Aina jos ollaan miehen kanssa vaikka esimerkiksi hänen kavereillaan iltaa viettämässä, niin hän ei halua olla kosketuskontaktissa mun kanssa. Muut pariskunnat kyllä "paapoo" silloin tällöin toisiaan, halailee ohimennen jne, mutta jos minä lähestyn omaa miestä vaikkapa aikeissa hipaista hänen käsivarttaan, niin yleensä tiedän jo etukäteen, että hän väistää eleeni melkein huomaamattomasti. Minulta se vaan ei todellakaan jää huomaamatta.
Tuollaisesta on vaikea olla loukkaantumatta.
Kun alettiin seurustella, kuljettiin vielä käsi kädessä kaupungilla, kunnes hän sitten jossain vaiheessa ilmoitti, ettei oikein pidä sellaisesta. Ollaan sovittu yrittää ymmärtää toisiamme, olkoon asia sitten mikä tahansa. Nyt kun mies sitten ajattelee, että ok, nainen hyväksyy ja ymmärtää, niin nyt ei sit sais koskea mitenkään muitten ihmisten nähden. Kun vähän ollaan otettu, niin silloin muiden maanittelusta antaa ehkä jo suukon.
Yritän ymmärtää, mutta se ei vaan oikein tahdo onnistua. Mietin usein, onko vika minussa. Että olenko liian ruma tms. Selitys hänellä miltei joka asiaan on: "Mä nyt vaan olen tämmönen." Siksi on niin vaikea tämmösestä asiasta kalkattaakaan. Mikä minä olen toisia ihmisiä muovaamaan haluamakseni.
Onko tämmönen käytös normaalia mieheltä, joka sanoo rakastavansa?
Tuollaisesta on vaikea olla loukkaantumatta.
Kun alettiin seurustella, kuljettiin vielä käsi kädessä kaupungilla, kunnes hän sitten jossain vaiheessa ilmoitti, ettei oikein pidä sellaisesta. Ollaan sovittu yrittää ymmärtää toisiamme, olkoon asia sitten mikä tahansa. Nyt kun mies sitten ajattelee, että ok, nainen hyväksyy ja ymmärtää, niin nyt ei sit sais koskea mitenkään muitten ihmisten nähden. Kun vähän ollaan otettu, niin silloin muiden maanittelusta antaa ehkä jo suukon.
Yritän ymmärtää, mutta se ei vaan oikein tahdo onnistua. Mietin usein, onko vika minussa. Että olenko liian ruma tms. Selitys hänellä miltei joka asiaan on: "Mä nyt vaan olen tämmönen." Siksi on niin vaikea tämmösestä asiasta kalkattaakaan. Mikä minä olen toisia ihmisiä muovaamaan haluamakseni.
Onko tämmönen käytös normaalia mieheltä, joka sanoo rakastavansa?
Vastaukset 23
Vanhimmat
mulla on aivan sama ongelma! mikä hitto siinä on. sitten jätkä huomioi kyllä kaikki muut ja menee esim tupakalle kavereidensa kanssa mut ei mun.. yksin saan käydä. jos jostain asiasta keskustellaan porukassa, mun äijä ei kuuntele mitä mulla on sanottavaa!
...että tämäkin eräänlainen välinpitämättömyys meidän suhteen myötä vaan lisääntyy. En haluaisi turtua siihen.
Kun jossain porukalla yhdessä ollaan, niin odottaisin kyllä edes vähän huomiota omalta mörrikältä! Välillä hän taputtaa mua polvelle, kuin olisin koira, ja katsoo kulmien alta, et onko mulla kaikki ok. Vaikea olla ihmisissä iloinen koko ajan, kun miehen käytös masentaa täysin. Joskus tekisi kyllä mieli sanoa, että nyt en lähde sun kanssa kyllä yhtään minnekään, kun ihan samahan se on, jos en olis mukana ollenkaan.
Semmosia ne jotkuu miehet on. Tiedän sen, mutta eipä sekään mitään auta. Kostoksi tekis joskus mieli olla samanlainen häntä kohtaan, kun ei se oikein muutenkaan tahdo tajuta, miltä musta tuntuu. Kysyy tällöin yleensä vaan, et mikä sua nyt vaivaa. "Mä nyt vaan olen tämmönen" -lause tyrehdyttää mun vuodatukseni heti alkuunsa.
