Miten voisi parantaa pois katkeruuden ja palauttaa luottamuksen toiseen ihmiseen, jos ei enää usko mihinkään mitä toinen sanoo.. Olen oppinut että mieheni osaa leperrellä, sanoa mitä toinen haluaa kuulla ja mitä tehdä miellyttääkseen toista, mutta oikeasti sydän on kylmempi kuin napajäätikkö, tarkoituksena vain "pelata kaikki omaan pussiin"..
Suuresti minua vaivaa miten esimerkiksi itkin hänen sänkynsä vieressä etten jaksa enää valvoakun lapsemme olivat pienempiä, mutta mies jatkoi kylmästi untansa.. valvoin yli vuoden yksin, lapsemme kasvatin/kasvatan 24h/7 lapsissa kiinni, mies hilluu omissa puuhissansa jollei nuku, kun muuten ei ole muutakaan tekemistä.. Viikonloppuisin miehelleni maistuu olut, ja minun arkeni jatkuu samanlaisena päivästä toiseen, elämääni "eläen".. minun tehtäväni on siivota hänen jälkiänsä (esim.roskia joita ei jaksa roskikseen heittää) ja hoitaa kaikki asiat putkimiehistä veronpalautuksiin.. Yöni nukun sohvalla, koska minua ahdistaa niin paljon jos menisin sänkyymme, enkä saa unta..
Olen yrittänyt keskustella mitkä asiat minua vaivaavat ja mitä tunnen, mutta vastaukseksi saan v*tt***ua, ilmeilyä, irvistelyä jne, koska esitän asiani kuulema niin ärsyttävästi.. Kaikki on kuulema minun syytäni, päässäni on pakko olla jotain vikaa ja etsin itse kuulema väkisin ongelmia.. mietinkin etsinkö sitten itse vain ongelmia? pitäisikö vain sinnitellä ja jaksaa jatkaa.. mikä kohtalo olisi toisin.. missä menee raja, mitä ei tarvitse enää kestää.. mietin välillä hämärtyvätkö ajatukseni, kuvittelenko kaiken, olenko manipuloitu.. tai teenkö sitten oikeasti kärpäsestä härkäsen?
Haluaisin keskustella kumppanini kanssa maailman menosta, päivän tapahtumista jne. mutta jos avaan suuni, edes sellaisesta, tuntuu kuin asialla/sanoillani heti hyökätään minua vastaan.. vaikkei asia mitenkään minuun liittyisikään..
Toisaalta tunnen että olen pilannut ja häpäissyt elämäni, jos eroaisimme, koska sydämessäni tuntuu pahalta koska olen aina ajatellut, että lapset haluan tehdä sen ihmisen kanssa kenen kanssa vietän lopun elämäni.. vaikka toisaalta empä ole tainnut edes olla sen vaivan arvoinen, jotta minut vihille olisi viety.. Tuntuu että olen menettänyt lopunkin luottamukseni yleensäkin kaikkiin miehiin, en usko että ikinä löytäisinkään ketään kuka olisi minua kohtaan oikeasti aina kunnioittava ja hyvä ihminen..
Toisaalta taas välillä elämä kulkee rauhallisesti eteenpäin, kun antaa asioiden olla, eikä puhu mitään........
en tiedä mitä pitäisi tehdä tai ajatella.. tässä näin pinta raapaisuna..
Suuresti minua vaivaa miten esimerkiksi itkin hänen sänkynsä vieressä etten jaksa enää valvoakun lapsemme olivat pienempiä, mutta mies jatkoi kylmästi untansa.. valvoin yli vuoden yksin, lapsemme kasvatin/kasvatan 24h/7 lapsissa kiinni, mies hilluu omissa puuhissansa jollei nuku, kun muuten ei ole muutakaan tekemistä.. Viikonloppuisin miehelleni maistuu olut, ja minun arkeni jatkuu samanlaisena päivästä toiseen, elämääni "eläen".. minun tehtäväni on siivota hänen jälkiänsä (esim.roskia joita ei jaksa roskikseen heittää) ja hoitaa kaikki asiat putkimiehistä veronpalautuksiin.. Yöni nukun sohvalla, koska minua ahdistaa niin paljon jos menisin sänkyymme, enkä saa unta..
