Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 23 v, siitä naimisissa 3½v. Tapasimme 16-vuotiaina ja siitä asti olemme olleet pääasiassa yhdessä. Heti ensi hetkestä tunsimme löytäneemme puuttuvan sielunkumppanin ja puoliskon. Suhteemme on ollut aika räiskyvää, on rakastettu ja riidelty. Miehelle tuli sittemmin 30-kriisi ja hän lähti ajatuksiaan selvittelemään toisen naisen luo. Puolen vuoden päästä hän tuli takaisin ja elämä rupesi pikkuhiljaa sujumaan taas hyvin. Muutimme 1½ vuotta sitten omaan taloon, jota kahdestaan rakensimme yötä päivää töiden ohella lopen uupuneina. Suhteen hoitaminen jäi varmasti vähemmälle rakennusasioiden takia, lapsia ei ole.
Nyt mieheni yllättäen kertoi muutama viikko sitten, että mikään ei ole tuntunut miltään pitkään aikaan ja hän ei tiedä mitä hän haluaa. Hän on yrittänyt peittää huonon olonsa, mutta ei ole kuitenkaan halunnut minulle kertoa siitä. Ajattelin että nyt on vuorossa 40-kriisi, mutta en ole varma. Olin järkyttynyt siitä, miten hän oli pystynyt peittämään tunteensa ja sitten räväytti kaiken ns. silmille. Monia asioita on jäänyt varmasti selvittelemättä vuosien aikana ja toista on tullut loukattua ja huomioitua liian vähän. Muutettuamme pois kotiseudulta myös suurin osa kavereista ja perheestä jäi sinne ja yhteyttä on pidetty harvakseltaan pitkän matkan takia.
Mies ei suostu paljon puhumaan, koska asiat ovat hänellekin raskaita. Hän sanoo, ettei tiedä mitä elämältään haluaa ja että hänellä ei ole kenellekään mitään annettavaa. Hän pitää minua enemmän hyvänä kaverina, mutta rakastumisen tunteet ovat ilmeisesti hävinneet johonkin. Erostakin hän on puhunut ja talon myymisestä, mikä ahdistaa minua suunnattomasti, koska rakastan häntä edelleenkin hyvin paljon monista vastoinkäymisistä huolimatta enkä haluaisi uudesta kodistamme muuttaa mihinkään. Olemme keskustelleet asioista jonkin verran ja sopineet, että yritetään rakentaa tätä suhdetta uudelleen ja katsotaan miten käy, mutta se tuntuu vaikealta elää vain päivästä toiseen ahdistuksessa ja epätietoisuudessa. Välillä mieheni on iloisempi ja halaa ja suukottelee, välillä hän käpertyy kuoreensa ja sulkee minut kaikesta täysin. Haluaisin että mieheni olisi onnellinen ja mieluummin tietysti minun kanssani, mutta en tiedä mitä tekisin. Ei ole ketään kenen kanssa puhuisin ja kysyisin neuvoa, ahdistus on niin suuri, että tunnen kuihtuvani kokoon. Tiedän, että mieheni tunteita ei voi pakottaa, mutta haluaisin tehdä kaikkeni, jotta asiat järjestyisivät, toivottavasti niin ,että yhdessäolomme jatkuisi. Voisiko joku auttaa?!?
Nyt mieheni yllättäen kertoi muutama viikko sitten, että mikään ei ole tuntunut miltään pitkään aikaan ja hän ei tiedä mitä hän haluaa. Hän on yrittänyt peittää huonon olonsa, mutta ei ole kuitenkaan halunnut minulle kertoa siitä. Ajattelin että nyt on vuorossa 40-kriisi, mutta en ole varma. Olin järkyttynyt siitä, miten hän oli pystynyt peittämään tunteensa ja sitten räväytti kaiken ns. silmille. Monia asioita on jäänyt varmasti selvittelemättä vuosien aikana ja toista on tullut loukattua ja huomioitua liian vähän. Muutettuamme pois kotiseudulta myös suurin osa kavereista ja perheestä jäi sinne ja yhteyttä on pidetty harvakseltaan pitkän matkan takia.
