Anoppini on kohtelias, tekee kaikkensa että viihtyisin heillä, mutta jostain syystä saamme aina riidan kotona aikaan ennen kuin lähdemme anoppilaan. Mieheni ilmoittaa aina ajoissa että on viikonloppuna menossa kotiinsa ja pyytää minua mukaansa. Aina en mene, mutta säännöllisin väliajoin on pakko käydä näyttäytymässä. Lähtöaamu kun koittaa, olen aina kuin sängystä väärällä jalalla noussut, joka asia kiukuttaa ja tiuskin miehelleni kuin pahainen kakara. Olemme siis 3-kymppinen pariskunta. Olen todellakin yrittänyt olla normaali mutta jostain syystä se yhtäkkiä aina alkaa. Anoppilassa menee aina koko päivä, se on jo yksi syy miksen halua aina mukaan. Viikot ovat menoa päivästä toiseen niin viikonlopun sitä haluaa usein vaan olla.
Anoppi on siis ylikohtelias. Kahvi/ruokapöydässä tuputtaa tuputtamistaan. Tarkoituksellani syön hitaasti, koska muuten sen ruokamäärän syötyään tulee huono olo. Kahvipöydässä suussani on vielä pullaa ja lautasellakin pala, niin anoppi hokee "ottakaas nyt, ottakaas nyt". Siinä sitten yritän hymyillä että "kyllä kyllä", suu täynnä pullaa. Aaargh. Ruokapöydässä hän pakottaa ottamaan lisää, vaikka ensimmäinen satsini olisi jättiläisen kokoinen. Itse ottaa aina kuin varpunen. Olen ottanut saman taktiikan, ensimmäisen lautasellisen otan kuin lintu, että jaksan anopin mieliksi ottaa lisää.
Anoppi yrittää kehua koko ajan joka asiasta. Haluaa vain miellyttää. Joskus se menee niin yli, että olisin saman tien valmis lähtemään. Koskaan en voi sanoa esim. että olipas hyvää leipää, sillä sitä tulee muuten muovipussillinen mukaamme lähdettyämme. Hän tuputtaa muutenkin kaikkea ruokaa aina mukaamme, mutta nyt olen onneksi oppinut sanomaan tiukan ei. Se useimmiten toimii. Paitsi ruoka/kahvipöydässä. Kerrankin hän lappoi itse lautaselleni lisää ruokaa. Aikuiselle ihmiselle! "Kyllä nyt pitää syödä että jaksaa!" Olin oksentamaisillani sen ruokamäärän jälkeen.
Taas hirvittää tuleva joulu. Anoppi asuu sen verran kaukana, että mieheni menee yksin ja on pari päivää siellä. Itse menen vanhempieni luokse. En mistään hinnasta menisi jouluna anoppilaan. Jouluaaton mieheni pyhittää joululle, mutta jo seuraavana päivänä mieheni ja appiukko menevät talliin ties mitä korjailemaan ym. Siinä oikein joulua! Anoppi kyllä aloittaa joulun jo lokakuun lopussa ja lopettaa tammikuussa, joten ymmärrään kyllä miksi mieheni ei joulusta ole innostunut montaa päivää. Miehen tullessa takaisin kotiin, hän tuo lahjasäkit mukanaan. Tavaraa tulee jos jonkinmoista ja krääsää niin paljon että huh. Tarkoitan krääsäsllä siis koriste-esineitä. Lahjoja on minullekin niin paljon, ettei sillä ole mitään rajaa. Tästäkään asiasta en tykkää. Kaapinperälle ne kaikki aina menevät mutta pakko ottaa vastaan kun annetaan. Ymmärrän että anoppi haluaa miellyttää, mutta..
Meille tullessaan (käyvät todella harvoin), tulevat kahden ruokakassin kanssa. Aikuisille ihmisille tuovat ruokaa! Tuovat mukanaan aina kalliita lahjoja. Millään ei ole taas mitään rajaa. Tätä on vaikea ymmärtää. Anoppi on toisesta miniästään sanonut, että aina tullessaan tuo jotain, ja mitään ei saisi tuoda. Tykkäisi kun menisi ilman tuomisia. Itse harvoin vien mennessäni mitään. Ärsyttää siis kun anoppi tuo ruokia ja lahjuksia. Poikaansakin ärsyttää, mutta eipä äidilleen mitään voi.
