Vaikka ongelmia on riittämiin omiakin niin en voi olla murehtimatta omia (miniä) välejäni anoppiin ja appiukkoon. Vuosien varrella on ollut muutama väärinkäsityksestä johtunut taistelu minun ja anopin välillä, vaikka aikoinaan olimme oikein hyvää pataa ennen lasten syntymään. Mieheni on ainoa lapsi, ja asui vielä lähes kotonansa kun tapasimme (mies oli tuolloin 27v), joten ymmärrän kyllä, että ainoan pojan "menettäminen" on kova pala. Muutimme viereiseen kaupunkiin, mutta poika ja isä soittelevat edelleen päivittäin ja näkevätkin mun mielestä usein. Meillä on kuitenkin ollut asialliset välit, joita olen omalta osaltani aina välillä koittanut parantaakin. He ovat meitä paljon auttaneet vuosien varrella, aina saa ruokaa mukaan kun käymme, ovat olleet lapsenvahteina, auttaneet rakentamisessa yms.
Itse tunnen huonoa omaatuntoa, kun sanovat etteivät saa nähdä lapsenlapsiaan mielestään tarpeeksi, ja tosi on, että välillä menee monta viikkoa arjen kiireiden takia ettemme näe, välillä taas näemme lähes päivittäin. Olen myös monesti kehottanut heitä käymään meillä ja miettinyt että haluaisin vuorostani auttaa mm. marjanpoimimisessa jne. Mutta mieheni ei ole ollut kovin innostunut ja ne arjen kiireet ja väsymys menneet sitten edelle.
Nyt monien seikkojen ajamana mies on väsynyt parisuhteeseemme ja hakenut jo eroakin. Toinen nainen löytyi kaupungilta pari kk sitten vaikkakaan en tiedä ovatko he enää yhteydessä. Ovat tietoisia anoppilassa siitä, että mies etsii omaa asuntoa ja menee huonosti. Mies kielsi minua tannoin tulemasta mukaan appikukon juhliin enkä saanut koskaan vastausta tekstiviestiin, jossa toivotin onnea enkä kiitosta kortista. En ymmärrä mikseivät he halua minuun pitää yhteyttä, ja harmittaa, että tietävät vain miehen version asiasta. Omat vanhempani asuvat kaukana eikä heistä ole arjen tukea. Kun mies muuttaa pois, jään ihan yksin lasten kanssa ja on ikävää, etten voi apua saada sitten edes anopilta.
Omat vanhempani suhtautuvat ihan päinvastoin, kyselivät kovasti mieheni vointia kun kerroin mahdollisesta erosta ja olisivat halunneet jutellakkin tämän kanssa ja tarjosivat tukeaan kovasti, molemmille. Joten olen ymmälläni miksi suhtautuminen toiselta puolelta on niin erilaista ja harmittaa jos tässä menetän miehen lisäksi myös kaikki hänen sukulaisensa... :( Vaikeuksista huolimatta minulla on ollut hauskoja hetkiä anopin ja appiukon kanssa.
Itse tunnen huonoa omaatuntoa, kun sanovat etteivät saa nähdä lapsenlapsiaan mielestään tarpeeksi, ja tosi on, että välillä menee monta viikkoa arjen kiireiden takia ettemme näe, välillä taas näemme lähes päivittäin. Olen myös monesti kehottanut heitä käymään meillä ja miettinyt että haluaisin vuorostani auttaa mm. marjanpoimimisessa jne. Mutta mieheni ei ole ollut kovin innostunut ja ne arjen kiireet ja väsymys menneet sitten edelle.
Nyt monien seikkojen ajamana mies on väsynyt parisuhteeseemme ja hakenut jo eroakin. Toinen nainen löytyi kaupungilta pari kk sitten vaikkakaan en tiedä ovatko he enää yhteydessä. Ovat tietoisia anoppilassa siitä, että mies etsii omaa asuntoa ja menee huonosti. Mies kielsi minua tannoin tulemasta mukaan appikukon juhliin enkä saanut koskaan vastausta tekstiviestiin, jossa toivotin onnea enkä kiitosta kortista. En ymmärrä mikseivät he halua minuun pitää yhteyttä, ja harmittaa, että tietävät vain miehen version asiasta. Omat vanhempani asuvat kaukana eikä heistä ole arjen tukea. Kun mies muuttaa pois, jään ihan yksin lasten kanssa ja on ikävää, etten voi apua saada sitten edes anopilta.
