Mut jätettiin runsas vuosi sitten suhteesta, joka oli kestänyt seitsemän vuotta. Neljä vuotta asuttiin yhdessä. Jouduin pikapikaa etsimään uuden asunnon ja muuttamaan, mies jäi siihen meidän yhteiseen.
Suhde ei ollut kauhean ihana, mutta kuvittelin, että se oli vielä korjattavissa. Yksi perusongelma oli siinä, ettemme osanneet puhua tunteistamme ja siitä, mitä toiselta toivoimme. Mä välillä yritin, mutta kai liian pienesti ja vaatimattomasti, miehelle olisi pitänyt vääntää rautaputkesta asiat. Finaalissa homma kärjistyi: mies oli omassa päässään hautonut ihastumista ja uutta rakkautta ja päätti erosta ihan ite, kertoi mulle vaan päätöksensä.
Ensimmäiset kuukaudet olin aika romuna, itkin jatkuvasti, tuntitolkulla. Välillä oli tosi paskoja ajatuksia itsensä tappamisesta tai muusta vahingoittamisesta. Tämä siitä huolimatta, että järjellä ajatellen ero taisi olla mulle ihan hyvä juttu - kaikki etäisyys ja puhumattomuus oli rassannut mua, en vaan ollut osannut muuttaa meidän suhdetta millään lailla.
Nyt olen päässyt pahimmasta ja mieli alkaa olla enemmän tasapainossa. Huojuttaa vain se, että joudun tapaamaan toistuvasti sekä ex-miestä että tätä naista, jonka takia ero tuli. Emme ole ihan samassa duunissa, mutta samoissa ympyröissä kumminkin. Tulee fyysisesti paha olo, mahaa kourii, henkeä ahdistaa, kun kohtaan jomman kumman. Enemmän "pelkään" naista, häntä en tunne lainkaan. On mua reilusti nuorempi sellainen lapsenkasvoinen tapaus. En tiedä, mikä auttaisi. Koitan vältellä kumpaakin, kun kerran ne kohtaamiset tuntuvat pahoilta. Toisaalta taas tuntuu naurettavalta karkuunjuoksemiselta tällainen. Mulla on ihan yhtä iso oikeus omaan reviiriin ja omaan tilaan duunissani, pyöri siellä ympärillä sitten millainen kauniit&rohkeat -kuvio vain.. Mutta tunteet sanoo, että nuo kaksi uhkaavat mua, tahdon pois pois pois...
Suhde ei ollut kauhean ihana, mutta kuvittelin, että se oli vielä korjattavissa. Yksi perusongelma oli siinä, ettemme osanneet puhua tunteistamme ja siitä, mitä toiselta toivoimme. Mä välillä yritin, mutta kai liian pienesti ja vaatimattomasti, miehelle olisi pitänyt vääntää rautaputkesta asiat. Finaalissa homma kärjistyi: mies oli omassa päässään hautonut ihastumista ja uutta rakkautta ja päätti erosta ihan ite, kertoi mulle vaan päätöksensä.
Ensimmäiset kuukaudet olin aika romuna, itkin jatkuvasti, tuntitolkulla. Välillä oli tosi paskoja ajatuksia itsensä tappamisesta tai muusta vahingoittamisesta. Tämä siitä huolimatta, että järjellä ajatellen ero taisi olla mulle ihan hyvä juttu - kaikki etäisyys ja puhumattomuus oli rassannut mua, en vaan ollut osannut muuttaa meidän suhdetta millään lailla.