Olen anoppilassa aina kohtelias, ystävällinen ja mukava, mutta sisälläni kiehuu jo pelkkä ajatus, jos viikonloppuna olisi taas sinne lähtö. Vierailen anoppilassa max kerran kahdessa kuukaudessa. Muutoin kiintiö tulee liian täyteen.
Huoh, pakko se on toimeen tulla. Hirvittää jo ajatuskin, että mitä siitä sitten tulee kun on lapsia.
Anoppi on siis ylikohtelias. Kahvi/ruokapöydässä tuputtaa tuputtamistaan. Tarkoituksellani syön hitaasti, koska muuten sen ruokamäärän syötyään tulee huono olo. Kahvipöydässä suussani on vielä pullaa ja lautasellakin pala, niin anoppi hokee "ottakaas nyt, ottakaas nyt". Siinä sitten yritän hymyillä että "kyllä kyllä", suu täynnä pullaa. Aaargh. Ruokapöydässä hän pakottaa ottamaan lisää, vaikka ensimmäinen satsini olisi jättiläisen kokoinen. Itse ottaa aina kuin varpunen. Olen ottanut saman taktiikan, ensimmäisen lautasellisen otan kuin lintu, että jaksan anopin mieliksi ottaa lisää.
Anoppi yrittää kehua koko ajan joka asiasta. Haluaa vain miellyttää. Joskus se menee niin yli, että olisin saman tien valmis lähtemään. Koskaan en voi sanoa esim. että olipas hyvää leipää, sillä sitä tulee muuten muovipussillinen mukaamme lähdettyämme. Hän tuputtaa muutenkin kaikkea ruokaa aina mukaamme, mutta nyt olen onneksi oppinut sanomaan tiukan ei. Se useimmiten toimii. Paitsi ruoka/kahvipöydässä. Kerrankin hän lappoi itse lautaselleni lisää ruokaa. Aikuiselle ihmiselle! "Kyllä nyt pitää syödä että jaksaa!" Olin oksentamaisillani sen ruokamäärän jälkeen.
Taas hirvittää tuleva joulu. Anoppi asuu sen verran kaukana, että mieheni menee yksin ja on pari päivää siellä. Itse menen vanhempieni luokse. En mistään hinnasta menisi jouluna anoppilaan. Jouluaaton mieheni pyhittää joululle, mutta jo seuraavana päivänä mieheni ja appiukko menevät talliin ties mitä korjailemaan ym. Siinä oikein joulua! Anoppi kyllä aloittaa joulun jo lokakuun lopussa ja lopettaa tammikuussa, joten ymmärrään kyllä miksi mieheni ei joulusta ole innostunut montaa päivää. Miehen tullessa takaisin kotiin, hän tuo lahjasäkit mukanaan. Tavaraa tulee jos jonkinmoista ja krääsää niin paljon että huh. Tarkoitan krääsäsllä siis koriste-esineitä. Lahjoja on minullekin niin paljon, ettei sillä ole mitään rajaa. Tästäkään asiasta en tykkää. Kaapinperälle ne kaikki aina menevät mutta pakko ottaa vastaan kun annetaan. Ymmärrän että anoppi haluaa miellyttää, mutta..
Meille tullessaan (käyvät todella harvoin), tulevat kahden ruokakassin kanssa. Aikuisille ihmisille tuovat ruokaa! Tuovat mukanaan aina kalliita lahjoja. Millään ei ole taas mitään rajaa. Tätä on vaikea ymmärtää. Anoppi on toisesta miniästään sanonut, että aina tullessaan tuo jotain, ja mitään ei saisi tuoda. Tykkäisi kun menisi ilman tuomisia. Itse harvoin vien mennessäni mitään. Ärsyttää siis kun anoppi tuo ruokia ja lahjuksia. Poikaansakin ärsyttää, mutta eipä äidilleen mitään voi.
