Ei parisuhde lapsiin kaadu, kuin korkeintaan omaa syytään. Miksi pariskunnan pitäisi muuttua niin isiksi ja äideiksi, ettei muuta elämää olekaan. Se ei tarkoita, etteikö lapset olisi parasta, mitä olla voi.Oma kokemukseni kahden lapsen jälkeen on, että liittomme kukkii joka alueilla juuri sen vuoksi, että olemme edelleen myös mies ja nainen. Lapsien ei tarvitse olla elämän keskipisteitä, vaan osana perhettä.Yhteinen aika on upeeta, joka jokaisen täytyy ottaa itselleen ja toisilleen, jaksaakseen sitten myös sitä arkea.Toivottavasta jokaisella olisi ja onkin mahdollisuus, jos haluaa, järjestää niin, ettei tunnepuoli pääse väljähtymään.Valitettavasti sivusta seuranneena täytyy todeta, että varsinkin naiset uppoutuvat äitiyteen niin kympillä, ettei elämään muuta mahdukaan.Arjen jakaminen töineen ja huolineen on auttanut myös vaikeissa paikoissa. Mulla on se mielipide, että lapset lentää kotoa joskus pois, mutta toivottavasti se mies siihen nyt kuitenkin jää ja toisinpäin. Näinhän se oli parisuhteen alussakin ja hauskaa oli, muistelkaapa itsekin.
Kyllä se voi olla upeetakin..
Äitipä minäkin
222125
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Hienoa, juuri näin ajattelen minäkin! Myös omalla kohdalla asia toimii näin ja en voi kuin säälien katsella niitä lukuisia pareja (ikäisiäni ja vanhempia) jotka ovat jollain ihmeen tavalla "hukkuneet" siihen perheeseen ja lasten saantiin ja sitten ollaankin eroamassa ja hakemassa uutta puolisoa ja taas hetken päästä samojen ongelmien edessä.
Totta ihmeessä täytyy olla omia harrastuksia, omia ystäviä ja sitä omaa elämää kaikilla tasoilla myös sen lasten saannin jälkeen. Onko sitten niin että minulla on käynyt vain satumainen tuuri kun miehekseni sain miehen joka on molempia lapsia hoitanut heti vauvasta, enkä minä ole mennyt puuttumaan ja neuvomaan että miten se vaippa kuuluu olla ja miten pestään yms. Olen lähtenyt itse esim. jumppaan kun tiedän että lapset on hyvissä käsissä ja hoidossa, pärjäävät kyllä isänkin kanssa. Ja myös päinvastoin; isä käy lenkillä ja minä huolehdin lapset. Yhteinen aika ja suhteen hoito tehdään esim. lapset laittamalla nukkumaan ja sitten saunomme kaksin pitkään ja otamme viinilasilliset - pari. Herkuttelemme hyvällä ruualla ja esim. leffalla. Ja täytyy sanoa että ihmettelen myös miksi niin moni nainen juuri lapset saatuaan on todellakin sitten se koko perheen äiti, jotkut puolisot jopa kutsuvat toisiaan isäksi ja äidiksi... ehkä se on vain kuvannollista, mutta meillä ei kyllä koskaan "äiditellä" ja "isitellä" omaa puolisoa! Ja toivoisin että kaikki sen muistaisivat että juuri vanhempien hyvä suhde on se lasten paras kasvualusta. Ja yksi asia vielä jota ihmettelen, on se että tuntuu että monet pariskunnat eivät puhu asioista, oli asia sitten mikä tahansa. Olemmekohan tässäkin suhteessa mieheni kanssa kummajaisia, kun meillä voidaan puhua kaikista asioista maan ja taivaan välillä... olen aina sanonutkin että minulla ei edes niin hyvää naisystävää olekaan jolle voisin puhua tietyistä asioista, mutta miehelleni kyllä. (Samoin totesi miehenikin.)