Mies ei suostu paljon puhumaan, koska asiat ovat hänellekin raskaita. Hän sanoo, ettei tiedä mitä elämältään haluaa ja että hänellä ei ole kenellekään mitään annettavaa. Hän pitää minua enemmän hyvänä kaverina, mutta rakastumisen tunteet ovat ilmeisesti hävinneet johonkin. Erostakin hän on puhunut ja talon myymisestä, mikä ahdistaa minua suunnattomasti, koska rakastan häntä edelleenkin hyvin paljon monista vastoinkäymisistä huolimatta enkä haluaisi uudesta kodistamme muuttaa mihinkään. Olemme keskustelleet asioista jonkin verran ja sopineet, että yritetään rakentaa tätä suhdetta uudelleen ja katsotaan miten käy, mutta se tuntuu vaikealta elää vain päivästä toiseen ahdistuksessa ja epätietoisuudessa. Välillä mieheni on iloisempi ja halaa ja suukottelee, välillä hän käpertyy kuoreensa ja sulkee minut kaikesta täysin. Haluaisin että mieheni olisi onnellinen ja mieluummin tietysti minun kanssani, mutta en tiedä mitä tekisin. Ei ole ketään kenen kanssa puhuisin ja kysyisin neuvoa, ahdistus on niin suuri, että tunnen kuihtuvani kokoon. Tiedän, että mieheni tunteita ei voi pakottaa, mutta haluaisin tehdä kaikkeni, jotta asiat järjestyisivät, toivottavasti niin ,että yhdessäolomme jatkuisi. Voisiko joku auttaa?!?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pitkän ja jo nuorena aloitetun suhteen tyypillisin murros liittyy yleensä pohdintaan siitä, miltä tuntuisi elää elämäänsä jonkun ihan toisenlaisen ihmisen kanssa. Ei ole aikaisempia suhteita mihin verrata nykyistä.
Toisille siitä voi tulla suurikin kriisi ja he ajattelevat, ettei voi tietää ennen kuin kokeilee. Sinun miehesi on jo toteuttanut sen käytännössä. Hän on ilmeisesti myös tajunnut, ettei tullut sen onnellisemmaksi naista vaihtamalla, vaan ymmärsi arvostaa sitä, mitä hänellä jo on.
Mutta jos arki on konkreettista puurtamista ilman yllätyksiä tai sen kummempia intohimoja, saattaa myös suhteellisuudentaju hämärtyä ja ihminen tuntee olonsa hyvin ahdistuneeksi. Tätäkö tämä elämä on, hän ihmettelee.
Läheisten ystävien ja lastenkin puuttuminen rajoittaa väistämättäkin ajatusmaailmaa. On vain kaksi toisilleen jo tuttua ihmistä, jotka yrittävät löytää tavoitteita ja intohimoja elämäänsä. Kun talo on valmis, mistä sitten innostutaan ja mihin tarmomme suunnataan?
Ehkäpä miehesikin on pohtinut kuumeisesti juuri sitä ja turhautunut, kun ei kykene näkemään edessään uutta päämäärää.
Sinulle ehkä rittää haasteeksi uuden talon kodikkaaksi laittaminen ja siihen asumaan asettuminen, mutta se ei kenties riitä miehellesi.
Yritä siis vaan edelleenkin ylläpitää yhteyttä miehesi ajatuksiin, sillä vain siten voit ymmärtää häntä riivavia tarpeita ja tukea häntä murrosvaiheiden yli. Ääneen pohtiminen auttaisi myös miestäsi ymmärtämään itse itseään ja omaa tämänhetkistä tilaansa, joka siis on ohimenevä.
Mun ajatus kulke ihan samoilla linjoilla kuin Tallan. Mäkin elän pitkässä suhteessa ilman lapsia ja erinäisiä kriisejä on läpikäyty just siksi, että mies on niin impulsiivinen ja aktiivinen. Hän tympääntyy hyvin nopeasti ellei keksi jotakin uutta elämäänsä, meikä taas olla pollottelis vaan kaikessa rauhassa ja nauttis pienistä asioista.
No, se ero pitää vaan hyväksyä ja ymmärtää.
Mä olen tehnyt aika paljonkin työtä sen eteen, että autan miestäni löytämään uusia intohimoja elämäänsä. Viimesin oli matka Thaimaaseen 1½ vuotta sitten ja laitesukelluskurssin käynti yhdessä armaani kanssa. Siitäkös hän sitten innostui ja jatkaa nyt harrastusta täällä kotomaassa paikallisen sukellusseuran kautta. Sai uusia kavereitakin, ulospäinsuuntautunut kun on ja hyvin puhelias, eikä ole masennus yllättänyt pitkiin aikoihin, joten mikäs sen mukavampaa.
Ehkä sunkaan mies ei vaan tiedota millainen hänen luonteensa on, ihmettelee vaan kun ajautuu suvantoon ja mikään ei yhtäkkiä tunnukaan enää miltään.
Yrittäkää heitellä ilmaan visioita tulevaisuudestanne, unelmistanne, toiveistanne, toteuttakaa haaveenne ja kokekaa jotakin uutta. Ehkä se siitä taas selkiintyy, se uusi horisontti, joka odottelee teitä siellä sumupilven takana.
Tsemppiä!