Olen anoppilassa aina kohtelias, ystävällinen ja mukava, mutta sisälläni kiehuu jo pelkkä ajatus, jos viikonloppuna olisi taas sinne lähtö. Vierailen anoppilassa max kerran kahdessa kuukaudessa. Muutoin kiintiö tulee liian täyteen.
Huoh, pakko se on toimeen tulla. Hirvittää jo ajatuskin, että mitä siitä sitten tulee kun on lapsia.
Vastaukset 13
Vanhimmat
ELÄMÄÄ SUUREMPI ONGELMA, MITÄ SINÄ TARJOAT ANOPILLESI, JOS YLIPÄÄTÄÄN PYYDÄT KOSKAAN KYLÄÄN??
ARVAAN, ET MITÄÄN!
Anoppi ja appiukko käyvät harvoin kylässä, mutta tarjoan kyllä syötävää ja juotavaa samaan tapaan kuin muillekin vieraille. Mutta en tuputa mitään. Mikä itselläsi mahtaa olla ongelma? Vai oletko vaan niin kiukustunut kun itse et saa suuhusi mitään kylässä?
Anoppisi yrittää epätoivoisesti olla sinulle ystävällinen ja hyvä, ja sinä puolestasi kiukustut näistä yrityksistä. Ja mitä harvemmin käyt, sitä enemmän hän yrittää saada sinut viihtymään. Miksi et kestä ystävällisyyttä? Aikuinen ihminen voi sanoa ruuan tuputtamiseen yksinkertaisesti kiitos ei, sen ei pitäisi olla vaikeaa. Mukaan tarjotusta ruuastakin voi kieltäytyä sanoen että meillä on kaapit täynnä, ei siitä tarvitse ärsyyntyä. Miksi sinusta tuntuu pahalta se että anoppi yrittää parhaansa? Vai keljuttaako sinua se että joudut itsekin olemaan ystävällinen, vaikka jostain syystä et haluaisi? Vai löydätkä anopista joka tapauksessa vikaa, teki hän mitä tahansa? Kokeileppa sanoa hänen tuputuksiinsa suoraan ystävällinen "ei", ja huomaat että se ei olekaan niin vaikeaa kuin luulet.
Osaan sanoa ei kiitos, mutta anoppi tuputtaa niin kauan että "pakko" ottaa. Jos ei ota lisää, hän sanoo "ei ollut sitten hyvää". Ruokaa mukaan annettaessa sanon että meillä on kaappi täynnä ruokaa, tosin sekään ei aina auta, sanoo vaan että "kyllä minä tiedän".
Vieraillessamme heillä mieheni on hallissa korjailemassa aina mitä milloinkin, eli viettää suurimman osan vierailustamme siellä, koska ei viihdy sisällä äitinsä kanssa. Hän "hössöttää" ihan liikaa ja lähinnä se alkaa käydä hermoille. Jos voisimme olla ns. normaalisti niin kaikki olisi ok, mutta liiallinen hössötys ja tuputus alkaa käydä hermoille. Tosin otan nykyään käsityön tms. mukaan, niin anoppi saa hössöttää ja häärätä keittiössään ihan yksin.
"Hän tuputtaa muutenkin kaikkea ruokaa aina mukaamme, mutta nyt olen onneksi oppinut sanomaan tiukan ei. Se useimmiten toimii."
Täytyy osata kuunnella mitä ihmiset sanovat. Eli aloittaja on jo opetellut sanomaan ei, joka ei kuitenkaan näytä tehoavan anoppiin. Sellaisiakin tapauksia on, jossa toinen ei vain ymmärrä, vaikka hänelle sanotaan ei ja loukkaantuu syvästi, jos sanotaan niin selkeästi, että menee varmasti perille.
