Näin alkuun mukava lukea etten ole yksin asian kanssa, nimittäin kamala perhe. Ei tietenkään että toivoisin samaa kenellekkään mutta usein tuntuu että järki menee.
Olen nuori aikuinen, (pahimman) teini-iän ohittanut. Olen kaikin puolin onnellinen, ja kaikki muu elämässäni menee hyvin paitsi se tärkein-eli perhe.
Ongelmat alkoi vanhempien avioerosta, olin tuolloin about 4 vuotias ja muistikuvat vähäiset. Muistan lapsuudesta tosi vähän varmaan juuri sen takia koska se oli täynnä negatiivisia asioita...Noh, oikeudenkäyntejä oli paljon, aviorero erittäin riitaisa ja siskoni ja minä jäätiin aina riitojen keskelle. Pahin tekijä tässä on varmaan ollut äitini ja epäilen hänellä olevan itsellään jotain vakavia traumoja tai ainakin lievä persoonallisuushäiriö. Hän ei koskaan ole myöntänyt olevansa väärässä tai tehneensä väärin. Eron jälkeen siis siskoni ja minä jäimme äidille. Äiti haukkui isää jatkuvasti, väkivaltaienn alkoholisti luuseri, pysykää poissa. Totta on että isä joi runsaasti mutta ei siitä lapsuudess aollut mulle ainakaan mitään haittaa, koskaan ei riehunut tai räyhännyt ainakaan mun kuullen. No, tapaamisoikeus oli, ja isän ja isänäidin kanssa oli parhaat hetket ja leikit. Äiti katkeroitui ja jatkoi haukkumistaan, tulihan siinä vähän hämmentynyt olo aina. Lopulta haukkuminen ja manipulointi meni niin pitkälle että isää ja mummia kiellettiin tulemasta mm. tarhaan katsomaan ja lopulta äiti esti isän näkemisen minulta kokonaan. Olin 8 vuotias. Siskoni oli tuolloin minua muutaman vuoden vanhempi ja ymmärssi tilanteen ja sai nähdä isää. Näin itse isän seuraavan kerran vasta yläasteiässä ja vasta hiljattain olem ymmärtänyt ettei asia ollut oma vikani vaan äidin itsekkään manipuloinnin tulosta. Faijakin oli saanut semmoisen kuvan etten itse halunnut nähdä tätä, joten ei yrittänyt väkisin ottaa yhteyttä jatkuvasti. Siinä suurin asia mitä en voi äidille antaa anteeksi, vaikka olisi kuinka riitaisa ero niin lapselta ei saa riistää omaa isää. Etenkään kun hän hoiti äidin homman varsin kehnosti.Suhteeni isään olen onneksi saanut korjattua, vaikka harmittaakin vielä minkä surun vuosien tauko sai aikaan. Olemme samankaltaisia joten jälleennäkeminen ja suhteen uusiksi rakentaminen ei ollut kovin vaikeaa. Äitinihän tästä ei vieläkään pidä ja hän on sitä mieltä ettei minun vieläkään kannattaisi nähdä häntä. Äidillä on ollut tapana heittää siskoni ja minut useasti pois kodista ja haukkua meidätkin pystyyn. Olemme kuulemma aivan samanlaisia kusipäitä kun isämme ja luusereita joista ei koskaan tule mitään. Tämä ei pidä paikkansa, kumpikin meistä on hoitanut koulun ja muutkin tärkäet asait kunnialla.Kumpikaan meistä ei ole huumeisiin yms koskenut tai muutakaan rikollista tehnyt. Häntä ei muu kiinnosta kuin raha ja valehteleekin usein päin naamaa ettei sitä ole vaikka itselleen ostaa mieluusti matkoja, kalliita laukkuja, kampaamokäyntejä yms. Hän on myös mm. sanonut että toivoo ettei koskaan olisi saanut meidän kaltaisia tyttäriä. Tottakai olemme yrittäneet tulla hänen kanssaan toimeen, olla kärsivällisiä, tehdä niinkun on sanottu. Riidat ei koskaan ole olleet kotiintuloajoista tai muista "kodin sääntöihin" liittyvistä asioista. Hänelle ei vaan kelpaa yhtään mitään mitä teemme. Ongelmat hän purkaa huutamalla ja haukkumalla. Naama on jatkuvasti norsunvitulla, ja ei välitä muista pätkääkään. kaikkien lukuisten, jopa päivittäisten riitojen jälkeen hän ei ole koskaan, siis KOSKAAN pyytänyt anteeksi käytöstään tai haukkumisiaan. Ystävien edessä hän kyllä esittää kovin iloista ja lämmintä ihmistä, mutta kaikki ystävällinen häneltä päin on täysin teennäistä ja saa oiken kuvotusrefleksin päälle. Aamuisin yleensä herään äidin kiroiluun ja huutoon kun hänen uusi aviomies eli siis isäpuoleni, ei ole laittanut oikeanlaista makkaraa leivänpäälle. Kotona vallitsee jatkuvasti negatiivinen piiri ja usein tuntuu että tulen hulluksi ja en kestä asua tämmöisessä paikassa. Uudessa miehessä ei ole tarpeeksi ottamaan perheen pään roolia vaan hän vain tukee äitiäni ja lipuu vanavedessä hiljaa. Äidiltäni en ole koskaan saanut tukea tai oikeata rakkautta. En voi uskoa miten kukaan äiti voi haukkua omia lapsiaan luusereiksi ja lyttää täysin maanrakoon. Hän on omaakin äitiään meidän kuullen haukkunut humalassa mm. huoraksi. Pahin asiassa on että välillä uskon mitä hän sanoo, mitä ei koskaan saisi tehdä.
