ei tuosta vain nalkuttamalla äkkiä "kasva" aikuiseksi.
Aikuisuus tulee hitaasti monien tuskien ja kommellusten kautta.
Rasitutte kumpikin toistenne kypsymättömyyteen. Miehesi ei anna sinulle, mitä sinä tarvitset ja sinä et sitä, mitä hän tarvitsee.
Kumpikin siis on tällä hetkellä yksin liitossa ja lapset/lapsi siinä sivussa yrittävät kasvaa myös.
Et voi hirveästi muuttaa miestäsi, jonka toivoisit olevan isä. Siis Isä myös pikkuisen sinullekin, kuten miehesi olettaa olevan äiti hänelle.
Mies on sanon vaan, yleensä aika torvelo kotiasioissa ja lapsen hoitamisissa. Ei hän näe asioita niin kuin nainen näkee. Mies ei OSAA ennakoida, eikä omaa samanlaista kokonaisvaltaista ajattelua, esim. että pystyisi tekemään kahta asiaa yhtäaikaa.
Anna armoa miehellesi ja löysää itsekin... älä tee arkijutuista hirveitä suorituksia. Pääasia että jotenkin kömmit eteenpäin. Voisitko pyytää äitiäsi joskus auttamaan sinua, tai ystävättäriä.
Mies vahtii ja sorsii sinua, koska on mustasukkainen ilmeisesti, koska lapsi vie sinulta aikaa.
NALKUTUS ON TUHOON VIEVÄÄ. Nalkutus ei ikinä kannata. Saat miehesi inhoamaan sinua.
Mies ei pysty näkemään nalkutuksen taakse, että siellä on naisen väsymys ja turhautuminen taustalla.
Usko Liina Anniinaa, palstojemme suuurnalkuttajaa!
Eiko miehesi jo nyt sitten ota vastuuta = hanhan teidat elattaa.
Ja mita anoppiisi tulee, han on kasvattanut pojastaan riippuvaisen aitiin/ vaimoon, eika opettanut olemaan itsenainen. tama kasvatus nyt sitten on annettu sinulle. Vaikeaa.
Mikset kerro/ keskustele joskus anoppisi kanssa, ja kysy hanen mielipidettaan ? Onko vaimon tehtava kaikki perhejutut yksin.