Olen yrittänyt keskustella mitkä asiat minua vaivaavat ja mitä tunnen, mutta vastaukseksi saan v*tt***ua, ilmeilyä, irvistelyä jne, koska esitän asiani kuulema niin ärsyttävästi.. Kaikki on kuulema minun syytäni, päässäni on pakko olla jotain vikaa ja etsin itse kuulema väkisin ongelmia.. mietinkin etsinkö sitten itse vain ongelmia? pitäisikö vain sinnitellä ja jaksaa jatkaa.. mikä kohtalo olisi toisin.. missä menee raja, mitä ei tarvitse enää kestää.. mietin välillä hämärtyvätkö ajatukseni, kuvittelenko kaiken, olenko manipuloitu.. tai teenkö sitten oikeasti kärpäsestä härkäsen?
Haluaisin keskustella kumppanini kanssa maailman menosta, päivän tapahtumista jne. mutta jos avaan suuni, edes sellaisesta, tuntuu kuin asialla/sanoillani heti hyökätään minua vastaan.. vaikkei asia mitenkään minuun liittyisikään..
Toisaalta tunnen että olen pilannut ja häpäissyt elämäni, jos eroaisimme, koska sydämessäni tuntuu pahalta koska olen aina ajatellut, että lapset haluan tehdä sen ihmisen kanssa kenen kanssa vietän lopun elämäni.. vaikka toisaalta empä ole tainnut edes olla sen vaivan arvoinen, jotta minut vihille olisi viety.. Tuntuu että olen menettänyt lopunkin luottamukseni yleensäkin kaikkiin miehiin, en usko että ikinä löytäisinkään ketään kuka olisi minua kohtaan oikeasti aina kunnioittava ja hyvä ihminen..
Toisaalta taas välillä elämä kulkee rauhallisesti eteenpäin, kun antaa asioiden olla, eikä puhu mitään........
en tiedä mitä pitäisi tehdä tai ajatella.. tässä näin pinta raapaisuna..
Vastaukset 9
Vanhimmat
ei mene aina suunitellusti... mutta tulet pilaamaan ja häpäisemään elämäsi jos jäät onnettomaan suhteeseen. Varmasti jokainen joka tekee lapsia, menee avioon tekee sen siinää uskossa että tämän kumppanin kanssa olen loppuelämäni. Valitettavasti se ei aina vaan mene niin, joskus vasta toisen ihmisen oppii tuntemaan monien vuosien jälkeen... Oletko onnellinen, pystytkö olemaan paras mahdollinen äiti lapsillesi huonossa suhteessa? Mielummin lapset elävät rikkinäisestä suhteesta kuin rikkinäisessä. Sun on ajateltava mikä itsellesi on parasta jotta voit antaa itsestäsi parhaan mahdollisen myös lapsillesi.
.. totta.. mutta silti sitä miettii josko kaikki tulisikin paremmaksi, vai voiko sitten ikinä tullakaan..
Yksi vaikeus on kai myöntää ja hyväksyä, että "näin nyt kävi".. mutta kuitenkin pähkäilen näitä asioita, toisaalta tunnen etten varmaan ikinä voi antaa hänelle anteeksi joitakin asioita.. mutta en kuitenkaan haluaisi elää vuosikausia onnettomana ja kadottaa itseäni...
Kuulostaa siltä että tarvitsisit kesksutelukumppania. Sellaista jonka kanssa jutella omasta itsesäsi, elämästäsi ja toiveistasi. Mun mielestä olis ihan hyvä jos vaikka kokeilisit jotain auttavaa tai kriisipuhelinta. Et voi sillä mitään hävitäkkään. Siellä ainakin on ihmisiä joilla on halu kuunnella sinua, ja saat mielipiteitä ja neuvoja. Tuollainen apu on kaikille tarkoitettu ja tarjottu, ota se vastaan.
niin, turha polttaa itseään ihan loppuun ja vasta sitten pyytää apua kun voit tehdä sen jo nyt. tsempppiä.
Kuule nyt, Rakasta itseäsi ja lapsiasi niin paljon, että riuhtaiset itsesi irti tuosta vajottavasta suhteesta. Keneltä saisit siihen tukea? Ystävältä, sukulaiselta, perheneuvolasta? Jostakin sinun on saatava tukea ja keskusteluapua.
Huom! Tuo ihminen ei muutu. Jos hän pystyy kuvaamaasi välinpitämättömyyteen ja kylmyyteen, hän ei muutu! Sinulla on vielä elämää. Se maistuu miljoona kertaa paremmalta ilman tuollaista rehjaketta. Tarvitset nyt jostakin voimaa ja tukea muutokseen.
istupa rauhassa pöydän ääreen kynä ja paperin kanssa. Listaa ne asiat, jotka ovat liitossasi huonosti. Kaikki! Listaa sitten ne asiat, jotka ovat hyvin. Vertaile listoja ja tee johtopäätös!
