Pieni ongelma, mutta surettaa. Miniä on mukava ja herttainen, mutta ei tunnu viihtyvän seurasamme. Mitään sanomista tai erimielisyyttä ei ole koskaan ollut koska sellaiseen ei ole ollut aihettakaan. Miniä on ystävällinen ja huomaavainen ja niin olen mielestäni myös itse. Ongelmana se että miniä ei paljoa osallistu keskusteluihin muitten kuin poikani kanssa, ei kerro meille asioitaan, pitää etäisyyttä. Huomaan että hänellä on luonamme pitkästyttävää, hän haluaa nopeasti pois ja on varmaan myös vaikuttanut siihen että käyvät harvoin. Itsekään ei uskalleta tupata heille kyläilemään, kun ei oikein tiedä mitä miniä siitä ajattelee. Toisten lastemme kanssa ollaan paljon tekemisissä ja niin myös tämän pojan kanssa aikaisemmin. Mitä tässä voisi tehdä?
Vierastaako miniä?
surettaa
232406
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Ehkä hänen kotonaan ollaan yhtä pidättyväisiä. Muistan itse, kuinka olin nuorena ystäväni luona viikonlopun. Kukaan ei puhunut kenellekään.
Ruokapöydässä oli hiirenhiljaista. Työt tehtiin - maalaistalossa oltiin - jonkin sanattoman sopimuksen mukaan. Kaikki nousivat pöydästä askareilleen.
Ei siellä kukaan mieltään osoittanut tai mököttänyt, siellä vain ei ollut tapana puhua.
Ihmisten tavat ovat niin erilaiset. Toivottavasti jaksat pitää pientä puhetta yllä, ihan jokapäiväisistä asioista. Kysy häneltä neuvoja tai mielipiteitä jossakin asiassa. Miten hän suhtautuu? Hän ehkä pitää sinua niin erinomaisena taloudenpitäjänä, ettei julkene sekaantua mihinkään asiaan kodissasi.
Toivottavasti hän ei ajattele, että häntä vieroksutaan. Silloin ollaan oravanpyörässä. Joskus näillä palstoilla miniät ihmettelevät, miksi anoppi suosii enemmän toisia lapsenlapsiaan. Olen joskus ajatellut, että syynä voi olla arka miniä, jonka ujous ja estyneisyys tarttuu lapsiinkin, eikä mummu saa heihin samaa kontaktia kuin toisiin lapsenlapsiinsa.
Aika toivottavasti auttaa asiassa.
Miniä ei jostain syystä, ehkä omien ennakkoasenteidensa takia, oikein lämpene seurassanne ja seurastanne. Voisiko hän jotenkin olla mustasukkainen miehestään sinulle, tavalla jota ei itsekään tiedosta? Ehkä hän on kotoisin kovin erilaisesta perheestä, esim. köyhemmästä tai eri sosiaaliluokasta, jotenkin mieltää sinut/teidät perinjuurin erilaisiksi kuin itse on. Jotkut nuoret ihmiset myös lähtökohtaisesti pitävät monta kymmentä vuotta itseään vanhempia ihmisiä jotenkin outoina, keskusteluun ja ajatustenvaihtoon kykenemättöminä. Saattaa myös olla jotakin sellaista ns. luurankoja kaapissa, joka häiritsee ja sitoo häntä vielä ( esim. jotakin hänen menneisyydestään jonka pelkää vuotavan korviisi jotakin kautta).
Arvailuja vain, mutta mitä tehdä? Ensiksikin, kaikkien ei tarvitse olla toistensa lämpimiä ystäviä, paljon pahempiakin anoppi-miniäkärhämiä on kuin tämä tapaus. Älä liikaa jää miettimään asiaa, luota siihen että tilanne korjaantuu itsekseen vuosien mittaan (ns. jätä Korkeimman käsiin, murehtimatta itse).
