Täällä monet kertovat olevansa ujoja, ja kuinka se haittaa esim tutustumista toiseen sukupuoleen. Mietinkin että onko täällä sellaisia ihmisiä jotka ovat päässeet siitä ujoudesta? Itse olin kovin ujo nuorempana, mutta enää en.
Hassua sinänsä että ujouteni loppui siihen kun lopulta hyväksyin sen. Mietin aina paljon sitä millainen ihminen olen ja minkälaisena muut minut näkevät, ja se ujous häiritsi itseäni, tottakai. Sitten jossain vaiheessa vain päätin että tällainen olen, eikä minun tarvitse olla mitään muuta. Minun ei yksinkertaisesti tarvitse olla yhtään puheliaampi, ei tarvitse osata small talkia yms, ei vain tarvitse. Ei kaikki ole sellaisia. Päätin että hyväksyn itseni sellaisena kun olen. (Siis tämän asian suhteen, tottakai noin yleisesti ottaen on kiva kehittyä ihmisenä koko elämänsä läpi.) Mutta jos joku ajattelee että olenpa hiljainen tai sulkeutuneen oloinen, niin sittenhän ajattelee. Sellainen minä sitten kai olen, mutta ei se tarkoita että olisin jotenkin huono sen takia.
Sitten kun tämän asian sisäistin, siis oikeasti hyväksyin ujouteni, en miettinyt enää niin paljon itseäni muiden seurassa. En miettinyt että mitäköhän he minusta ajattelevat, enkä miettinyt sanottaviani, olin vain. Ja kas kummaa, ujous lähti. Kun tapasin uusia ihmisiä tapasin heidät omana itsenäni, enkä yrittänyt enkä toivonut olevani muuta; minä olen tällainen, sinä olet tuollainen, thats it. Jos jotakuta häiritsee ujouteni niin ei se mitään, ja enhän minäkään kaikista ihmisistä tykkää.
Niin, siitähän se ujous tulee ettei ole hyväksynyt itseään sellaisena kun on, ja miettii aina mitä muut ajattelevat itsestään. Ja ajattelee että itse on jotenkin vähäpätöisempi kun ne ei-ujot. Toivoo olevansa erilainen. Mutta itselläni ainakin tällainen ajatusleikki tai -harjoitus, miksi sitä sitten voi kutsua, auttoi. Pohtimalla asioita siis pääsin ujoudestani.
Hassua sinänsä että ujouteni loppui siihen kun lopulta hyväksyin sen. Mietin aina paljon sitä millainen ihminen olen ja minkälaisena muut minut näkevät, ja se ujous häiritsi itseäni, tottakai. Sitten jossain vaiheessa vain päätin että tällainen olen, eikä minun tarvitse olla mitään muuta. Minun ei yksinkertaisesti tarvitse olla yhtään puheliaampi, ei tarvitse osata small talkia yms, ei vain tarvitse. Ei kaikki ole sellaisia. Päätin että hyväksyn itseni sellaisena kun olen. (Siis tämän asian suhteen, tottakai noin yleisesti ottaen on kiva kehittyä ihmisenä koko elämänsä läpi.) Mutta jos joku ajattelee että olenpa hiljainen tai sulkeutuneen oloinen, niin sittenhän ajattelee. Sellainen minä sitten kai olen, mutta ei se tarkoita että olisin jotenkin huono sen takia.
Sitten kun tämän asian sisäistin, siis oikeasti hyväksyin ujouteni, en miettinyt enää niin paljon itseäni muiden seurassa. En miettinyt että mitäköhän he minusta ajattelevat, enkä miettinyt sanottaviani, olin vain. Ja kas kummaa, ujous lähti. Kun tapasin uusia ihmisiä tapasin heidät omana itsenäni, enkä yrittänyt enkä toivonut olevani muuta; minä olen tällainen, sinä olet tuollainen, thats it. Jos jotakuta häiritsee ujouteni niin ei se mitään, ja enhän minäkään kaikista ihmisistä tykkää.
Niin, siitähän se ujous tulee ettei ole hyväksynyt itseään sellaisena kun on, ja miettii aina mitä muut ajattelevat itsestään. Ja ajattelee että itse on jotenkin vähäpätöisempi kun ne ei-ujot. Toivoo olevansa erilainen. Mutta itselläni ainakin tällainen ajatusleikki tai -harjoitus, miksi sitä sitten voi kutsua, auttoi. Pohtimalla asioita siis pääsin ujoudestani.
Vastaukset 8
Vanhimmat
No joitakin voi auttaa.
Sinulla ujous johtui selkeästi sitten sosiaalisesta estyneisyydestä ja kovasta itsensä tarkkailun tavasta. Kun pääsit tuosta tavasta eroon niin olit vähemmän sosiaalisesti estynyt ja ujous hävisi.
Älä nyt ajattele että keksit suuren parannuslääkkeen ujouteen.
Moni teini-ikäinene tarkkailee itseään ja tämä voi jatkua pitkälle aikuisiälle kun ihminen etsii itseään sekä vertailee toisten reaktioita itseensä.