Omat vanhempani suhtautuvat ihan päinvastoin, kyselivät kovasti mieheni vointia kun kerroin mahdollisesta erosta ja olisivat halunneet jutellakkin tämän kanssa ja tarjosivat tukeaan kovasti, molemmille. Joten olen ymmälläni miksi suhtautuminen toiselta puolelta on niin erilaista ja harmittaa jos tässä menetän miehen lisäksi myös kaikki hänen sukulaisensa... :( Vaikeuksista huolimatta minulla on ollut hauskoja hetkiä anopin ja appiukon kanssa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olisiko mahdollista vielä mennä pariterapiaan? Me kävimme miehen kanssa hankalien appivanhempisuteiden takia. Ja muutenkin kun oli pitkään ollut kireät välit. Kokeilkaa! Saimme heti ajan yksityiseltä ja kannatti. Vaikka olisittekin eroamassa niin saisitte asioita puhuttua auki. Itse jännitin tosi paljon ekaa kertaa vaikka itse halusinkin mennä. Ei ollutkaan ollenkaan paha juttu.
Hei kiitti vastauksesta! Me ollaankin terapiassa, molemmat käyneet nyt pari kertaa yksin. Asiat on jotenkin niin sekaisin ja molemmilla omia hankaluuksia ettei ole vielä yhdessä mentykään. Enkä tiedä mennäänkö, kun mies ei näe mitään yhteistä tulevaisuutta meillä eikä hänellä ole mitään mielenkiintoa yrittää enää yhdessä. Terapiasta on silti ollut minulle paljon apua ja silmät ovat auenneet ihan uudella lailla siihen, miten jokainen on vastuussa omasta onnestaan, käytöksestään ja miten niitä on mahdollista muuttaa. :) Harmi vaan, ettei mies enää usko muutokseen eikä jaksa ponnistella, lähdettiin liian myöhään hakemaan apua :/
.. yritä päästää jollain tavalla irti miehestäsi. Ja tämän perheestä. Hae tuke muualta ja omasta suvustasi, ystävistäsi ja terapiasta. En usko appivanhempien olevan enää väleissä koska tämä uusikin ollut jo näytillä. Siksi ei ole vastanneet mitään-eivät kehtaa ja ehkä hävettääkin poikansa jos jo uusi nainen kuvioissa, ei välttämättä osata reagoida mitenkään. tämä on heillekkin omituinen tilanne. Ja raskaskin tavallaan.
... siis älä hätäile!
Anna appivanhemmillesi aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen. Heillekin on varmasti eronne kriisin paikka, eivätkä ehkä tiedä, miten suhtautua koko tilanteeseen.
Älä missään nimessä aliarvioi tai tee omasta päästäsi oletuksia, etteivät ymmärtäisi kuin yhdellä tavalla. Ihan varmaan ovat miettineet sata kertaa eronne syitä...
heillekin varmasti ristiriitaisin tuntein ja risteilevin ajatuksin.
Appivanhempasi saattavat olla salaa häpeissään poikansa takia, että näin kävi.
Ihmiset ovat erilaisia, ihmisten vanhemmat ovat erilaisia. Kaikille ei käy niin näppärästi uusiin tilanteisiin sopeutuminen.
Se, että nopeasti kykenee "kääntämään kelkkansa" ei aina välttämättä ole positiivista, se voi jossain tapauksissa kertoa pinnallisuudesta. Tai asian hyväksyminen voi olla näennäistä, varsinaiset reaktiot voivat tulla myöhemmin. Ehkä omat vanhempasi eivät ole vielä edes sisäistäneet ja tajunneet syvemmälti koko asiaa kaikessa karmeudessaan.
Siis älä vielä tee johtopäätöksiä, mikä on parempi tai huonompi tapa suhtautua.
Tottakai erossa menetät appivanhempasi entisessä merkityksessään, heistä tulee sinulle ex-appivanhemmat ja toki äärettömän harmittavaa ja surullista se on.
Lapsillenne he eivät ole ex-mummo ja ex-vaari, vaan edelleen sitä mitä tähänkin asti.
Ihan ahkerilta ja vastuuntuntoisilta ex-appivanhempasi vaikuttavat. Mutta heilläkin on, muista se, oma elämänsä elettävänään eikä kukaan ole täydellinen. Ei kukaan.
Näin se varmaan on, aikaa ja sopeutumista tilanne vaatii itse kultakin. Mutta, jotenkin toivoin, että appivanhemmat saisivat "puhuttua" miehelle kärkeä, kertoa omalla elämänkokemuksellaan että vaikeista ajoista selviää kyllä eikä kaikkea kannata menettää hetken huumassa... Mutta ilmeisesti he ovat sitten sen verran puolueellisia etteivät voi mua tukea kun oma poika toisella puolella, ja ehkä, eivät välitä minusta ja ovat vaan tyytyväisiä kun en ole enää heidän ja poikansa elämässä :/ Näin ajattelen, ainakin huonoina hetkinä.
Lapsenlapsille eivät tietenkään ole exiä, mutta heidän yhdessäoloaan ero toki vaikeuttaa ja vähentää välimatkan pitenemisen takia.