Sinuna juttelisin kahdenkesken, luottamuksella poikasi kanssa, tästä pulmastasi. Hän tietää ja tuntee asian paljon paremmin kuin sinä tai kukaan tämän palstan arvelijoista. Kerro pojallesi että toivot tapaavasi häntä enemmän ja voihan hän käydä ilman vaimoa teitä tervehtimässä, varsinkin sitten kun on lapsiakin. Miniän mielipiteistä huolimatta lapsenlapsilla on oikeus kaikkiin isovanhempiin, heidän läsnäoloonsa elämässään.
Tunnistan kyllä tuosta itseni. Appivanhemmat oikein mukavia ja kohteliaita ihmisiä, kyse ei ole siis mitenkään ennakkoasenteista tms. En vain ole oikein kyläilijä-tyyppiä. Arki kokonaisuudessaan vie paljon energiaa. Työ, arki jne. Kaipaan sellaista "hiljaista" aikaa, jota on äärimmäisen niukasti tarjolla. Kodissani puuhailen paljon, kylässä olessa ei oikein voi tehdä mitään.
Tapaan tuttaviani, vanhempiani ja mieheni vanhempia oikein mielellään, mutta kaikkia ei voi tavata kerralla ja aika on rajallista. Haluan myös sitä omaa aikaa mieheni kanssa. Mieheni kanssa olemme nyt se yhteinen kompleksi, se kaikkein tärkein.
ikinä sanonut miniällesi tätä kuinka herttaisena ja mukavana te häntä pidätte? Siis oikein kunnolla ilmaisseet kuinka iloisia sinä/te olette että hän on poikanne elämässä??? Elämässä voi tapahtua suuria asioita jotka vaikuttavat toisen mieleen ja itsetuntoon. Itse sanoit että on mukava, herttainen, huomaavainen, ystävällinen... hän tuskin olisi kaikkea tätä ellei hän teistä pitäisi. Oletko ajatellut että hän saattaa ajatella juuri päinvastoin? Että miniäsi luulee että te ette pidä hänestä?
Viestisi on kyllästetty negatiivisella asenteella miniää koskevissa kohdissa:
-ei tunnu viihtyvän seurassamme
-ei paljoa osallistu keskusteluihin (ovatko muut koko ajan äänessä, saako puheenvuoroa ja jos miniä jotain sanoo kuunnellanko häntä?)
-ei kerro meille asioitaan (kysytkö häneltä niistä, oletko osoittanut hänelle olevasi niistä kiinnostunut?)
-ei oikein tiedä mitä miniä ajattelee - kas siinä sinulle ongelmasi ydin! Ota selvää mitä miniäsi ajattelee.
Kirjoitat positiivisia huomioitasi miniästäsi mutta heti perään kielteisiä. Voisiko olla mahdollista että miniäsi on herkkävaistoinen (aistii negatiivisen asenteesi häntä kohtaan) ja siksi tuntee olonsa vaivautuneeksi seurassanne?
Kirjoitit tuossa : "Toisten lastemme kanssa ollaan paljon tekemisissä ja niin myös tämän pojan kanssa aikaisemmin.". Onko asia niin että poikasi pitäisi viettää jokaikinen vapaa-aikansa luonanne vai käsitinkö väärin ja kyse olikin vain soittelusta ja satunnaisesta tapaamisesta? Jos jälkimmäinen vaihtoehto, niin silloin voin vaan todeta, onpa harmillinen tilanne. Jos taas ensimmäinen, niin silloin voisi kyllä appivanhemmatkin hieman miettiä, haluaisiko miniä ehkä välillä viettää laatuaikaa miehensä kanssa ihan kahdestaankin.
Minä en ainakaan viihdy anoppilassa kuin muuallakaan vieraissa kovin kauaa, yksi päivä tuntuu jo pitkältä, sillä minulla tulee tylsää, koska jutustelun aiheet loppuvat ja sitten pitäisi vain olla. En halua vain olla vaan tehdä jotain.
Sinullahan voi olla sellaiset jutun aiheet, jotka eivät miniä kanssa kohtaa, hänellä ei ehkä ole paljoa sanottavaa sinun juttuihisi tai suurempaa kiinnostusta niihin. Tai sitten ette anna hänelle suun vuoroa tai kuuntele häntä.
Kerro minkälainen itse olet?