Voimia! Niitä on sinussa!
Olin samanlaisessa suhteessa n.10 vuotta ja samat asiat päässäni pyöri kunnes yksi päivä tein sen päätöksen ja sanoin miehelle että en halua tätä enää ja älä tule takaisin kotiin työmatkasi jälkeen. Siitä on nyt pari vuotta ja oli vaikeata lasten kanssa se ero, he kärsivät siitä aikalailla mutta minä olen kuin uusi ihminen en edes nyt muista minkälainen olin silloin, muistan kyllä sen helvetin ja joka päiväisen fiiliksen että olisi parempi jos kuolisin mutta olen tosi tyytyväinen että repäisin itseni siitä ulos. Monet sukulaiset eivät puhu kanssani enää mutta sillä ei ole väliä. Olen paljon parempi äiti koska keskityn lapsiin kokonaan nyt enkä suhde ongelmiin. Olen alkanut nauttia elämän pienistä asioista joita en edes huomannut ennen ja löytänyt itseni uudelleen. Ei ole ollut kiinnostusta löytää uutta kumppania ja en tiedä että edes haluanko ikinä enää, tulee jos on tulemas. Kenelle se on hyväksi että jää ja on huonossa epä-terveessä suhteessa? Ole rohkea ja tee asialle jotain.
Mitä hän haluaa?
Onko surullinen tilanteestanne?
Mistä hän haaveilee?
Onko hän kiitollinen teistä ja lapsistanne?
Paljon riippuu siitä, haluaisitteko molemmat asioiden olevan hieman toisin, vai onko toinen täysin tyytyväinen?
Lisää onnellisuuttasi tekemällä omia juttuja, lisäämällä mielihyvää tuottavia asioita, tapaamalla kivoja ihmisiä...
Miksi juuri tämä mies viehätti?
Onko sinua rakastettu lapsena? Tunnetko itsesi arvokkaaksi ja rakastamisen ja kunnioittavan käytöksen arvoiseksi? Miksi vain "ihan ok" kelpaisi sinulle?
Kuulostaapa hyvinkin tutulta ja samanlaiselta.. Meillä myös miehen kans kolme lasta. Minä hoidan lapset ympäri vuorokauden. Välillä olen miehelleni kertonut että olisi kiva jos ottaisit lapset ja veisit vaikka ulos tai johonkin, jotta itse saan levätä. Mutta ei hievahdustakaan. Mies vaan sanoo että ei me kilpailla kummalla on raskaampaa. Suhteen alussa tuli myös monta lupausta ja nyt suhteessa kaikki on toisin. Mies kun tulee töistä joskus kotiin, hän ei edes kelpuuta valmiiseen ruokapöytään tulla. Ei edes vilkaise minuun päin. Välillä tuntuu että ollaan eri porukkaa tai kaksi outoa ihmistä saman katon alla. Mieheni saattaa olla puhumaton viikon.
.. voi olla niinkuin monen mielipide on.. Ehkä tosiaan olenkin umpikujassa.. Pahinta on miten joku voi sekoittaa lapsetkin kostoihinsa/riitoihin.. esim.jos sanon miehelleni:"Älä huuda" mieheni vastaus: "niin "Saara" älä huuda"....
Mieheni oli myös poissa pari päivää enkä huomannut mitään eroa elämässäni, ainut ettei ollut sitä ahdistusta kun joku nukkuu, viilettää jossain, huudattaa tv:tä tai tarvinnut miettiä miten illalla alkaa juominen.. ei ärjymistä, v****lua, haukkumista jnejne. elämä tuntui rauhallisemmalta..
On mieheni toki yrittänyt nyt parantaa tilannetta, mutta tuntuu että se on vain uppoutumista enemmän tv:hen. Ei edes lapsiin reagoi, muuta kuin ääntä lujemmalle. Jos tulee uusi mainoskin ja satun puhumaan silloin, niin pitää olla hiljaa jotta hän kuulee sen! Ehkä tosiaan kaikki muu elämässä on hänelle tärkeämpää!!
Elämäämme mieheni on tyytyväinen.. tai jos jotain on,niin se on minun syytäni.. hän kuulema ymmärtää, miksi niin monella miehellä on alkoliongelmakin.. se johtuu kuulema minunlaisistani naisista..
Mutta vielä minä tästä nousen ja elämälle näytän....