No hupsista, ei toki ole appvanhempien vastuulla aikuisten ihmisten avioliitto kommervenkit. Voi olla melkoisen turhaa ns. järjen puhuminen, tiedät varmaan että tuossa tilanteessa isukin ja äitiliinin sekaantuminen voi olla kiusallista sekä miehelle (hänen erotiikastaan kyse) kuin vanhemmille.
Eivät he voi mennä komentamaan kuin pikkupoikaa, että menepäs nyt kiltisti kotiin vaimon viereen.
Ihan varmasti ovat puolueellisia kun heidän omasta pojastaan on kyse: veri on vettä sakeampaa. Hiukan katkeruutta olen kuulevinani kirjoituksessi.
Miehesi seikkailu ei ole hänen vanhempiensa vika. He ovat varmasti välittäneet sinusta ja välittävät edelleen. Tilanne vain on muuttunut ja olette pienoisessa kriisissä koko popula.
Keskity nyt itsesi hoitamiseen ja varmasti sinulle löytyy ystäviä sekä sukulaisia muualta kuin miehesi puolelta.
Joskus on niin, että vain aika parantaa... siihen asti: voimia sinulle.
Tässä on anoppi, joka haluaisi olla lastenlasten kanssa tekemisissä - ja on saanut ollakin, mutta nyt on pitkä väli taas ollut. Eron tultua (miniä halusi eron) olemme olleet yhteydessä ex-miniään emmekä ole häntä syyttäneet mistään. Avioero on pariskunnan oma asia - vaikka ei se kyllä ole pelkästään oma, koska liitossa on lapsia.
Oletko ajatellut, että appivanhempasi voivat olla aivan hyvin vain ihmeissään tilanteesta. He voivat myös ajatella, että eivät jotenkin voi enää olla sinun kanssasi tekemisissä, koska pojallansa on ehkä uusi. Jotkut voivat myös ajatella, että sitten eron tultua ei enää olla mitään sukua - ei vaikka olisi lapsiakin siinä. Se on tietysti aivan älytöntä!
Jos lapsenlapset ovat rakkaita on tärkeä myös heidän äitinsä. Joskus vanhemmat uppoavat niin syvälle lastensa elämään, etteivät tajua oman elämänsä ja lapsen elämän eroa. Tarkoitan siis tässä tapauksessa miehesi vanhempia. Ehkä he eivät ymmärrä, että he voivat aivan hyvin valita omat ystävänsä ja tuttavansa eli ne ihmiset, joiden kanssa ovat tekemisissä oli heidän lapsensa siitä mitä mieltä tahansa.
Näin kokemuksesta sanon, että on aika mielenkiintoista olla tekemisissä "vanhan" ja "uuden" miniän kanssa. Kai siinä väkisinkin tekee vertailuja, vaikka ei se mitenkään hedelmällistä olekaan. Eikä ainakaan pitäisi mennä uudelle vanhaa moittimaan tai kehumaan eikä tietysti päinvastoin myöskään. Pitäisi pitää näppinsä erossa vaan - ja pysytellä hyvissä väleissä kaikkien kanssa.
Varmasti tilanne on uusi ja häkellyttävä kaikille, joten ehkä pitää vaan antaa aikaa ja katsoa miten asiat lutviutuvat.
En ajatellutkaan, että vanhempien tulee käskeä lastaan takaisin puolisonsa luo, mutta mun vanhemmat jutteli ihan reilusti omista vaiheistaan ja vaikeuksistaan elämän varrella mulle ja sanoivat vaan, että tilanteiden selvittely yhdessä kannattaa ja yrittää rakentaa sitä parisuhdetta paremmaksi. Oman elämänkokemuksensa perusteella siis. Niin sillä lailla ajattelin, että miehenkin vanhemmat, kun läheisiä ovat pojalleen, ehkä kannustaisivat ja osaisivat antaa omia neuvojaan. Mutta puhumattomuus sillä puolella kulkee suvussa joten ei siellä ole paljon taidettu tilanteista ja tunteista koskaan puhua, miksi siis nytkään. Me ihmiset ollaan vaan niin erilaisia kaikki ja välillä on hankala ymmärtää toisen ratkaisuja.
Katkera olen varmasti, tilanne sen tekee eikä se heti siitä laannukkaan. Arki ja koko ero olisi vaan helpompi kestää jos apua tulisi myös muilta kuin toisella puolella suomea asuvilta vanhemmilta. Lähes kaikki kaverit täällä ovat myös meidän yhteisiä kavereita ja alunperin miehen "mukana" tulleita joten harmillisesti eron myötä myös nämä ovat puolensa valinneet ja tuntuu entistä yksinäisemmältä :/ Aika varmaan parantaa, siitä yritän pitää kiinni.