Joo'o.
"Joskus tekisi kyllä mieli sanoa, että nyt en lähde sun kanssa kyllä yhtään minnekään, kun ihan samahan se on, jos en olis mukana ollenkaan."
Oletko sanonut noin? Tuolla muualla sanoit, että "tykkäätkö oikeasti"-keskustelut on käyty. Mutta jos sinua risoo tämä yksi asia, niin kannattaa puhua juuri täsmälleen siitä eikä jäädä yleiselle tasolle.
Mulla kävi aiemmassa suhteessa samoin, enkä tajunnut nostaa kissaa pöydälle ajoissa. Erohan siitä olisi joka tapauksessa tullut, mutta ehkä vähän siistimpi kuin lopulta (monta kuukautta myöhemmin) tuli. :(
En ole sanonut noin. Enkä todellakaan halua erota. EN TODELLAKAAN.
Haluatko tosiaan olla suhteessa, jossa et uskalla tai halua sanoa, miltä sinusta tuntuu?
Tuossa omassa suhteessani tein sen virheen, että yritin vain itse joustaa koko ajan vaatimatta toiselta mitään, koska pelkäsin eroa niin paljon. Ero sattui pahasti ja pitkään, mutta lähinnä sen takia, että suhde oli ehtinyt edetä jo aivan mahdottomalle tasolle. Jos olisimme puhuneet asiasta, laiva olisi saattanut vielä kääntyä onnellisempaan suuntaan tai ainakin ajanut karille paljon siistimmin.
Yksinäisyys on joskus iso ja ruma mörkö, mutta ei se ole yhtä kamalaa kuin onneton parisuhde.
Toivottavasti kyse ei ole samasta kuin omalla kohdallani oli... olin nimittäin aikaisemmin suhteessa, jossa en ollut täysin tyytyväinen, eli tajusin että en rakastanut tyttöystävääni tosissani. Silloin toimin juuri noin, eli en osoittanut hänelle huomiota muiden paikalla ollessa...
Nyt seurustelen naisen kanssa, jota rakastan ylikaiken ja hän saa huomioni ja kosketukseni, oli paikalla sitten 1 tai 100 ihmistä.
Voihan tuossa olla muutakin takana, mutta itselläni oli noin...
Olen pohtinut itsekin ihan samaa. Että ehkei hän sitten välitäkään minusta tarpeeksi paljon. Itkettää kyllä pelkkä ajatuskin. Meillä on ollut nämä "Välitätsä musta oikeesti, rakastatko?" -keskustelut. Vastaukset on ollu myöntäviä, mutta ainahan ihminen kykenee valehtelemaan jopa itselleen.
Toisinaan minusta tuntuu juuri tämän asian takia, etten ole hänen kanssaan onnellinen. Haluaisin sitä kuitenkin kovasti, sillä itse rakastan häntä, vaikken kyllä tajua miksi.
Voiko tuollainen käytös todella tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, ettei hän todellakaan välitä minusta tämän enempää?
Mistä minä miesten ajatuksenjuoksun tiedän. Siksipä hänen käytöksensä niin ahdistavalta tuntuukin. Sen vaan tiedän, etten ikinä voisi kohdella miestä tällä tavalla. Jos en rakastaisi, lopettaisin suhteen. Miksei hän sitten tee niin, jos kerta tunteita ei ole tarpeeksi?
Ei se välttämättä ole niin ettei hän rakasta sinua. Jotkut ihmiset vaan on niin kylmiä ettei niitä kiiinnosta tuollaiset hellyydenosoitukset tms. Ei sellaisen tunteettoman ihmisen kanssa voi viettää loppuelämäänsä. Suru ja tyytymättömyys alkaa vallata mieltä hitaasti mutta varmasti ja lopulta huomaa että ei tässä ole mitään järkeä. Minä seurustelen tälläisen naisen kanssa mutta nyt olemme eroamassa.