Ja yksi asia olisi kaikkien hyvä muistaa, ihan kuin viikossakin myös parisuhteessa on se suurin osa sitä arkea, 6 päivää arkea ja yksi juhlapäivä! Kannattaa opetella etsimään ja löytämään se "jokin" juuri siitä arjesta eikä aina vain kuutta päivää odottaa että tulisi se yksi juhlapäivä!
Hyvää kesää kaikille pareille ja perheellisille!
Ihana kuulla noin positiivisia kommentteja. Itse olen juuri pillerit lopettanut. Mielessä on kuitenkin kauhuskenaarioita, kuinka elämä loppuu lapsen syntymään. Mulla on kuitenkin mielenkiintoinen työ, tykkään kuntoilla paljon yms. Ja nautin reissailuista mieheni kanssa, enkä todellakaan tarkoita mitään Teneriffan lomia suomalaisten lapsiperheiden keskellä.. Mutta kun yhdessä on oltu 12 vuotta ja kaikin puolin elämän tilanne sopiva lapsen saantiin ja tavallaan kaipaakin jotain puuttuvaa osaa elämään ja mieheni on aivan innoissaan lapsen hankinnasta, niin tuntuu että tuskinpa tästä mitään suurempaa innostusta syntyy vaikka mitä tekisi.
Mutta erityisesti tosiaan huolettaa, että muu elämä lakkaa ja pitää ryhtyä täysillä äidiksi. Ympärillä kun on noita kavereita, jotka on superäitejä 110 %:sti ja sitä mä en itse halua. Kerran vuodessa leffassa käynti miehen kanssa kahdestaan on heillä ainoa irtautuminen lapsista vaikka hoitajatarjokkaita on kasapäin. Mutta kun ei raaski antaa, ettei lapsiparat rasitu liikaa (vaikka niitä hoidetaan kaiket päivät kotona)...
Mutta ilmeisesti ymmärtämällä, että muukin elämä jatkuu ja antamalla sille muullekin hyvällä omalla tunnolla aikaa, on mahdollista selvitä siitä lapsiperheen arjestakin, kuulostaa siltä...
sanoisin, että onnistumisesta ei tiedä ennen kuin kuolinvuoteellaan...jossa ette ilmeisesti vielä kumpikaan ole.
Elämässä voi tapahtua ihan mitä vain ja sen jälkeen on hyvistäkin hetkistä merkitys poissa.
Voit eräänä päivänä olla se, jota joku muu katselee säälien.
Nuo jutut mistä kerroitte toimii niin kauan kuin toimii. Miehelle uusi nainen, niin mitään ei enää ole.
Sen jälkeen ainoastaan ottaa päähän, että tuli tuhlattua parastaan siihen ronttiin.
miksi haluat äidiksi, kun kumminkaan et halua? ei se mikään pakko ole kenellekään!
Sanotaanko niin, että en myöskään halua olla ilman lasta... Kyllä sellainen tunne on, että elämään kaipaa lasta, mutta näen siinä myös paljon uhrauksia ja olen aika realisti. Sitä paitsi mieheni kovasti haluaa lasta. Tämä palstahan on täynnä naisia, jotka miettivät kuinka saada miehen pään kääntymään, meillä tilanne nyt vaan on toisinpäin. Luonteeltani kun en ole mikään fiilistelijä, en usko että ikinä voisin mitään vauvakuumetta tms saadakaan.
Niin, eihän tässä ole tarkoitus kenellekään neuvoja jaella, kuinka avioliiton saa kestämään. Sellaisestahan ei takuita saa, kun naimisiin mennään. Arjen jakamisesta ja siedettävämmäksi tekemisestä tässä on ainakin omalta osaltani kyse, kesti se sitten kuinka kauan kesti.Ja jos ja kun se sitten loppuisikin, ei tuntisi itseään niin helvetin marttyyriksi ja kaiken uhranneeksi. En tosiaa halua uhrautua, ettei sitten katkeruus iske. Jos pelkää toisen menettämistä etukäteen, juuri niin siinä sitten voikin käydä. Kannattaa sitten valita miehekseen Suomen joutsen, nehän tiettävästi ovat yksiavioisia ja etsivät uuden vasta toisen kuoltua. Elämä on elämistä varten.....
toisen menettämisen pelko eroa, ei.