Itse neuvoisin toistamaan aina uudestaan ei, vaikka kuinka tuputtaisi ja jos suuttuisi, sanoisi heti, ettei siitä pidä loukkaantua, jos en halua lisää ruokaa tai emme halua/tarvitse kotiimme lisää ruokaa ja että tiedän kyllä, että haluat olla ystävällinen ja oletkin ja arvostan sitä, mutta jos sanon "kiitos ei" niin toivoisin, että kuuntelisit minua silloin ja ottaisit huomioon toiveeni.
Ja tämä on sanottava ystävällisessä sävyssä, vaikka sisällä kiehuu, nimittäin eipä tarvitse itse sitten miettiä sitä oliko sopivaa sanoa niin, koska niin on sopivaa sanoa. Jos siitä suuttuu, se jää täysin sen ihmisen ongelmaksi.
Sinun anoppisi vaikuttaa vanhanaikaisen vieraanvaraiselta perheenemännältä, joka pitää miniästään. Näin minä tekstisi luin.
Ulkomailla on muuten melko vieraillakin ihmisillä tapana antaa kaikenlaista mukaan, kun ensin on syöty ja ihasteltu kotia ja juteltu niitä näitä. Vieraanvaraisuus on toden totta nykypäivää muualla kuin meillä.
Monesti olen palannut vieraisilta pussit ja kassit täynnä tavaraa, ruokaa erityisesti, mutta myös muuta.
Ja mielelläni ottaisin Sinun murheesi tuon asian suhteen. Oma asenteesi on väärä. Tietäisitpä kuule vaan minkälaista on pitää ihan vastakohtaista anoppia. Minun anoppini ei kokkaa, ei palvele, istuu vaan telkkarin ääressä, huokailee ja valittaa elämän kurjuutta. Ei iloitse mistään, ei hössötä mistään muusta kun omasta itsestään ja sairauksistaan. Kahvinkeittokin on tuolle naiselta voimainkoitos. Kyllä meillä ihmisillä on todella monenlaisia murheita. Olisit kiitollinen anopistasi ja siitä että hän aivan ilmeisestikin on vielä elämässä mukana. Voin sanoa rehellisesti, että kyynel vierii poskelleni kun kirjoitan tätä tekstiä ja pohdin kiittämätöntä asennettasi ja omaa anoppiani joka toivoo kuolemaansa.
Yhdyn edelliseen. Olisit onnellinen, että anoppi on hyväksynyt sinut ja haluaa tehdä kaikenlaista hyväksesi ja olla vieraanvarainen. Useinkin myönteisiä tunteita osoitetaan tarjoamalla hyvää ruokaa, sillä ilmaistaan että vieras on mieluinen. Mukaan laitettavalla ruualla osoitetaan rakkautta ja huolenpitoa. Ihmettelen, miksi se ärsyttää.
Edellisen kanssa samoilla linjoilla. Toista ystävällinen ei kiitos uskottavasti. Ota kuitenkin joskus tarjottu vastaan. Voisitko ruokapöydässä sanoa tyyliin: "Ei kiitos, ei mahdu yhtään, vaikka mieli tekisi, mutta jos tätä herkkua jää, niin voisin ihan vähän ottaa mukaan"
Anoppisi on tottunut hellimään läheisiään ruualla. Älä kiellä sitä häneltä, mutta päätä silti itse syömisistäsi.
Kyllä harmittaa sekin kun porukka tulee kyläreissulle eikä tuo mitään tullessaan. Ole kiitollinen anoppisi sydämellisyydestä. Miten suhtautuisit jos hän ei toisi mitään ja olisi täysin palveltavanasi kun tulee luoksesi. Minun anoppini osaa liiankin hyvin olla palveltavana, jakelee vieläpä ohjeita miten minun pitää keittiössäni toimia.
itellä on samanlainen anoppi; höösääminen ja passaaminen menee aivan yli!
tosin nyt se on rauhoittunut, kun ei vain olla suostuttu siihen passaamiseen.
ei tuputa sitä ruokaa enää matkaan, koska ollaan niin monesti kieltäydytty ottamasta mukaan.
