Tavattiin silloin kun sitä vähiten osasin odottaa. Tapaamisemme oli mieleenpainuva, josta riitti kerrottavaa ja naurettavaa jälkeenpäin. Kaikki oli kuin sadussa. Ihastuttiin ja rakastuttiin. Tuntui kuin olisimme tunteneet aina. Muutettiin pian yhteen ja kaikki oli paremmin kuin hyvin. Kaikkien aikaisempien vaikeiden suhteiden ja lukuisien pettymyksien jälkeen tunsin löytäneeni kadoksissa olleen puoliskoni. Tunsin itseni rakastetuksi ja tärkeäksi. Tunsin kuuluvani jonnekkin. Tunsin elämäni menevän oikeille raiteille. En ole itse rakastanut ikinä niin paljon. En ole ikinä tuntenut oloani niin hyväksi. Kuiten aikaisemminkin elämässäni niin kaikki hyvä loppuu aikanaan..niin myös tämä satu. Mokasin. Mokasin ja pahasti. Se mokani vei minulta kaiken...sen ihmisen jota rakastin niin paljon. Jonka kanssa halusin viettää loppuelämäni. Muutettiin erilleen ja hetken jo luulin voivani jatkaa eteenpäin, mutta mitä kauemman erosta on sitä pahemmalta minusta tuntuu. Mitä kauemmin erosta on sitä selkeämmin ymmärrän mitä menetin. Miten hyvän ihmisen olin rinnalleni löytänyt, mutta omaa tyhmyyttäni en häntä siinä pystynyt pitämään. Antaisin mitä tahansa jos saisin tilaisuuden yrittää korjata virheeni, mutta se on liikaa pyydetty. Tilaisuutta ei tule. Tavattiin eron jälkeen useita kertoja. Halusin niin olla hänen taas. Yritin kertoa miten paljon hän minulle merkitsi. Miten vieläkin rakastin häntä. Ajattelin häntä joka ikinen päivä. Mokasin taas. Ahdistin häntä. Hän ei halua enää nähdä minua koskaan. Ei kuulla minusta enää ikinä mitään. Hän ei halua muistaa minua. Erosta on vuosi aikaa ja olen palasina. En halua ketään muuta. En voi kuvitella itseäni kenenkään muun kanssa. En jaksa tutustua keneenkään uuteen vain sen takia että saan taas erota. En usko siihen oikeaan. En usko enää rakkauteen. En usko mihinkään. Löysin jo sen minulle oikean enkä voi uskoa että mitään samanlaista tulee koskaan vastaan. Ajatukset hänestä jonkun toisen kanssa tekee niin pahaa etten voi hengittää. Hänellä ei ole ketään toista...vielä. Odotan kauhulla milloin se päivä tulee. Se päivä on minun loppuni. Pelkkä ajatuskin on pelkkää tuskaa. En jaksa. Haluan pois täältä.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan
sarkynyt<3
41122
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mikä tämä "moka" oli?
Petitkö häntä?
jaksaa! Elämä voittaa vielä... Toivon takiasi ettei sinun tarvitse nähdä häntä, ettette asu pienellä paikkakunnalla. Unohdat helpommin ja aika ehtii parantaa haavat.
Tarinanne vaikuttaa liiankin tutulle... Ikävä ei hellittänyt ole vieläkään :`(
Minulle kävi samankaltainen juttu. Mokasin todella pahasti kerta toisensa jälkeen ja aina vain pahemmin, ja menetin elämäni miehen. En usko koskaan parantuvani tästä lamaannuttavasta surusta ja tuskasta.
Hän jätti minut eilen, kaikki kävi niin nopeasti...
Hän tuli töistä kotiin, istui sohvalle ja sanoi että tahtoo erota, en ollut uskoa korviani, shokki humahti koko vartalooni niin voimalla että päässä suhisi. Yritin saada hänet muuttamaan mielensä lupaamalla muuttua, lopulta anelin kyyneleet silmissä. Hän kertoi kuinka olin häntä satuttanut ja kuinka hän ei jaksa enään minua hölmöilyjeni takia, hän sanoi masennuksensa johtuneen minusta ja kuinka hän haluaa elämältä jotain muuta. Ja minä ymmärsin. Sitten aloin mättämään sumussa, automaattisesti toimien, tavaroitani jätesäkkeihin, hän lupasi minut viedä äitini luokse ja auttoi pakkaamisessa. Hän jopa kantoi tavarani sisälle sen sijaan että olisi ne vain tiputtanut pihaan.
Lopulta olimme kahden pihalla, poltimme tupakan ja sain hänet muuttamaan mieltään sen verran että tämä olisi vain pitkä tauko, ettei tämä olisi lopullista, hän sanoi vielä välittävänsä minusta. En usko hänen olleen tosissaan, hän yritti vain hyvyyttään tehdä tästä edes hiukan helpompaa minulle. Halasimme ja toivotin hänelle ääni itkusta väristen kaikkea hyvää ja hän pyysi minua pitämään huolen itsestäni. Sovimme että haen loput tavarat sitten kun pystyn. Kaikki tämä tapahtui kahden tunnin sisällä.
Kun hän oli lähtenyt, menin facebookiin poistamaan yhteiset kuvamme ja muuttamaan "parisuhde" tilani. Sitten purskahdin hysteerisesti itkemään, tärisin, itkin ja nikottelin kunnolla henkeä saamatta silmät turvonneina tunnin verran jonka jälkeen tuli apaattisuus, ruoka ei maistunut ollenkaan, ei maistu vieläkään, katsoin telkkaria mitään näkemättä.
Valvoin koko yön, en pystynyt nukkumaan, makasin sängyllä silmät auki ja kelasin päässäni häntä, minua, meitä... Mahassa jylläsi jatkuva paha olo ja itkin vähän väliä.
Nousin seitsemältä ylös, koitin kasata itseäni sen verran että pystyn menemään ihmisten ilmoille.
Kävin äidin kanssa kaupassa ja lenkillä, jatkuvasti piti taistella itkua vastaan, ohikulkijat katsoivat kuin hullua...
En ole syönyt mitään eilisen jälkeen, olen yrittänyt mutta kaikki maistuu pahvilta. Jos ajatukseni edes hipaisevat häntä tai yhteistä elämäämme kyyneeleet puskevat silmistä läpi.
4 vuotta olimme yhdessä, 4 vuotta tuhlasin ja tuhosin hänen elämäänsä ja silti hän oli niin mukava ja asiallinen ilmoittaessaan minulle erosta. Kaduttaa niin tautisen paljon kaikki se paska mitä pistin hänet kestämään, hän on hyvä ihminen hän ei ollut ansainnut sitä. Olen itsekäs, saamaton, takeruva, mustasukkainen ja ylimielinen kakara ja olen ansainnut tämän. Toivon todella että hän ei tästä kärsi niinkuin minä. Tämä on minun rangaistukseni.
Kuvottaa ajatella tulevaisuutta, yritän elää päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Kai tämä tuska itkeminen joskus loppuu, kai minullakin on vielä toivoa uudesta elämästä.
Anteeksi, anteeksi kun en koskaan tajunnut enkä ymmärtänyt sinua, anteeksi kun satutin sinua niin kovin, se ei ikinä ollut tarkoitukseni, en nähnyt käytöstäni enkä ymmärtänyt hakea apua.
Toivon vilpittömästi sinulle hyvää ja parempaa elämää jonkun kanssa joka on sinut ansainnut ja joka kohtelee sinua hyvin. Minä se en ollut.