Mulle se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Elin elämässäni parasta aikaa ja tunsin, että puolisollakin oli asiat hyvin.
Vuosi sitten jysähti. Hän haki harkinta-aikaa. Minulle hän ei edes puhunut ennen kuin tuomioistuimesta tuli paperit kotiin allekirjoitettavaksi.
Kun kysyin hänen syytään tällaisen menettelyyn, hän sanoi, että olen aina niin yli-innostunut kaikesta mikä liittyy lapsiin ja avioliittoon. Ja hän pelkäsi, että syyllistän hänet jäämään...
Hän halusi elää.
Joten ei aina tarvita sitä "toistakaan", riittää että toinen lähtee. Yksin et ole sitä, mitä olette yhdessä. Mutta sekin pitää kokea, ei sitä muuten ymmärrä.
Totta on, että "hyvät ajat" menettävät merkityksensä kun pahat astuvat sijalle.
Olen siinä samaa mieltä kuin se kirjoittaja jolle vastasit, että onnistumisen tietää vasta kuolinvuoteellaan. Ei yhtään ennen, vaikka kuinka hienoa hyvää elämäänsä olisi hehkuttaa, se häviää kuin taikaiskusta kun sen aika on...
Ei millään pahalla. Mutta näin se on.
Tottakai sitä elämässä voi tapahtua mitä vain. Voin sairastua vakavasti, jäädä auton alle, joutua rikoksen uhriksi, ties mitä. Samoin voi käydä miehelleni. Ehkä minä tai mieheni törmää huomenna elämänsä " vielä suurempaan" rakkauteen, elämään astuu uusi nainen tai mies... Ei kai sitä kukaan huomista tiedä, kysehän on myös juuri siitä tässä ja nyt tässä hetkessä elämisestä tietyllä tavalla, ei kuitenkaan millään "hällä väli huomisesta" asenteella.
Ja mihin ne hyvät yhteiset hetket katoaisi. Muistoissahan ne säilyy läpi elämän. En käsitä tuota että hyvistäkin hetkistä olisi merkitys poissa. Miten se eletty ja koettu voi olla poissa, tapahtuisi sitten mitä hyvänsä.
Kyllä sitä minuakin on elämä koulinut ja on aiemmin tapahtunut ikäviä ja negatiivisia asioita, ei tässä missään "pilvilinnoissa" eletä. Onneksi on ollut kyky positiivisella asenteella ja optimismilla olla niistä huonoistakin asioista kiitollinen sillä ajatuksella että kaikki mikä ei tapa se vahvistaa! Oma mielipiteeni on se, että kolme maailman turhinta asiaa on kauna, kateus ja katkeruus. Ilman niitä pärjää aivan mainiosti. Kieltämättä teidän molempien kirjoituksesta paistoi jonkinlainen katkeruus.
vasta sitten, kun kohtaat asian. Kun jokainen hyvän hetken muisto sattuu syvälle sisimpääsi niin, että kuolevasi luulet. Kun näiden hetkien muistot rienaavat sinut vereslihalle. Vasta sitten ymmärrät. Vasta tämän jälkeen pystyt jatkamaan elämääsi.
Merkitys katoaa ihmisen ja tuskan mukana.
Tässä oli kyllä kyse siitä alunperin, ettei onnistumisestaan tiedä ennen kuolinvuodetaan.
Pidetäänpä siitä kiinni, sillä se on totta.
On turha hehkutella liian aikaisin, kun elettävää elämää on vielä liiaksi jäljellä. Menestys saattaa muuttua tuhoksi ja epätoivoksi.
Oletko kuullut sanonnan; kell, onni on se onnen kätkeköön?
Älä ala marttyyriksi, näe vain tosiseikat.
Juurihan sanoit, ettei ne hyvät hetket minnekään kartoa! Jos eivät katoa, mistä katkeruus/kateus??