Harvemmin ne oletukset ja odotukset toteutuvat. Nuorikko olettaa ja odottaa ja sama näköjään toisinpäin. Ja kun toinen ei ole odotusten mukainen, käsissä onkin ongelma. Miksi ihmeessä?
Miksi ei näytä riittävän se, että oma lapsi on löytänyt mieleisensä kumppanin. Tämä valittu käyttäytyy asiallisesti ja miellyttävästi - se ei kuitenkaan ole tarpeeksi, vaan nyt poru syntyy siitä, että hän ei juttele "tarpeeksi" eivätkä välit ole oikein erityisen läheiset.
Tämä on minulle aivan käsittämätön yhtälö. Luulisi aikuisen elämää nähneen ihmisen jo tietävän, että meitä ihmisiä on temperamentiltaan, tavoiltaan, luonteeltaan ja käytökseltään hyvin monenlaisia. Ihmenen voi ja saa olla hiljainen, varovainen, varautunut ilman, että se on ongelma, joka täytyy jotenkin selvittää ja ratkaista. Yhtälailla toinen saa puhua ja pajattaa - ei ole mitään syytä käydä ratkomaan, että miksi ihmeessä hän on sellainen.
Itse otan lasteni kumppanit niin, että iloitsen heidän keskinäisestä yhteydestään. Odotan heiltä asiallista käytöstä, jos ja kun meillä ovat. Ja sitten oikeastaan en mitään muuta. Jos meistä tulee läheisiä, jos välillemme syntyy hyvä yhteys ym se on ikäänkuin extraa bonusta. Meidän ei tarvitse olla hyviä ystäviä. Jos ystävyys kuitenkin vuosien mittaan syntyy, iloitsen siitä, mutta se ei ole mikään pettymys, jos välit ovat etäisemmät. Annetaan tilaa!
Selkään puukottajia näyttää täällä löytyvän joka kysyjälle. Eikös aloittaja vain kysellyt keinoja tutustua miniään paremmin, ja täällä sellaistakin toivetta pidetään pahana. Kaiken voi kääntää negatiiviseksi kun vaan pahaa tahtoa riittää. Onko tosiaan jotenkin törkeää ja paskamaista toivoa läheisempiä suhteita miniään? Onko anopilla siis negatiivinen asenne, jos hän suree sitä ettei miniää saa viihtymään eikä mukaan keskusteluihin? Minulla on samanlaisia toiveita vävyjeni suhteen ja yritän muutenkin ylläpitää positiivista yhteydenpitoa. Omia keinojani on jutella kaikenlaista, vaikka vävyt ovat hiljaisia, osoittaa eri tavoilla että hyväksyn heidät. Jonkinverran tarvii vaivannäköä ja kekseliäisyyttä, ei ne hyvät suhteet synny ihan omalla painollaan ja ilman yritystä.
Minusta hyvät välit sukupolvien välillä on ihana asia, mutta täällä nähtävästi on ihanne ettei aikuiset lapset ja vanhemmat olis missään tekemisissä keskenään, mieluiten ei edes puhuisi toisilleen.
Ihmettelen vaan, kyllästyneenä ainaisiin paskanheittäjiin joita näillä sivuilla riittää.
Olen miettinyt aikoinaan samaa ongelmaa, ja mielestäni löytänyt jonkinlaisen ratkaisun kyselemällä pojalta ja ottamalla selvää miniän harrastuksista. Täytyyhän jotenkin tietää mitkä juttuni vois kiinnostaa ja mitkä kyllästyttää, ja pitää suuni kiinni vääristä puheenaiheista. Löytyihän sieltä jotain yhteisiä asioita joista päästiin alkuun. Meillä yhteiseksi asiaksi löytyi liikunta, siitä riittää keskustelunaihetta ja sitä on harrastettu myös yhdessä miniän kanssa ja isommallakin joukolla. Yhteinen tekeminen lähentää! Jos alkuun ei osata jutella, voi tutustuminen tapahtua tekemisen kautta. Luulen että etäisyys josta puhut, on vain sitä että ette ole vielä päässeet tutustumaan ja sen eteen pitää käyttää vähän kekseliäisyyttä ja tehdä aloitteita niin kuin muittenkin ihmisten kohdalla.