Tekstistä saattoi tulla hieman epäselvä, toivottavasti saitte selvää! Olen hieman kahden vaiheilla pitäisikö vaivautua enään pitämään yhteyttä ihmiseen joka sitä ei ansaitse, oli se oma äiti tai ei.
Olen nuori aikuinen, (pahimman) teini-iän ohittanut. Olen kaikin puolin onnellinen, ja kaikki muu elämässäni menee hyvin paitsi se tärkein-eli perhe.
Ongelmat alkoi vanhempien avioerosta, olin tuolloin about 4 vuotias ja muistikuvat vähäiset. Muistan lapsuudesta tosi vähän varmaan juuri sen takia koska se oli täynnä negatiivisia asioita...Noh, oikeudenkäyntejä oli paljon, aviorero erittäin riitaisa ja siskoni ja minä jäätiin aina riitojen keskelle. Pahin tekijä tässä on varmaan ollut äitini ja epäilen hänellä olevan itsellään jotain vakavia traumoja tai ainakin lievä persoonallisuushäiriö. Hän ei koskaan ole myöntänyt olevansa väärässä tai tehneensä väärin. Eron jälkeen siis siskoni ja minä jäimme äidille. Äiti haukkui isää jatkuvasti, väkivaltaienn alkoholisti luuseri, pysykää poissa. Totta on että isä joi runsaasti mutta ei siitä lapsuudess aollut mulle ainakaan mitään haittaa, koskaan ei riehunut tai räyhännyt ainakaan mun kuullen. No, tapaamisoikeus oli, ja isän ja isänäidin kanssa oli parhaat hetket ja leikit. Äiti katkeroitui ja jatkoi haukkumistaan, tulihan siinä vähän hämmentynyt olo aina. Lopulta haukkuminen ja manipulointi meni niin pitkälle että isää ja mummia kiellettiin tulemasta mm. tarhaan katsomaan ja lopulta äiti esti isän näkemisen minulta kokonaan. Olin 8 vuotias. Siskoni oli tuolloin minua muutaman vuoden vanhempi ja ymmärssi tilanteen ja sai nähdä isää. Näin itse isän seuraavan kerran vasta yläasteiässä ja vasta hiljattain olem ymmärtänyt ettei asia ollut oma vikani vaan äidin itsekkään manipuloinnin tulosta. Faijakin oli saanut semmoisen kuvan etten itse halunnut nähdä tätä, joten ei yrittänyt väkisin ottaa yhteyttä jatkuvasti. Siinä suurin asia mitä en voi äidille antaa anteeksi, vaikka olisi kuinka riitaisa ero niin lapselta ei saa riistää omaa isää. Etenkään kun hän hoiti äidin homman varsin kehnosti.Suhteeni isään olen onneksi saanut korjattua, vaikka harmittaakin vielä minkä surun vuosien tauko sai aikaan. Olemme samankaltaisia joten jälleennäkeminen ja suhteen uusiksi rakentaminen ei ollut kovin vaikeaa. Äitinihän tästä ei vieläkään pidä ja hän on sitä mieltä ettei minun vieläkään kannattaisi nähdä häntä. Äidillä on ollut tapana heittää siskoni ja minut useasti pois kodista ja haukkua meidätkin pystyyn. Olemme kuulemma aivan samanlaisia kusipäitä kun isämme ja luusereita joista ei koskaan tule mitään. Tämä ei pidä paikkansa, kumpikin meistä on hoitanut koulun ja muutkin tärkäet asait kunnialla.Kumpikaan meistä ei ole huumeisiin yms koskenut tai muutakaan rikollista tehnyt. Häntä ei muu kiinnosta kuin raha ja valehteleekin usein päin naamaa ettei sitä ole vaikka itselleen ostaa mieluusti matkoja, kalliita laukkuja, kampaamokäyntejä yms. Hän on myös mm. sanonut että toivoo ettei koskaan olisi saanut meidän kaltaisia tyttäriä. Tottakai olemme yrittäneet tulla hänen kanssaan toimeen, olla kärsivällisiä, tehdä niinkun on sanottu. Riidat ei koskaan ole olleet kotiintuloajoista tai muista "kodin sääntöihin" liittyvistä asioista. Hänelle ei vaan kelpaa yhtään mitään mitä teemme. Ongelmat hän purkaa huutamalla ja haukkumalla. Naama on jatkuvasti norsunvitulla, ja ei välitä muista pätkääkään. kaikkien lukuisten, jopa päivittäisten riitojen jälkeen hän ei ole koskaan, siis KOSKAAN pyytänyt anteeksi käytöstään tai haukkumisiaan. Ystävien edessä hän kyllä esittää kovin iloista ja lämmintä ihmistä, mutta kaikki ystävällinen häneltä päin on täysin teennäistä ja saa oiken kuvotusrefleksin päälle. Aamuisin yleensä herään äidin kiroiluun ja huutoon kun hänen uusi aviomies eli siis isäpuoleni, ei ole laittanut oikeanlaista makkaraa leivänpäälle. Kotona vallitsee jatkuvasti negatiivinen piiri ja usein tuntuu että tulen hulluksi ja en kestä asua tämmöisessä paikassa. Uudessa miehessä ei ole tarpeeksi ottamaan perheen pään roolia vaan hän vain tukee äitiäni ja lipuu vanavedessä hiljaa. Äidiltäni en ole koskaan saanut tukea tai oikeata rakkautta. En voi uskoa miten kukaan äiti voi haukkua omia lapsiaan luusereiksi ja lyttää täysin maanrakoon. Hän on omaakin äitiään meidän kuullen haukkunut humalassa mm. huoraksi. Pahin asiassa on että välillä uskon mitä hän sanoo, mitä ei koskaan saisi tehdä.