Osalla taas ujous on niin synnynnäistä että se ei lähde mentaaliharjoituksilla mihinkään. Eikä sitä helpota ainakaan se että joku sanoo kuinka heidän tulisi vain ajatella noin ja näin jotta pääsisi siitä eroon.
Esimerkiksi kun joku idiootti väittää että ujoilla on vain huono itsetunto joten heti kun heillä on hyvä itsetunto he lakkaavat olemasta ujoja.
No en minä mitään suurta parannuslääkettä keksinyt, ainut mitä keksin oli keino joka toimi itselleni. Tai enhän sitäkään keksinyt, vaan se vaan tapahtui. Sitähän kysyinkin että miten muilla asian laita on. Mietin onko muilla erilaisia kokemuksia.
Oli ujous sitten synnynnäistä tai ei, se on aina mentaalista. Ja ei se itsellenikään teini-iässä tullut, ihan pienestä asti olin todella ujo. Kävin jollain psykologillakin jo ennen koulun alkua sen takia. Mutta kyllä luulisin että mentaaliharjoitukset ovat ainut keino joka puree. Eihän se ujous mikään fyysinen vaiva ole, vaikka fyysisiä reaktioita voikin synnyttää, mutta ei siihen niiden fyysisten reaktioiden hoitaminen siihen ujouteen auta. Ja kyllä mielestäni on ihan mahdollista että moni ihminen saisi edes jonkinlaista helpotusta sellaisilla oivalluksilla jotka syntyvät oman ajatelun kautta. En minä sano että pitäisi ajatella noin ja näin, kaikilla varmaan olisi omat keinot miten niihin oivalluksiin pääsisi. Ihmset on erilaisia.
Sulla on ilmeisesti sellainen mielikuva ettei yhtään mikään välttämättä auta. Mielestäni se ei ole totta. Ujoudesta on hankala päästä eroon ihan kokonaan, mutta mksi pitäisikään? Mielestäni olisikin tärkeää hyväksyä se että itsessä on se ujo puoli. Sen verran kannattaa panostaa itsensä kehittämiseen että pääsee sellaisen ujouden yli joka selvästi haittaa normaalia elämää.
Ja kaikilla meillä on sellaisia asioita joiden suhteen olisi hyvä kehittyä ihmisenä, ei pelkästään ujoilla. Joten nuo mentaaliharjoitukset sinänsä kuuluvat varmasti jokaisen elämän. Ne voivat olla suuria tai ihan pieniäkin juttuja, ja kyllä niistä apua saa.
En ole oikeastaan koskaan lapsena ollut ujo, enkä nykyäänkään arastele sosiaalisia tilanteita, mutta naisten iskeminen on minulle se ujostelun paikka. En oikeastaan uskalla edes lähestyä tuntemattomia naisia, enkä koskaan oikeastaan keksi edes mitään sanottavaa kun pitäisi alkaa naista "viettelemään". Normaali sosiaalinen kanssakäyminen naisten kanssa, niin varattujen kuin sinkkujenkin kanssa sujuu ihan helposti, mutta menen vain lukkoon kun pitäisi yrittää iskeä se nainen. Kaikki naissuhteeni (ei yhtään pitkään sellaista) ovat syntyneet naisten aloitteesta baareissa, ei niin kauniiden naisten toimesta.
Olen tosin "vasta" 22, joten ehkä tuo ujous menee ohi jossain vaiheessa. Ja olen myös huomannut sen että mitä enemmän minulla on kokemusta naisista, niin sitä helpompaa on ollut aina tutustua uuteenkin naiseen. Mutta se omatoiminen iskeminen, ensimmäisen aloitteen tekeminen ja jopa sen seksin ehdottaminen ovat vieläkin liian vaikeita asioita minulle.
Moi. Tosi hyvä teksti. Itselle kävi täsmälleen noin 25-vuotiaana, ja samat ajatukset olen läpi käynyt. Jännä miten sitä aina nuorempana yritti olla vähemmän ujo ja yritti juosta pakoon sitä omaa heikkouttaan. Tuntui että minun pitäisi olla sitä ja tätä mutten oikein ole. Todellisuudessa tässä elämässä ei pidä eikä tarvitse olla yhtään mitään muuta kuin on.
Aito itsetunto tulee siitä että hyväksyy itsensä juuri sellaisena kuin on. Tämä on tällainen elämän pikku paradoksi että hyväksymällä oman ujoutensa se tavallaan häviää. True strength can only be found in weakness luki jossain.. miettikääpä sitä.
"Todellisuudessa tässä elämässä ei pidä eikä tarvitse olla yhtään mitään muuta kuin on."
Todellisuudessa kuitenkin pitää olla jotain jos jotain aikoo saada (esim. parisuhteen, työpaikan, tms.).
Olen varautunut/ujohko niin kauan kun suomalaiset naiset osaavat olla paskiaisia ja avuttomia.
Turha kitistä jos et uskalla/halua "pelata". Takkiin tulee toisinaan ja mitään ei saa jos ei vähän riskeeraa. Saa naisetkin taistella samojen ongelmien kanssa.
Oletteko te miehet järjestäin jotain luovuttajia?
Ollaan.