Anna hänelle henkilökohtaista huomiota ja aikaasi. Ota selvää mitä teillä vois olla yhteistä mikä kiinnostaa MOLEMPIA, joko puheenaihetta tai tekemistä. Olisko ruuanlaitto, kulttuuri, maailmanpolitiikka, käsityöt... Pääasia että olet alkanut miettiä ja halukas tekemään sen ensimmäisen askelen! Onhan vahinko, jos et näe poikaasikaan siksi kun et saa miniää viihtymään.
Heitit paskaa jokaisen vastaajan ja neuvojan päälle itseäsi ja ihmissuhdetaitojasi siinä sivussa kehuen.
Hyviä neuvoja ja vinkkejä aloitusviestin lähettäjä saanut monelta miniältä. Niissä onkin miettimistä itse kullakin anopilla.
Olen samaa mieltä nimim. "tyttöjen äiti" kanssa: hyvät suhteet on ihana asia. Tarkoitin asiaa siltä kantilta, että keskimäärin voitaisiin päästä parempiin suhteisiin, jos tyydyttäisiin vähän vähempään, eikä tavoiteltaisi kynsin hampain ja kaikin keinoin oikein oikein hyviä ja läheisiä välejä.
Hyväksyttäisiin - puolin ja toisin - toistemme keskeneräisyys, kömpelyys tai jokin särö. Ehkä erilaisuus, josta voi seurata etäisyyttä. Silti suhteet voivat olla aivan riittävän hyvät, vaikka ei sydänystäviä oltaisikaan.
Aloittajalle sanoisin, että ole oma mukava ja ystävällinen itsesi. Älä yritä ja pinnistele liikaa. Nyt on näin ja vuosien myötä voi olla toisin. Joko lähennytte miniän kanssa tai sitten ei. Mutta jos näinkin on aika hyvä, niin eivätkös asiat ole hyvin?
Jos antaa miniän olla vain hiljaa ja jutella miehensä kanssa, ja osoittaa kaikki sanansa heille parina. Poika sitten varmaan enimmäkseen vastaa. Jos mitenkään voisi saada sellaisen tilanteen aikaan, että toinen puoliso voisi käydä lapsuudenkodissaan myös itsekseen ilman sen kummempia luulemisia. Kyllähän ne jututkin varmaan on vähän luottamuksellisempia silloin, muuten vain sellaisia hyvänpäiväntuttujuttuja.
-Onhan vahinko, jos et näe poikaasikaan siksi kun et saa miniää viihtymään.- Jos onkin niin ettei poika enää viihdy lapsuudenkodissaan ja siksei miniäkään viihdy siellä. Kuulostaa hieman miniän syyttelyltä tuo ennen oli paljon tekemisissä muttei enää miniän astuttua pojan elämään.
"Miksi ei näytä riittävän se, että oma lapsi on löytänyt mieleisensä kumppanin. Tämä valittu käyttäytyy asiallisesti ja miellyttävästi - se ei kuitenkaan ole tarpeeksi, vaan nyt poru syntyy siitä, että hän ei juttele "tarpeeksi" eivätkä välit ole oikein erityisen läheiset. "
Onhan se nyt aivan kauheata, kun anoppi toivoo miniän viihtyvän paremmin anoppilassa ja osallistuvan keskusteluun :-)
Järki hoi, älä jätä!
On tuttu tilanne , mutta ajattelen, että nuorella parilla on symbioosivaihe meneillään ja ovat niin tiukasti toistensa kanssa, ettei siihen muita mahdu .
Tyttäreni käyttäytyi samalla tavalla aikoinaan, nyt heillä on lapsi ja käyvät usein pitkältä matkalta ja ovat monta päivää .
Nuorena on myös niin epävarma , että pitää "hajurakoa ", voi olla myös huonoja kokemuksia takana .