Tekstistä saattoi tulla hieman epäselvä, toivottavasti saitte selvää! Olen hieman kahden vaiheilla pitäisikö vaivautua enään pitämään yhteyttä ihmiseen joka sitä ei ansaitse, oli se oma äiti tai ei.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hyvä ihminen, laita viestiisi kappalejako (kaksi entterinpainallusta). Tuota ei pysty kukaan lukemaan!!!
Oli kappalejaot niin tai näin,ymmärsin loistavasti tekstisi sisällön.
Minulla hyvin samankaltainen tilanne; äitini ei sanojensa mukaan pysty olemaan rutisemasta elämästäni, teoistani ja tekemättä jättämistäni..On kuulemma yrittänyt...En ole, yhtä soittoa lukuun ottamatta, ollut hänen kanssaan missään tekemisissä sitten viime tapaninpäivän, jolloin hän tuuletti taas keuhkonsa totaalisesti...Olin viimesilläni raskaana, ja tein päätöksen ennemmin ei välejä lainkaan, kuin noin onnettomat välit...Eipä ole mummi nähnyt nyt pian yhdeksän kuista tyttärentytärtään, tuskin tahtoisikaan...
Aluksi asia tietenkin kalvoi mieltäni, mutta olen työstänyt asiaa, ja todennut asioiden olevan näin paremmin.
Voimia sinulle jaksaa...
Eikä kannata taipua enää siinä vaiheessa kun vittumäinen ämmä vanhainkodissa ruikuttaa käymään. On tiensä valinnut ja suhteensa lapsiin sekä lapsenlapsiinsa pilannut!
" Olen hieman kahden vaiheilla pitäisikö vaivautua enään pitämään yhteyttä ihmiseen joka sitä ei ansaitse, oli se oma äiti tai ei."
Ei tietenkään kannata olla tekemisissä semmoisen ihmisen kanssa, joka kylvää pelkästään negatiivista energiaa ympäristöönsä.
Anna äitisi kuolla yksinäisenä ja kärttyisenä vanhainkotiin. Niin minun isoäidin äidillekin kävi. Vittumaisempaa ihmistä sai kuulemma hakea, joten elämänsä viimeiset 15 vuotta menikin varsin yksinäisisä merkeissä.
Joo anteeksi kappalejakojen puuttuminen, aluksi ne siinä oli mutta tekstin maksimimäärä täyttyi ja piti karsia kappalejaot pois ja muutama lausekkin että sai koko asian mahtumaan. Joo onhan tässä miettimistä, tottakai olisi jalomielistä antaa anteeksi ja yritää vaan pitää välejä yllä, kai se äiti jotenkin välittää mutta pieleen on mennyt ja mahdoton sen kai on itsekkään käytöstään muuttaa. Mutta samalla se olisi jotenkin masokismia, olla yhteyksissä ja antaa taas äidin haukkua ja lytätä. Ja jos nyt olen nuori ja haukkumista riittää pelkästään koulusta, ammatinvalinnasta ja osa-aikaisista työpaikoista niin entäs sillon kun suunnittelen esim naimisiin menemistä tai muita isompia päätöksiä? Tuskin tulee helpottamaan. Onneksi isäni on aivan ihana ihminen ja siskonikin ymmärtää hyvin ku on kaiken saman käynyt läpi. Toivottavasti sentään edes äidin aviomies jaksaa olla hänen kanssaan loppuelämän, en toivoisi kenenkään kuolevan yksin vaikka olisikin itseaiheutettua...
samallainen mutsi mullakin. en malta odottaa että pääsen muuttamaan. mää en uskalla ees puhua sille kun se vaan huutaa.