Tommy Tabermannin sanoin:
"Hillittömästi kaipaamatta
Et kykene lentämään
Mahdottoman
Tuolle puolen"
Siis lukekaa nyt se ihan ensimmäinen kirjoitus... mistä asiasta nyt alunperin oli kyse!
Luojan kiitos itse osaan olla iloinen ja nauttia myös siitä kun toisella menee hyvin. Nyt kun itse kerrankin tuon julki ja kerron että millaisia suhteita voi olla (kaikkien niiden ruinaajien vastapainoksi kun ukko sitä ja akka tätä ja on niin vaikeeta ja raskasta ja voi voi...menee niin huonosti...)
Minusta aika säälittävää jos täytyy olla heti mollaamassa kun joku kertoo että tosiaan voi mennä hyvinkin asiat vaikka on pienet lapset jne. Ettei vaan tuossa olisi juuri se kateus taas jälleen kerran selvästi havaittavissa. On se kumma kun jos kerrot että voi miten on vaikeeta ja huonosti menee, silloin löytyy "hengenheimolaisia" enemmän, mutta kun kerrotkin miten hyvin on asiat heti ollaan jo "korppeina haaskalla" eli pahan ilman lintuina vihjailemassa. Ja minun ikäni on sen verran korkea että todennäköisempää on että elettyä elämää on enempi takana kuin edessä... luultavasti, ellen tosi teräsmummoksi yllä! Minun elämä ainakin koostuu niistä jokaisesta vuodesta joita elän. Mikä ihmeen ajatus tuo on ettei onnistumisestaan tiedä ennen kuolinvuodettaan?? Minun elämä koostuu ainakin monista monista lukemattomista asioista joissa toisissa on onnistumisia, toisissa epäonnistumisia, oli sitten kyseessä työ, parisuhde, harrastukset, ym.ym ja sekä onnistumisen ja epäonnistumisen hetkiä näissä kaikissa elämän varrella.
Ei se elämä mihinkään lopu. Muista että sehän silloin vasta tietyllä tavalla alkaa kun on lapsen saanut siihen hyvän parisuhteen lisäksi aikaiseksi! Tietenkin siihen äitiyteen täytyy panostaa 100 %, mutta unohtamatta omaa elämää!
Ja voi kuule käydä niinkin ettet sitten edes halua rientoihin ja mennä niin mitä etukäteen olet ajatellut kun se pieni hellyttävä nyytti on sylissäsi! Onnea tulevaan!
ottaa totuus huomioon?
Mielestäni se on melko realistinen tapa nauttia elämästä!
Miksi muuten lähdet analysoimaan kirjoittajaa, kun täällä ollaan ainoastaan kirjoittamassa omia mielipiteitä?Henkilöön kohdistuva herjaaminen on rikos.
KUKAAN MEISTÄ, et edes sinä, tiedä huomistaan. Ja käsittääkseni nämä "katkerat korpit" kertoivat ainoastaan vanhan sananlaskun mukaisen totuuden, älä nuolase ennen kuin tipahtaa...koska onnistumisensa/epäonnistumisensa voi sanoa vasta kuolinvuoteellaan. Siis kun ei enää ole mahdollista mokata.
No tiesinhän minä sen.
Naisella tyyppivika tuo marttyyrina oleminen.
Otahan huomioon, että kaikilla, jopa niillä, joilla nyt menee heikosti tai ovat eronneet ON MENNYT MYÖS HYVIN!
Et voi maailmanmenolle yhtään mitään. Vaikka haukkuisit minut millaiseksi, asia on niin, kuten sen kirjoitin. Huomistaan ei tunne, et sinä, enkä minä.
Luulenpa, että keskustelu kanssasi on turhaa. Käy peruskoulu ensin loppuun ja katsotaan sitten asioita uudelleen.
Elämässä on aina mukana negatiivisetkin asiat, kuinka moni niistä pääsee yllättämään ja pilaamaan elämän, on pitkälle kiinni siitä, kuinka paljon on etukäteen näitä asioita mielessään käsitellyt. Kuolemalle ei kukaan mahda mitään ja jokaisella sekin on edessään. Sinullakin!
on paikka josta ei enää nousta paikkaamaan eikä mokaamaan lisää...siksi se on se paikka, jossa pystyy summaamaan plussat ja miinukset.