Jos tykkäävät pelaamisesta, esim skibbo, uno tms , siinä voisi olla letkeämpi hetki , ei tarvitsekaan puhua , peleissä kaikki ovat samanvertaisia . Tai menkää ulos luontoon.
Nämä ovat olleet hyväksi havaittuja juttuja meillä .
Veikkaan että aloittajan miniä on kuunnellut etukäteen kauhujuttuja appivanhemmista, ja siksi tullut perheeseen valmiiksi varuillaan ja valmiina torjumaan appivanhempien tuppautumisen heidän elämäänsä, vaikka näillä ei olisi mitään sellaisia aikomuksia. On näitä yleistyksiä, että "äidit ei päästä irti pojistaan ja tuppaavat määräilemään ja arvostelemaan", joilla leimataan kaikki anopit ennen kuin heihin on edes tutustuttu. Sehän johtaa pakostakin siihen, että anopin joka sanasta ja teosta voidaan myös tulkita vaaran merkkejä. Hyvänä esimerkkinä: näissäkin keskusteluissa osa kirjoittajista oletta anopin lähestymisyrityksissä olevan takana halun tupata nuorten elämään tms.
Anoppi joutuu siis osoittamaan ja todistamaan miniälle, että ei ole sellainen kauhuanoppi, joita "kaikki" yleensä ovat. Ainoa keino on kai se että tutustutaan paremmin, ja sitä ei tapahdu jos vaan "jättää nuoret rauhaan". Täällä on muuten monta tosi hyvää ohjetta, jotka vois sopia neuvoksi monille! Esim. edellisessä viestissä pelaaminen ja muu puuha, jota ei ehkä appivanhemmile tule edes ajatelleeksi, mutta vois olla nuorten kannalta mieluisaa.
Olisiko miniä ujo? Ilmeisesti on kuitenkin ollut poikasi kanssa jo pidemmän aikaa, kun ovat naimisissa. Ujoilla/pidättyväisillä voi kestää ennen kuin avautuvat. Ihmiset ovat erilaisia, kaikki ei ole höpöttäjiä. Sekin pitäisi hyväksyä. Tai halua kertoa henk. koht. asioitaan. Vai mitä tuo "ei kerro meille asioistaan" tarkoittaa? Millaisia asioita? Ihmisillä on myös erilaisia perhesuhteita, toiset on tiiviissä yhteydessä vanhempiinsa, toiset pitää yhteyttä harvemmin. Ehkä miniä on tottunut omien vanhempien kanssa erilaiseen systeemiin.
Toiset taas ei ole mitään vierailutyyppejä. Oma miehenikään ei viihdy sukulaisteni luona kylässä vaikka hänellä ei heitä vastaan mitään varsinaisesti ole. Ja on sosiaalinen tyyppi muutoin.
suuremmastakin draamasta?
Kaikki ihmiset ovat tässä erilaisia. Miniä ei ole viettänyt koko elämäänsä teidän kanssa, joten heti tuttavallista otetta ei kannata odottaa. Ja kaikki ei vaan tykkää pälättää itsestään. Saattahan tyttö lisäksi pelätä arvosteluanne.
Itse olin aluksi hyvin avoin anoppini kanssa, mutta kun kuulin miten hän mollasi toisia lapsiaan selkänsä takana, vetäydyin vaistomaisesti kuoreen, kun ajattelin heti hänen juoruavan omat aivotukseni epäsopivina muille.
Oma anoppini on kotimyyrä ja hänen mielestään naisen kuuluu tehdä lapsia ja ruokaa. Kun taas itse en koskaan toivo leimaantuvani moiseen. Me olemme rakentaneet perheemme hiukan toisenlaiseksi. Siksi anopille puhuminenkin voi olla välillä työlästä kun ei tiedä mitä pikkuaivot aina ajattelee ja arvostelee.
Mulla on sama tilanne oman anoppini kanssa. Hän on kyllä oikein mukava, mutta jostain syystä meidän välillä on joku pieni muuri. En oikein osaa olla luontevasti hänen seurassaan ja tunnelma on vähän vaivautunut ja jännittynyt, kun jäämme kahdestaan. Anoppi ajattelee varmaan samalla tavalla. Minä ja mieheni olemme olleet yhdessä jo monta vuotta, joten emme ole enää anopin kanssa vieraita toisillemme eikä sitäkään voi asiasta syyttää.