syödä kyllä pitäisi koko pöytä tyhjäksi, jos ollaan kylässä, mutta minä
vain jätän syömättä. ei kai nyt aikuisen ihmisen tarvitse ahtaa itseään oksennuksen
partaalle sen takia että ollaan mieliksi anopille!?
ja aina tuo vähintään pullaa mukana jos tulee vierailulle.
itse kerran erehdyin viemään mennessämme pientä herkkua kahvipöytään,
niin anopin mielestä ei olisi tarvinu, "... että voitte viedä ne lähtiessänne kotiin!"
ja se lahjojen ostaminen... apua!!
meillä ei vielä ole lapsia, mutta saapa nähdä mitä siitäkin tulee... kun sukulaismuksut hukutetaan jo nyt kaikenmaailman lahjoihin, niin mitä sen on kun anoppi saa omia lapsenlapsia...
ei kyllä pitäsi valittaa, koska asiat voisivat olla oikeeati huonosti.
anoppi muuten mukava ihminen, ei tod. mikään hirviöanoppi!
joten ehkäpä meidän pitäisi aloittajan kanssa olla tyytyväisiä, vaikka vähän ärsyyttäkin... ;)
No okei, myönnettäköön, että anoppisi saattaa olla miellyttämishalussaan ja tuputuksessaan rasittava.
Tuli vain miettineeksi, että mihin tähtäät? Anoppisi nyt ei todellakaan enää muutu kuin loppupelissä mullaksi tai tuhkaksi. Hän on se, mikä on.
Sinun tehtäväsi on jotenkin sietää se päivä tai kaksi kuukaudessa miehesi äitiä. Jos et siedä, niin se tietää isompia ongelmia.
Yksi ratkaisu tietysti on ero ja ottaa seuraava aviomies sillä kriteerillä, että hän on orpo. Mieluummin täysorpo, niin ei appiukostakaan haittaa.
Ehdottaisin afrikkalaista orpoa, silloin olisi taattua, että mikäli anoppi löytyisikin jostain, niin olisi tarpeeksi kaukana. Toisekseen afrikkalaisella miehellä ei ole rasitteena hallia eikä ehkä jouluakaan, jos on sattunut syntymään pakanalliselle maaperälle. Voodoo olisi tosin paha juttu, miehen sukulaiset voivat suuttuessaan sinuun, pistää näköisnukkesi täyteen neuloja.
Toinen neuvo olisi, että ennen anoppilaan lähtöä pidät parin päivän paaston ja olet suorastaan nälän näännyttämä ja suorastaan himoitset anopin sörsseleitä.
Itse tekisin varmaan niin.
Sinulle on syntynyt suorastaan fobia anopin ruokapöydästä.
Vaikka kerrot olevasi erittäin kiltti ja hienostunut anopin seurassa, olen 100 % varma, että anoppi vaistoaa sinun vastenmielisyytesi häntä kohtaan.
Ja mitä tekeekään tuo nöyristelevä vanha nainen, nöyristelee ja tuputtaa entistä enemmän, ellei nyt seuraavan kerran jo työnnä lusikkaa suuhusi kuin lapselle.
Paras neuvo lopuksi:
Mitähän jos alkaisit lyhentää sitä peittoa toisesta päästä.
Alat kehua joka mutkassa tätä alemmuudentuntoista mummelia ja alatte tehdä yhdessä vaikkapa ulkoilulenkkejä.
Siis jotain muuta kuin tätä syömispeliä. Menette yhdessä elokuviin tai teatteriin? Teette yhdessä käsitöitä? Katselette vanhoja valokuvia? Käytte uimahallissa? Käytte metsälenkillä?
Kehitä sinä fiksumpana muita vuorovaikutuksen tapoja kuin syöttää ja olla syötettävänä.
Ehkä oikeasti alatkin pitää anopista, kun löydät hänestä uusia puolia.
Lue edellinen ja jos et siitä ota opiksi lue vielä kerran. Ja jos ei sekään toimi kokeile ens kerralla syödä ittes hengiltä tai mene lääkäriin ja sano että sulla on pitkäksi menny ja pahaksi kehittyny TEINIANGSTI!