Niin no, ei se mies nyt ihan tunteetonkaan ole. Kun kaksin ollaan, niin ottaa kyllä huomioon, ollaan lähekkäin jne. Sitä vieraskoreutta en vaan pysty ymmärtämään. Ihan kuin hän häpeäisi mua tai jotain... Minä ainakin haluan muiden tietävän, että me ollaan yhdessä ja rakastetaan toisiamme.
Jos nyt rakastetaan...
Ehkei kannattaisi ajatella niin mustavalkoisesti. Mutta mähän olen nainen, enkä vaan voi mitään sille, että huolettaa.
mahdollisuuksia on, esim. miehesi vanhemmat kuulua niihin, jotka eivät näytä helliä
tunteitaan toisilleen edes perhe piirissä, joka siirtyy helposti heidän lapsiensa käytökseen aikuisena.
Hellyyden osoitukset tuntuvat silti seurustelun alkuhuuman aikaa luonnollisilta, mutta kuihtuu valitettavasti pois suhteen vakiintuessa.
Tämä ei ole vain miesten ilmiö, vaan sitä esiintyy myös naisissa, luultavasti yhtä usein.
Sitä en osaa sanoa miten siitä pääsisi eroon, valitettavasti.
Ehkä sitten vain murehdin liikaa tätä asiaa. Hän on sanonut, ettei ole tottunut tunteitansa näyttämään.
Pahimmalta tää kuitenkin tuntuu esimerkiksi juuri silloin, kun otetaan vaikka porukalla valokuvaa. Muut poseeraa syleillen ja suukotellen. Minulle mies sanoo, että älä nyt siihen koske, kun haluaisin pitää edes kädestä. Todella tahditonta, melkeinpä töykeääkin. En aina tiedä, mitä hänen päässään liikkuu.... Toivoisin kyllä, että edes vähän yrittäisi opetella ottamaan mua huomioon. Kaipa onnistuu, jos sitä oikein kovasti haluaa?
Niitä valokuvia en tietenkään halua kuuna päivänä nähdä. Nöyryyttävää...
Seurustelin ennen miehen kanssa, joka ei antanut minulle fyysisiä hellyydenosoituksia. Seksiä kyllä oli ja paljon ja se oli taivaallista. Itse olen hyvin halaavaa ja hiplaavaa tyyppiä, joten se häiritsi aluksi todella paljon kun en saanut vastakaikua hellyydenosoituksilleni. En minäkään aina ole lääppimässä ja pusipusi-juttuja kuiskimassa, mutta ohimenevät hellyydenhipaisut ovat arkipäivää. Keskustelimme asiasta ja hän todellakin vain kertoi, ettei hänen kotonaan koskaan kosketeltu. Meillä kotona taas vanhemmat halailivat aivan avoimesti. Olimme siis kasvaneet "ääripään" perheissä, hän toisessa päässä ja minä toisessa. Nyt seurustelen hellän miehen kanssa ja on ihanaa kun hän vastaa helllyyteeni. Eli sinun täytyy vain kestää tai etsiä joku toinen joka on samanlainen kuin sinä. Mutta kyllä miehesi varmasti sinusta tykkää vaikka ei hiplaa.
...mutta miten voisin, kun tunteita kuitenkin on. Ja kaipa hänelläkin. Miten siis vaihtaa miestä / jättää nykyinen?
Pitää kai vain katsoa, mihin tämä meidän juttu johtaa. Ehkä joskus mulla tulee se seinä sitten vastaan. Toivon vaan, että mies olis sitä ennen herännyt ja edes yrittänyt tehdä asialle jotain. Itse olen jo vähentänyt hempeilyä. Mutta miten ilmankaan voisi olla?
