Tänään tuntuu, että oli pakko avautua johonkin... Avomiehen kanssa ollaan 6 vuotta seurusteltu, n. puolet siitä asuttukin yhdessä. Varsinkin tämä syksy on ollut sellaista jatkuvaa kriisiä, ollako vai eikö olla. Ja puolin ja toisin. Oikeastaan ei kumpikaan olla tyytyväisiä nykyiseen tilanteeseen. Minulle suurimpia ongelmia on miehen liiallinen alkoholin käyttö. Saattaa lärvit vetää ihan arkipäivänäkin, rahaa menee (pienituloisia ollaan), tavaraa katoaa. Pahimmillaan kun mies on ollut kunnon jurrissa, on lievää väkivaltaakin esiintynyt. Sen takia oikeastaan pelkään häntä, jos hän on kunnon kännissä. Selvinpäin ei ole tuollaista kyllä tapahtunut. Ja kännissä helposti hän alkaa vittuilemaan - oikein kunnolla. Moneen kertaan olen sanonut, varsinkin viime aikoina,että jos ei ryyppääminen vähene, suhde loppuu. Mutta ei tuokaan ole todellakaan ainoa ongelma. Suhde on kaikin puolin kuivahtanut, en edes tiedä, rakastanko enää, välittämistä on ainakin vielä. Seksielämä kuivahti jo kauan aikaa sitten, mitään halailua tai muuta läheisyyttäkään ei oikein enää ole. Kun järkevästi ajattelee, niin eihän tässä touhussa ole mitään järkeä.
Mutta miksi en sitten ole jo eronnut? Tosiaan kun 6 vuotta on yhdessä oltu, tuntuu kamalalta ajatuskin alkaa taas sinkkuilemaan. Olen muutenkin aika sulkeutunut, eikä juuri ystäviä ole, en tajua, miten pärjäisin yksinäni. Parhaimpia puolia tässä suhteessa on se,että toisen ihmisen tuntee niin hyvin ja pystyy puhumaan kaikesta. Ja tuntee toisen synkimmät salaisuudet. Lisäksi ajattelee, että jos jätän miehen, ryyppääkö hän vain lisää? Tai miten hänelle muutenkin käy, asunto on minun, löytääkö hän kunnollista majapaikkaa, että pystyy edes töissä käymään? Kun rahatilanne on huono, ei asuntoa välttämättä kauhean helposti löydy.
Tänään olen ollut jotenkin todella ahdistunut tilanteesta. Haluaisin puhua suhteesta miehen kanssa, mutta hän ei ole kotona. Ja toisaalta pelottaa, jos se ero sitten todella tapahtuu.
Mutta miksi en sitten ole jo eronnut? Tosiaan kun 6 vuotta on yhdessä oltu, tuntuu kamalalta ajatuskin alkaa taas sinkkuilemaan. Olen muutenkin aika sulkeutunut, eikä juuri ystäviä ole, en tajua, miten pärjäisin yksinäni. Parhaimpia puolia tässä suhteessa on se,että toisen ihmisen tuntee niin hyvin ja pystyy puhumaan kaikesta. Ja tuntee toisen synkimmät salaisuudet. Lisäksi ajattelee, että jos jätän miehen, ryyppääkö hän vain lisää? Tai miten hänelle muutenkin käy, asunto on minun, löytääkö hän kunnollista majapaikkaa, että pystyy edes töissä käymään? Kun rahatilanne on huono, ei asuntoa välttämättä kauhean helposti löydy.
Tänään olen ollut jotenkin todella ahdistunut tilanteesta. Haluaisin puhua suhteesta miehen kanssa, mutta hän ei ole kotona. Ja toisaalta pelottaa, jos se ero sitten todella tapahtuu.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Käy puhumassa tilanteesta terveyskeskuksessa. Siellä on psykiatrinen sairaanhoitaja. Ne toimii sulle kanavana, että saat purkaa ajatuksiasi.
Luonnollisiahan noi sun tuntemukset on muutostilanteessa. Suhde on kuitenkin huono, eikä se varmaa äkkiä tuosta paremmaksi muutu. Sinkkuilu on kivaa, joten sitä ei tarvitse pelätä. Katkeroituisitko jos jäisit vielä kauemmaksi aikaa odottamaan että asiat muuttuu huonossa suhteessa? Miehen ryyppäämisestä sinä et ole vastuussa. Hänen on se asia hoidettava ihan itse. Mutta jos pystytte puhumaan kaikesta, miksi ette puhu näistä ajatuksistasi, joita kirjoitat tänne? Vai oletteko puhuneet? Mitä mies niihin vastaa? Asiat selviää aina jollain tavalla, mutta on vaikea nähdä kokonaisuutta ihan muutoksen alussa.
"Tosiaan kun 6 vuotta on yhdessä oltu, tuntuu kamalalta ajatuskin alkaa taas sinkkuilemaan."
Voiko sinkkuilu muka olla kamalempaa kuin väkivaltaisen, vittuilevan juopon kanssa eläminen? Siis oikeasti? Tuskinpa vaan.
Et ilmeisesti arvosta itseäsi lainkaan, vaan elät sitä juoppoa varten. Heität elämäsi hukkaan ihmisen takia, joka ei edes arvosta sinua.
Kukaan ei voi sinua pelastaa, jos et halua tulla pelastetuksi. Ei ole sinun tehtäväsi paapoa juoppoa.