Nyt olen päässyt pahimmasta ja mieli alkaa olla enemmän tasapainossa. Huojuttaa vain se, että joudun tapaamaan toistuvasti sekä ex-miestä että tätä naista, jonka takia ero tuli. Emme ole ihan samassa duunissa, mutta samoissa ympyröissä kumminkin. Tulee fyysisesti paha olo, mahaa kourii, henkeä ahdistaa, kun kohtaan jomman kumman. Enemmän "pelkään" naista, häntä en tunne lainkaan. On mua reilusti nuorempi sellainen lapsenkasvoinen tapaus. En tiedä, mikä auttaisi. Koitan vältellä kumpaakin, kun kerran ne kohtaamiset tuntuvat pahoilta. Toisaalta taas tuntuu naurettavalta karkuunjuoksemiselta tällainen. Mulla on ihan yhtä iso oikeus omaan reviiriin ja omaan tilaan duunissani, pyöri siellä ympärillä sitten millainen kauniit&rohkeat -kuvio vain.. Mutta tunteet sanoo, että nuo kaksi uhkaavat mua, tahdon pois pois pois...
Vastaukset 4
Vanhimmat
tänne on joku näemmä käynyt miinusta heittämässä ja luettu on, muttei kenelläkään ole mitään sanottavaa. No, keskustelen keskenäni...
Olen pettynyt siihen, etten tunnu selviävän erosta uuteen elämään. Suhde oli ensimmäinen oikea suhteeni, aiemmin oli ollut pelkkiä ihastuksia, jotka eivät johtaneet edes seurusteluun asti. En ollut mikään teini, kun se alkoi, ja kuvittelin itseni viisaammaksi kuin olin. Suhdekokemusta mulla ei kumminkaan ollut, eikä käsitystä siitä, miten monta ratkaisematonta ongelmaa alkaa ajan kanssa pyöriä jaloissa.
Haluaisin osata suhtautua neutraalisti esim. tuohon ex-miehen uuteen, mutta en vaan osaa. En tiedä, millä mallilla ex:n ja tämän uuden suhde on. Ei ole mun asiani sitä selvitellä.
Mulla alkoi puolisen vuotta eron jälkeen uusi suhde. Mies on toisenlainen kuin ex - avoin, koskettava, tunteista puhuva. Häiritsee, kun omat tunteet ovat osin kiinni erossa. En haikaile vanhaan takaisin, mutta paljon olen miettinyt sitä, mitä oikein tein väärin ja missä kohdin menin pahiten metsään. Pelkään tekeväni samoja virheitä toistamiseen. Toisaalta mies on kyllä eri - ja kai mulla elämänkokemusta on edes vähän karttunut. Peruslähtökohtakin on eri: ex-miehen kanssa tuntui, että olin jatkuvasti valppaana ja vähän varovainen. Nyt uudessa suhteessa voin olla vaan, yhdessä oleminen on rentoa ja helppoa.
Se pelko, jonka ex ja sen uusi minussa herättää, taitaa olla eniten pelkoa siitä, että multa itseltäni menisi kontrolli. En ole kovin hyvä näyttämään suuttumusta tai vihaa. Sen sijaan että kiukkuaisin, niin enemmänkin vetäydyn ja pidän sen kiukun sisälläni. Liitosta ja erosta jäi kumminkin niin paljon vihaa sisuksiin, että voisin itseltänikin varkain ruveta perin vittumaiseksi ämmäksi.
Tarvitset mielestäni vahvistusta omalle itsetunnollesi. Hanki kirja Jällenrakennus - kun suhteesi päättyy. Kirjaa käytetään perusteoksena eroseminaareissa, se on hyvin perusteellinen, siinä käydään läpi kaikki oleelliset eroprosessiin liittyvät tunteet ja asenteet. Itsetunto huononee huonossa suhteessa ja se viimeinen niitti itsetunnon arkkuun onkin sitten petetyksi ja hylätyksi tuleminen, kun vaihdetaan toiseen kumppaniin ja ero vahingoittaa jo ennestäänkin vaurioitunutta itsetuntoa. Voit myös osallistua eroseminaariin, omasta kokemuksestani voin suositella.