Niin kauan kuin on elämää niin kauan on mahdollisuuksia mokata lisää ja paikata mokiaan.
Siis kirjoitin että maailman turhimmat asiat on kauna, kateus ja katkeruus ja nämä siis ei ainakaan kuulu minun elämääni. Miksi myrkyttäisin mieleni sellaisilla asioilla. Ja edelleen toistan että eihän ne hyvät yhteiset hetket mihinkään katoa. Eikö se ole se elämän tarkoitus ollakin niitä sekä huonoja että hyviä hetkiä. Jos aina olisi pelkkää auringonpaistetta,siihenkin tuskastuisi, ei enää muistaisi miten hieno se aurinko on pitkän rankkasateen jälkeen. Joten täytyy sanoa että mitä tuo kommenttisi tarkoitti??
ei millään entisillä hyvillä kokemuksilla ole enää entistä painoarvoa. Ei niillä jaksa eteenpäin, päinvastoin, ne painavat kuin lyijy rinnassa, sillä silloin ne tekevät eniten kipeää.
Uskon, että sitä tuo tarkoitti.
kateellisia kielteisesti ajattelevia ihmisiä joiden päähän ei mahdu valoisa elämänasenne. Hienoa kun jossain on ihmisiä joilla menee hyvin. Onnea täyteiseen elämäänne.
Kyllä ehdottomasti löytyy päähän silittäjiä silloin, kun oikein valittaa ja narisee elämän kurjuutta.. mutta onneksi vain samanlaisista ruikuttajista. Elämään kuuluu kaikenlaista paskaakin, mutta sitä nyt ei kai tartte aina päällimmäiseks nostaa. Notkahduksia tulee jokaisen elämässä, eikä silloin oikein osaa iloita toisenkaan puolesta, sen kyllä ymmärtää. Mutta jos ruikutuslevy ja katkeruus jää päälle, se on karmeeta katseltavaa...Surut ja epäonnistumiset kuuluu jokaisen elämään, ajallaan ja se täytyy vaan hyväksyä. Olen tässä itsekin läpikäynyt ja käyn parhaillaan paskamaista prosessia, mutta ilojakin löytyy.Kai se on luonnekysymyskin. En edes halua, nytkään kriisivaiheessani minkäänlaista katkeruuskööriä päätä silittämään. Nää jutut selvitetään, mut aikanaan niistäkin selvitään. Surukin vaatii aikansa... ei voi mennä pikakelauksella..
Parisuhde säilyy ennallaan kun pitää nimenomaan kiinni siitä että aviopuolisot ovat lapsen syntymän jälkeen edelleen toisilleen myös nainen ja mies. Mua ei sais mikään sanomaan miestäni isäksi. Mies on mies ja lapsilleen isä. Enkä voisi kuvitellakkaan muuttuvani äidiksi joka hyssyttää ja paapoo vaan lapsiaa eikä huomaa miestään lainkaan. Mä haluan olla mieheni silmissä edelleenkin se kaunis, naisellinen nainen joka huomio miehensä joka suhteessa.
tykkäähän jotkut itsensä ruoskimisesta ja toistensa hakkaamisestakin, mistään pervommasta nyt puhumattakaan!
Joten jollakin voi tosiaan olla upeeta alistua toisen tahtoon ja oikkuihin. Kaikki eivät toki siitä nauti. Joten ymmärrähän sekin.
Ja ota huomioon päivä, jolloin alistettusi alkaa haluta omaa elämää.
Onnellisille ollaan kateellisia, se on selvä. Kai
siitä saa jotain lohtua omaan kurjaan elämäänsä
kun saa lukea palstoilta muiden valituksia. Mutta
jos jollakin menee hyvin, niin voi sitä myrkkyä jonka niskaansa saa!
Toivotan teille kaikille aurinkoista jatkoa, myös niille katkerille...