En tiennyt mille palstalle tämä kuuluisi, mutta päädyin tänne, koska taidan olla krooninen sinkku. Tilanne on tämä: olen jotenkin ajautunut seurustelemaan itseäni 2 vuotta nuoremman pojan kanssa. Ikäero ei minua niinkään vaivaa, sillä tyyppi on erittäin älykäs ja lahjakas, ja olemme monissa asioissa sekä kiinnostustemme kohteissa hyvin samanlaisia.
Ongelma on kuitenkin se, että vaikka pidänkin hänestä ja tulemme hyvin toimeen, en saa hänestä sitä ihanaa polvia notkauttavaa tunnetta, eli en tunne erityisempää fyysistä vetoa häneen. Hän on kokemattomampi kuin minä, ja tiedän, etten voi edellyttää häneltä ridgeforrestermaisia otteita. Silti haluaisin punttini vipattavan enemmän. Juttumme on erittäin tuore, kestänyt vasta pari viikkoa. Taidan olla jotenkin tunnevammainen, sillä tämä sama sisäisen tyhjyyden tunne on iskenyt minuun kaikissa aiemmissakin (3) suhteissani, ja aina heti alkumetreillä (pisin suhteeni kesti jollain ilveellä kokonaiset 4 kuukautta, kaikki päättyivät minun aloitteestani enkä päästänyt ketään sänkyyni, vaikka olisin seksiä halunnutkin, en vain koskaan sen ihmisen kanssa, joka siinä lähellä oli).
Kuuluuko suhteen alkuvaiheen olla tällaista? Onko fyysisten tuntemusten oltava täysillä mukana heti alusta vai tuleeko se itsestään? Onko minulla kohtalotovereita? Tämä ihminen on kaikista miehistäni sisäiseltä maailmaltaan lähinnä minua. Se ei vain tunnu riittävän.
Ongelma on kuitenkin se, että vaikka pidänkin hänestä ja tulemme hyvin toimeen, en saa hänestä sitä ihanaa polvia notkauttavaa tunnetta, eli en tunne erityisempää fyysistä vetoa häneen. Hän on kokemattomampi kuin minä, ja tiedän, etten voi edellyttää häneltä ridgeforrestermaisia otteita. Silti haluaisin punttini vipattavan enemmän. Juttumme on erittäin tuore, kestänyt vasta pari viikkoa. Taidan olla jotenkin tunnevammainen, sillä tämä sama sisäisen tyhjyyden tunne on iskenyt minuun kaikissa aiemmissakin (3) suhteissani, ja aina heti alkumetreillä (pisin suhteeni kesti jollain ilveellä kokonaiset 4 kuukautta, kaikki päättyivät minun aloitteestani enkä päästänyt ketään sänkyyni, vaikka olisin seksiä halunnutkin, en vain koskaan sen ihmisen kanssa, joka siinä lähellä oli).
Kuuluuko suhteen alkuvaiheen olla tällaista? Onko fyysisten tuntemusten oltava täysillä mukana heti alusta vai tuleeko se itsestään? Onko minulla kohtalotovereita? Tämä ihminen on kaikista miehistäni sisäiseltä maailmaltaan lähinnä minua. Se ei vain tunnu riittävän.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Poikakaverisi on eri sukupuolta kuin sinä, ja olet hetero. Tykkäätte samoista asioista, kuten ystävykset yleensäkin. Et tunne vetoa häneen, se ehkä johtuu siitä että hän on ruma.
Jos hän olisi komea, asia olisi ok, hän olisi sinun haluama poikakaverisi, tai jos hän olisi naispuolinen, asia olisi ok, hän olisi kaverisi.
Kai voisit ottaa hänestä kaverin, vaikka hän eri sukupuolta sattuu olemaankin.
Ihmettelin ihan samaa. Kaikin puolin älykkäitä ja mukavia ja ihan ok:n näköisiä miehiä tuli vastaan, mutta ei vain sytyttänyt fyysisesti. Kun kohtasin kihlattuni pari vuotta sitten, kyllä tuntui! Vieläkin hykerryttää, kun ajattelen, miten upealta tuntui ensimmäisillä tapaamisilla jo pelkkä ajatuskin hänen koskettamisestaan. Uskon nyt siihen, mitä monet sanovat, eli että jossain vaiheessa tulee joku, joka oikeasti kolahtaa. Jos ei alkuvaiheessa tunnu vetoa, niin ei sitä myöhemminkään synny.