Luulen, että osittain syynä on se, että minä olen aika sulkeutunut ja yksinäinen ihminen enkä päästä helpolla ketään lähelleni. Lisäksi minä ja anoppi olemme aika erilaiset ihmiset. Välillä ajattelen, että olemme anopin kanssa näin jännittyneitä hamaan loppuun asti emmekä koskaan pääse samalle aaltopituudelle. En ole keksinyt, miten pystyisimme anopin kanssa lähentymään. Toivoisin kyllä, että se onnistuisi.
Joku tuolla ylempänä kirjoitti, että anoppi ehkä suosii muita lapsenlapsia siksi, että ei pysty luomaan läheistä suhdetta ujon ja pidättyväisen miniän lapsiin. Mielestäni se pitää varmaan osittain paikkansa. Meillä ei ole lapsia, mutta toivoisin, että pian olisi. Olen aika varma, että mahdollinen lapsemme ei koskaan tule olemaan anopille ja appiukolle yhtä tärkeä kuin tyttärensä tytär. Hänen syntymään liittyi paljon huolta ja murhetta, joten siksi tyttö on erityisen tärkeä isovanhemmilleen eikä siihen väliin voi varmasti kukaan toinen lapsi kiilata.
"Mulla on sama tilanne oman anoppini kanssa. Hän on kyllä oikein mukava, mutta jostain syystä meidän välillä on joku pieni muuri. En oikein osaa olla luontevasti hänen seurassaan ja tunnelma on vähän vaivautunut ja jännittynyt, kun jäämme kahdestaan. Anoppi ajattelee varmaan samalla tavalla. Minä ja mieheni olemme olleet yhdessä jo monta vuotta, joten emme ole enää anopin kanssa vieraita toisillemme eikä sitäkään voi asiasta syyttää.
Luulen, että osittain syynä on se, että minä olen aika sulkeutunut ja yksinäinen ihminen enkä päästä helpolla ketään lähelleni. Lisäksi minä ja anoppi olemme aika erilaiset ihmiset. Välillä ajattelen, että olemme anopin kanssa näin jännittyneitä hamaan loppuun asti emmekä koskaan pääse samalle aaltopituudelle. En ole keksinyt, miten pystyisimme anopin kanssa lähentymään. Toivoisin kyllä, että se onnistuisi."
Ihan sama on meilläkin. Ja tällä hetkellä yhteyttä ei pidetä ollenkaan sattuneesta syystä.
Sanot: "Olen aika varma, että mahdollinen lapsemme ei koskaan tule olemaan anopille ja appiukolle yhtä tärkeä kuin tyttärensä tytär. Hänen syntymään liittyi paljon huolta ja murhetta, joten siksi tyttö on erityisen tärkeä isovanhemmilleen eikä siihen väliin voi varmasti kukaan toinen lapsi kiilata."
Miksi kaikkien lastenlasten tulisi olla yhtä "tärkeät"? en nyt ihan ymmärrä. Minunkin äidilleni oli vanhempien sisarusteni lapset jotenkin paljon läheisempiä kuin meidän nuorempien sisarusten lapset, koska kerkesi ennen sairauttaan olla niiden hoitajana viikonloppuisin useinkin ja viettää aikaansa heidän seurassaan.
En kuitenkaan nähnyt silloin enkä näe vieläkään siinä mitään katkeruuden aihetta. Elämä vain on.. kun minun lapseni syntyivät oli mummi jo niin väsynyt ettei jaksanut pienten kanssa ja niin ollen jäi minun lapsilleni vieraammaksi kuin 10v vanhemmille serkuilleen. Asiaa tietysti avitti vielä sekin että asuimme n300 km päässä kun taas vanhimmat sisarukset perheineen asuivat samalla paikkakunnalla kuin mummikin. Kyllä mummi kumminkin välitti kaikista lapsenlapsistaan omalla tavallaan.