Välillä mikään ei tunnu miltään hänen kanssaan, kun ei tämän takia pysty täysin luottamaan, olemaan rauhallinen.
se miehen vaihto ei tapahdu yhtä helpolla kuin sukkien vaihto. Mutta jos olet suhteessa jossa sinun tarpeisiisi ei vastata ja olet sen takia koko ajan surullinen, niin voi olla että ei ole muuta vaihtoehtoa. Toivon kuitenkin sinulle paljon onnea parisuhteeseesi ja toivottavasti saat sitä hellyyttä jota kaipaat ja tarvitset. Iloista kevättä:)
Mun mielestä tuo tunnepuoli suhteessa on tärkeintä. Joku tuossa sanoi jotain että ei saisi luovuttaa ja yhdessäolo on taistelua. Mutta mitä varten taistella jos toinen on tunteeton ja toinen tunteellinen? Se on perustavaalaatua oleva ongelma jota vastaan ei voi taistella, ei toiselle voi tunteidennäyttämistä opettaa jos toista ei kiinnosta sellainen tai pitää sitä vastenmielisenä. Monien asioiden ja erimielisyyksien ylitsepääsemisen eteen voidaan kyllä taistella. Tämä on ainakin minulle sellainen juttu mistä yritin päästä yli mutta 8 vuotta "totuttelua" tilanteeseen ei riittänyt. Ero tuntuu kauhealta.
Sitä minä vaan yritän kertoa, että et sinä voi häntä muuttaa ja jos yrität tottua tilanteeseen niin se ei minun kokemusten mukaan tule onnistumaan. Lopulta olet valmis eroamaan.
Sanoisin tähän, että minun kotonani ei juuri pussattu eikä halattu,mutta itse olen toisenlainen. Ei ihminen ole vanhempiensa kopio ja kaikesta pitäisi voida keskustella, jos todella haluaa tehdä kumppaninsa onnelliseksi. "Mä vaan on tällainen" on maailman itsekkäin peruste millekään.
Minun pitää kumminkin taas tätä aihetta ihmetellä. Onko se todella joillekin niin nöyryyttävää, ettei kumppani halua osoittaa kiintymystään ja rakkauttaan yleisesti, ainakaan erittäin selvästi? Eli en haluaisi nyt ottaa mukaan tähän keskusteluun niitä ihmisiä, jotka tietentahtoen haluavat esitellä toista puoliskoaan ja nauttia/paistatella huomion alla ;)
Olkoot mokomat oma luku sinänsä..
Mutta eikö sillä asialla ole esimerkiksi merkitystä, että kumppanille on merkitystä sillä miltä muista paikallaolijoista tuntuu? Joissakin paikoissa hellyyden osoittaminen ja ainakin selvä kuhertelu on sopimatonta, ainakin kiusallista. Ei silloin sillä ole mitään väliä onko se kenties täysin turhaa kiusaantumista täysin luonnollisesta asiasta, vain toisten ihmisten kunnioittamista omine kieroutuneine käsityksineen.
Noh..tästä viestistä tuli sekava, mutta toivon että se pääasia sieltä selvisi :) Eli jos ympäristön mielestä hellyydenosoitukset ovat pahasta, niin silloin varmaan on parasta jättää kumppaniaan hellimättä. Sitä ehtii senkin jälkeen.
Sitten jotta hieman tuosta keskustelun aloituksen aiheesta. Miehessä se vika tuntuisi olevan, jos kerran sellaisissakin tilanteissa joissa helliminen olisi ihan ok, ei helli. Myöhempien vastausten myötä vaan heräsi kysymys, että eikö tuota ongelmaa pitäsi pyrkiä hoitamaan eikä vain pohtia miehen vaihtamista parempaan?? Aika paljon kertoo naisestakin jos tuommoinen asia saa harkitsemaan, edes puolileikillään, miehen vaihtoa :(
En minä tosissani pohdi miehen jättämistä. Arveluttaa vaan tuleva, että eroako kohti me ollaan tässä menossa kuitenkin, kun en keksi mitään ihmismäistä tapaa neuvotella miehen kanssa tästä asiasta.
Totta kai sekin pelottaa, että mitä kauemmin yhdessä ollaan, sitä vaikeampaa on erota. Että kuinka se sitten sattuisi..
En minä tänne kirjoittelisi, jos en todella painiskelisi tällaisten ajatusten kanssa.
Liika analysoiminen on näköjään pahasta. En kohta itsekään tiedä, mitä olen takaa ajamassa. Olennainen selviää ekasta viestistä.
Terv. Epätoivoinen
..on vastata (ainakin jotain koittaa :)
Niin, kun onhan se luonnollisesti kova pala kun ei tunnu olevan välillä vastassa kuin kylmä muuri, joka näyttää vain häpeävän sinua kun muut ovat näkemässä. Sinun valintasi, tiedätkös? Vaikka sinua moni koittaakin mielestään parhaiten neuvoa, niin vain sinä tiedät oikean päätöksen.