Jälleenrakennus on ihan hyvä kirja. Ostin sen joskus viime talvena ja luin ajatuksella - mut en tiedä, miten saisin tunteeni normalisoitua. Esimerkiksi vihaan voin vieläkin jäädä jumiin sillä lailla, että käyn mielessäni riitelemään ex-miehen kanssa. En oikein kirjastakaan löytänyt apua juuri vihan tunteen käsittelyyn - tunnistan sen, joo, ja osaan silti ex-miehen kohdatessani käyttäytyä sivistyneesti - mutta so what, olen silti edelleenkin aivan raivoissani sille perkeleen huoripukille, joka valehteli ensin puoli vuotta ja sitten yks kaks paukautti olevansa rakastunut toiseen. Olen eron raivossa siivonnut ja repinyt suhteeseen liittyviä papereita, varjonyrkkeillyt, kuristanut, puukottanut ja polttanut ex-miehen yms. muuta mukavaa, mutta silti raivostuttaa. Ja surettaa - ei se mitä oli, vaan se mitä OLISI VOINUT OLLA, suhteesssa kun oli mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta ne Ongelmat söivät mahdollisuudet yksi kerrallaan.
En ihan niele sitä, että minulla olisi kaikkineen huono itsetunto. Muussa elämässä kuin parisuhteessa osaan arvostaa itseäni. Parisuhteessa taas itsetuntoni on olematon... Olisi pienoinen ihme, jos mun itsetuntoni tässä kohden olisi terve: lapsuudenkodissani oli sen verran isoja ongelmia, että olen aikuisena käynyt terapiassa niitä purkamassa. Lisäksi olin nuoruuden ja osan aikuisuutta aika isosti ylipainoinen ja pidin itseäni fyysisesti sietämättömän rumana - eipä tullut eteen niitä ihastumisia ja seurusteluja, joissa oma käsitys itsestä naisena olisi voinut vahvistua.
Mutta miten sitä "parisuhdeitsetuntoa" voi parantaa, ainakaan jos ei ole parisuhdetta, jossa asioita voisi harjoitella? En oikein vielä tiedä, nimittäisinkö tätä uutta suhdetta "parisuhteeksi", vielä. Yltiöpäisesti olen käyttänyt sanaa "rakastan", vaikka en edes tiedä, mitä se tarkkaan ottain kohdallani tarkoittaa. Ex-miestä rakastin mielestäni paljon, mutta se rakkaus johti siihen, että kutistuin suhteessa aivan näkymättömiin. Ainakin tämä uusi suhde jo ihan alussa on toiminut peilinä, joka näyttää, miten vino edellinen suhde oli... Tuntui aivan ihmeelliseltä, kun mun tunteitani havaittiin ja tosi hienolla tavalla, ts. saatoin kuulla vaikka "näytät surulliselta/onnelliselta/iloiselta". Tai sellainenkin arkinen kysymys kuin "Miten sun päivä meni?" Ex-mies ei koskaan puhunut tunnetulkinnoistaan tai kysellyt minulta, mitä mulle kuuluu. Alussa se tuntui hiukan oudolta, mutta siihenhän tottui.
Ei sinun tapauksessasi (eikä välttämättä monessa muussakaan tilanteessa toki) ole mitään helppoa vastausta joka ratkaisisi kaikki ongelmasi kertaheitolla. Osaat selkeästi analysoida itseäsi ja tilannettasi sen verran hyvin että et välttämättä tarvitse ketään muuta siihen vastapuoleksi. Kenties jopa tilannettasi helpottaa se että pääsit/pääset purkamaan tunteitasi täällä selkeään muotoon.
Jos koet että ongelmasi vaativat terapiahoitoa niin ainahan voit sitä tietä koittaa. Mutta noin muuten aika varmasti auttaa asiassa. En tarkoita tällä pelkästään kliseetä "aika parantaa haavat" vaan myös sitä että kun puhuit noista parisuhdetaidoista niin kyllä nekin ajan myötä kehittyvät.