Oletko tuntenut nämä ihmiset pitempään ennen seurustelua? Eli oletteko olleet ystäviä ennen suhdetta?
Itselleni kävi kerran noin, tosin olin se mies, jota nainen ei päästänyt sänkyynsä. Luulen, että ongelma oli aiempi ystävyys. (Puhun asiasta enemmän edellisessä, aloittamassani ketjussa.)
Tämän ihmisen kanssa, josta nyt on kysymys, tunsimme toisemme sillä asteella, että koulussa vaihdoimme joskus sanan tai pari, ei mitään sen läheisempää. Ja ei, hän ei ole ruma, jos nyt ei mikään fabiokaan :)
Aikaisempia tyyppejä en ollut tuntenut aikaisemmin.
Mä en oo koskaan seuruastellut, enkä tule! Mun naisasiat menee aina päin vittua! No kai mut on tarkoitettu ikuiseen yksinäisyyteen.
Juu, en tiiä vastausta sun kysymykseen, mut samanlainen mäkin olen ollu kaikissa suhteissa, mut "hiukka" pitemmällä kaavalla vaan. Pisin suhde nimittäin kesti 4,5 v ja lyhin yhen kesän. En oo koskaan rakastunu, oon vaan jotain lievää ihastumista tuntenu ja sitten lähteny suhteeseen siinä toivossa, että vois rakastua. Paskan marjat! Joka kerta oon suhteen sitten päättäny sanomalla, sori, mulla ei oo mitään fiilareita sua kohtaan nyt, eikä oo ollukka... Nyt oon vuoden ollu sinkkuna ja oon kauniisti kieltäytyny kaikista lähestymisyrityksistä ja niin kauan aion tätä kieltäytymistä jatkaa, kunnes kohtaan jonkun joka vie jalat alta totaalisesti ja heti.
Eli täytyy olla joku tositosi komea yksilö. Ei kukaan mulla tavalla voi viedä jalkoja alta heti. Kuin siis nimenomaan ulkonäöllä.
Ihan saa toki olla megakomee, mut kyllä ensivaikutelmaan ehtii vaikuttaa muullaki ku pärställä. Esim. mitä sieltä suusta ensimmäisenä laskee ilmoille. Ja käyttäytyminen, mihin ensimmäisenä silmänsä suuntaa. Voihan sitä huomioo kiinnittää vaikka heittämällä pari kärrynpyörää. Sillä sais mut ainaki nauraan ja takuulla haluaisin kuullu lisää tyypistä, joka lähestyy vaikka sillä kärrynpyörällä=)
Mulla on elämä menny kovaa vauhtia "alas päin" siitä päivästä kun erosin avopuolisostani... Minulla on ollut useita yhden illan suhteita ja olen todella toivonut että voisin välittää yhdestäkin.. mutta ei... moni pyytää aamulla numeroa ja haluaa tavata, joskus annan numeron joskus en... ja jos olen antanut numeron viimeistään eka treffien jälkeen huomaan ettei mua kiinnostaa yhtään... Jätkät on ollu hyvän näkösii, ei mitään vikaa, mutta kukaan ei kelpaa... Inhoan itseäni yhdenillansuhteideni vuoksi, on likainen olo.. Tämä mun touhu on rikkonut ihmissuhteita ja suututtanut maailman ihanimpia tyyppejä.. Mulle ei jää tästä mitään muuta käteen kun paska olo... Mä vaan satutan kaikkia, en välitä yhtään miltä muista tuntuu.. Kaverini kysyi että entä sitten ku sattuu kohdalle samalainen... mutta ku on jo sattunu, sen kanssa kaikki luistiki paremmin, oli seksisuhde, kumpikaan ei vaatinu uskollisuutta ja nähtiin ku haluttiin... samalla oli muita, mutta kukaan ei ymmärrä... ei siinä en itsekään.. ja todella tiedän että pitää muuttua, joskus vielä satutan jotain tosi pahasti... Olen kyllä yrittänyt, mutta ei näytä tulevan mitään... Ainut mahdollisuus minkä nyt nään on lähteä paikkaa jossa mua ei tunneta...
Ainoa ratkaisu on että opit tulemaan ihan vaan itsesi kanssa toimeen, sitten voit keskittyä muihinkin ihmisiin.