Jos tosiaan tuo hellimisen puute ja kylmyys sinua kohtaan julkisesti on ainoa ongelmanne, niin onneksi olkoon. Ei kai nykyään jo näin vähästä ole lupaa luovuttaa? Avioliitto on taistelua. Kuulostaa hieman oudolta, mutta ymmärtää sen paremmin kun sanoo, että taistelua siinä mielessä, että aina meillä ihmisparoilla on jotain ongelmia. Niistä selviäminen osoittaa vahvuutta ja intohimoa. Luovuttaminen hapatusta. Jos edes koittaa, eikä silti onnistu, niin ei ainakaan voi itseään syyttää. Toki on aina muistettava katsoa kaikki kortit. Jos toinen puoli ei tule vastaan, onko itsellä mahdollisuutta. Onko se edes järkevää?
Ja sitten, ilman minkäänlaista käsitystä tästä tapauksesta: Kun voi luottaa siihen puolison rakkauteen, niin ei sitä tarvitse muille näyttää.
Hurja ajatus tässä maailmassa, mutta suvaitsevaisuuden tulisi _aina_ toimia kaikkiin suuntiin...
Voimia sinulle jaksaa! =)
Mielestäni asiaa voi lähestyä myös siten että kysyy itseltään olisinko alkanut seurustella tämän ihmisen kanssa jos olisin tiennyt millainen hänestä tulee.
Jos vastaa 'ei' niin jatkokysymyksenä on että miksi siis olen hänen kanssaan nyt, etenkin jos henkilö on sellainen ettei hänen kanssaan voi tilannetta käydä läpi ja etsiä keinoja muuttaa sitä.
Elämässä voi olla useitakin suhteita joista toivottavasti oppii aina jotakin jatkoa varten.
Nämä kommentit siis yleisellä tasolla eikä pelkästään Auringon ongelmaan.
Aloin seurustella hänen kanssaan, koska me molemmat todella viihdyttiin toistemme seurassa ...olemme jossain määrin samanluontoisia. Tiesin jollain tasolla tästäkin "ongelmasta", mutta luulin sen kestäväni.
Ja kestänhän minä. Usein vaan mietin, mitä olen tässä uhraamassa. Elämäni? Jos hän kosisi minua, olisin toisaalta onnellinen, mutta en varmaankaan voisi vastata myöntävästi. Tämä oli vain esimerkki siitä, miten sekaisin olen tämän kaiken takia. Miksi minun pitäisi aina olla se, joka joustaa?
Eikä se ole niinkään, ettei hänen kanssaan voisi puhua. Mutta kun lopputulos on aina se sama. On sanonut yrittävänsä muuttua ja vaatinut sitä varten vielä aikaakin. Pitäisi olla tuon takia iloinen, mutta tunnen melkeinpä ainoastaan häpeää siitä, että vaadin häntä muuttumaan.
"Jos tosiaan tuo hellimisen puute ja kylmyys sinua kohtaan julkisesti on ainoa ongelmanne, niin onneksi olkoon. Ei kai nykyään jo näin vähästä ole lupaa luovuttaa?"
Kylläpä ihmiset ovat erilaisia. Minulle tuo asia olisi perustavanlainen. Eivätkö tunteet ole kuitenkin suhteen ydin? Jos toinen tahallaan loukkaa koko ajan ja osoittaa tunteettomuutta, siinä ei paljon toisen yritys auta. On hyvä osata valita ne taistelut, itseään ei pidä hajottaa yksinäisyyden pelossa.
Auringolle: ymmärrän hyvin, että olet onneton. Olin itse samassa tilanteessa. Mies oli kahdestaan tunteellinen ja puhui vaikka kuinka hempeitä, julkisesti kylmä. Vasta eron lähetessä syyksi paljastui sittenkin, ettei hänellä ollut riittävästi tunteita minua kohtaan. Sattui aivan mielettömästi. Olisi sattunut edes hiukan vähemmän, jos olisin lopettanut jutun ajoissa.