Toki satutat muita ihmisiä ja itseäsikin, jos et tiedä mitä haluat.
Kerää lelusi, muuten se sopiva tyyppikin saattaa saada sulta nenäänsä ja jatkaa matkaa.
Ja mitä jalkojen viemiseen alta tulee, kannattaa naisten keskittyä vähemmän niihin kiiltokuvapoikiin ja katsella enemmän karismaattisten renttujen suuntaan, sellaisten aikuisten miesten jolla on itsetunto kohdallaan :D
Niin kivaa kuin niiden kanssa toisinaan onkin, niin ne yleensäottaen on aika epäluotettavia.....
Ja enimmäkseen ne on sellaisia "paljon melua tyhjästä"-tapauksia... suuret puheet ja aikeet jne. Muuta suurta tuskin löytyykään.
Ovat mukamas oman tiensä kulkijoita, mutta enimmäkseen niistä kyllä puuttuu omaleimaisuus ihan kokonaan. Että se siitä itsetunnosta.
Tuliko kirjoitusvirhe?
*En* sanonut, että alkoholisoituneiden väkivaltaisten junttien matkaan.
Tarkoitin juuri sitä mitä kirjoitin.
Hyvien tyyppien, jolla on omaa sanottavaa, jolla on kokemusta maailmasta, jotka osaavat arvostaa naisia, ja jolla on itsetunto terveellä pohjalla. Karismaattisten = miellyttävien = hyvien seuramiesten.
Näitä löytyy kyllä, rentuiksi sanon siksi, että mielestäni se tarkoittaa (romantisoituna) tiettyä tapaa katsoa maailmaa. Että voi tehdä jotain omaperäistä ja haistattaa pitkät sille perisuomalaiselle "Mitähän-muut-minusta-ajattelee"-mentaliteetille.
Henk. kohtaisesti sitä, että maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin uusi Mondeo ja kesämökki.
Jotain tämänsuuntaista tarkoitin.
Ettei tarvitsisi vääntää rautakangesta - koita huonosta kokemuksestasi huolimatta nähdä hiukan avarakatseisemmin, sillä kaikki miehet eivät näiden palstojen julistuksista huolimatta ole ikäviä ihmisiä.
Kyllähän ne kaikki aina ensin on sellaisia, mutta ajan myötä niistä löytyy se lopullinen luonne takaa.
Mä en ainakaan halua mitään keskenkasvuista stereotypiaa makaamaan sohvalleni, mä haluan miehen, joka on oikeasti mies, ja vieläpä mun mies.
Mies jolla on arvot ja asenteen kohdillaan, ja on kiinnostunut muustakin kuin kavereiden kanssa bilettämisestä tai naisten vonkaamisesta.
Minä tiedän olevani painoni arvoinen kultaa, enkä aio antaa sitä huonoihin käsiin. Mulla on toistaiseksi ollut vara valita, enkä ole vielä mieleistäni löytänyt. En voi väittää olevani varsinainen kaunotar, mutta itsetuntoni ei silti ole huono.
Mutta jos tiedät mistä näitä mainitsemiasi miehiä voi tilata, niin laitappa vinkki meille kaikille naisille, niin ei mene aika hukkaan huonoja katellessa....
Samanlaisia tuntemuksia on ollut. Tyhjyyden tunne on raastanut mua pitkään ja se on liittynyt siihen että mulla kestää vielä aikaa ennen kuin näin yli 20v. löydän oman paikkani tässä maailmassa. Eli omat hyvät kaverit, edes yhden luotettavan ystävän, naiskavereita, opiskelupaikan...Neitsyenä oon ollut tähän päivään saakka. Muutaman kerran oon naisen luona yöpynyt, mutta on tuntunut jotenkin samantekevältä se seksi, joten en oo viitsinyt yrittää kenenkään kanssa. Suoraan sanoen ei oo kukaan nainen nostanut intohimoja ! Mun mielestä on vaan jotain vikaa jos ei sängyssä naista halatessaan tunne oikein yhtään mitään, ei edes juuri halua seksiin, kun ei pidä toista seksuaalisesti vetävänä. Itseäni kai motivoi vaan se rakkauden tunne tarpeeksi tositoimiin, vaikka parhaani oon monien naisten suhteen tehnyt tutustuakseni niihin.