Aloitan kertomalla tarinani. Olen 26-vuotias nainen, joka tapasi teini-iässä esikoisensa isän. Kyseisen miehen kanssa olin noin 8 vuotta suhteessa. Suhde päättyi mielestäni meidän erilleen kasvamiseen minun toimestani. Meillä ei ollut miehen kanssa enää muuta yhteistä kuin kotiosoite, jopa makuuhuoneet olivat eri viimeiset kaksi vuotta. Esikoiseni oli silloin reilu 2-vuotias.
Hyvin pian tämän suhteen päättymisen jälkeen törmäsin uuteen mieheen, joka vei minulta jalat alta. Olin varma, että se suhde jäisi viimeiseksi. Tulin suhteen alkuajalla raskaaksi, joten saimme yhteisen lapsen. Tämän suhteen alamäki alkoi raskausajalla, kun kyseinen mies alkoi syyttämään minua syntymättömän lapsemme vahingoittamisesta. Raskaus ei ollu helppo; ensin vuosin puolet raskaudesta ja sit alkoivat supistelut. Lääkärit antoivat minun päättää, että jäänkö sairaslomalle vai haluanko töihin (sairaslomalle olisi pitännyt jäädä, jos työn teko olisi voimistanut supistuksia). Halusin silloin mennä töihin, mutta pari viikkoa, kun kuuntelin miehen arvostelua siitä, että satutan syntymätöntä lasta ja että laitan itseni lapsen edelle, niin jäin sairaslomalle. Kun lapsi sitten syntyi, tilanne kärjistyi. Olin hirveän huono äiti, kun en jaksanut heti synnytyksen jälkeen (Hb 76) hoitaa kotia ja kahta lasta, hoidin mielummin lapset. Kun yhteinen lapsemme sitten alkoi liikkumaan ja sai kolhuja joko itse aiheuttamia tai esikoiseni avustuksella, mies syytti niistä minua ja totesi, ettei minulla saisi olla yhtään lasta, kerran en kykene niitä suojelemaan. Lapsemme oli eromme aikana 8 kuukautinen ja taas päätös eroon oli minun.
Edellisestä erosta on nyt reilu puoli vuotta ja olen nyt tapaillut pari kuukautta uutta miestä. Kyseinen mies vaikuttaa lähes täydelliseltä; hän on huomaavainen, kiltti, hauska, luotettava, vastuuta ottava mies ja hänellä on oma koti (jota ei ollut edellisillä miehilläni). Ainut ongelma tässä on se, että itse olen hyvin suorasukainen, erittäin avoin, räiskyvä ja puhun hyvin kärjistetysti asioista. Myös oma elämänkokemukseni on tuonut minulle sen, että ajattelen asioista yleensä pahinta. Mies on aina elänyt hyvin turvallista elämää eikä voi ymmärtää, miksi joku ajattelee aina sen pahimman vaihtoehdon kautta asiaa eikä ymmärrä kärjistämistä eri asioista. Minusta on alkanut tuntumaan, että luonteemme ei sovi yhteen, ettei mies jaksa minun luonteeni kanssa tai, että satutan miestä kärjistelylläni. Kärjistäminen on hyvin keskeinen tapa puheessani, enkä välttämättä tarkoita sillä mitään pahaa. Se vain tuo asian sisällön selkeemmin ilmin. Minua myös pelottaa ajatus uudesta suhteesta, koska edellisissä suhteissani on nähtävissä selkeä kaava, jos niistä riisuu kaikki täytteet pois. Tämä kaava on siis seuraavaa: tapaan miehen, rakastun, tuun raskaaksi tarkoituksella/vahingossa ja jätän miehen. Tämän kaavan takia olen päättänyt olla hankkimatta enää lapsia, mutta tapailemani mies haluaisi lapsia. Entä jos kaava toistuu?
Haluaisin kuulla muiden ajatuksia tilanteestani, on ne sitten kannustavia tai haukkumista...en pääse ajatuksissani eteenpäin vaan pyörin ympyrää...
Hyvin pian tämän suhteen päättymisen jälkeen törmäsin uuteen mieheen, joka vei minulta jalat alta. Olin varma, että se suhde jäisi viimeiseksi. Tulin suhteen alkuajalla raskaaksi, joten saimme yhteisen lapsen. Tämän suhteen alamäki alkoi raskausajalla, kun kyseinen mies alkoi syyttämään minua syntymättömän lapsemme vahingoittamisesta. Raskaus ei ollu helppo; ensin vuosin puolet raskaudesta ja sit alkoivat supistelut. Lääkärit antoivat minun päättää, että jäänkö sairaslomalle vai haluanko töihin (sairaslomalle olisi pitännyt jäädä, jos työn teko olisi voimistanut supistuksia). Halusin silloin mennä töihin, mutta pari viikkoa, kun kuuntelin miehen arvostelua siitä, että satutan syntymätöntä lasta ja että laitan itseni lapsen edelle, niin jäin sairaslomalle. Kun lapsi sitten syntyi, tilanne kärjistyi. Olin hirveän huono äiti, kun en jaksanut heti synnytyksen jälkeen (Hb 76) hoitaa kotia ja kahta lasta, hoidin mielummin lapset. Kun yhteinen lapsemme sitten alkoi liikkumaan ja sai kolhuja joko itse aiheuttamia tai esikoiseni avustuksella, mies syytti niistä minua ja totesi, ettei minulla saisi olla yhtään lasta, kerran en kykene niitä suojelemaan. Lapsemme oli eromme aikana 8 kuukautinen ja taas päätös eroon oli minun.
Edellisestä erosta on nyt reilu puoli vuotta ja olen nyt tapaillut pari kuukautta uutta miestä. Kyseinen mies vaikuttaa lähes täydelliseltä; hän on huomaavainen, kiltti, hauska, luotettava, vastuuta ottava mies ja hänellä on oma koti (jota ei ollut edellisillä miehilläni). Ainut ongelma tässä on se, että itse olen hyvin suorasukainen, erittäin avoin, räiskyvä ja puhun hyvin kärjistetysti asioista. Myös oma elämänkokemukseni on tuonut minulle sen, että ajattelen asioista yleensä pahinta. Mies on aina elänyt hyvin turvallista elämää eikä voi ymmärtää, miksi joku ajattelee aina sen pahimman vaihtoehdon kautta asiaa eikä ymmärrä kärjistämistä eri asioista. Minusta on alkanut tuntumaan, että luonteemme ei sovi yhteen, ettei mies jaksa minun luonteeni kanssa tai, että satutan miestä kärjistelylläni. Kärjistäminen on hyvin keskeinen tapa puheessani, enkä välttämättä tarkoita sillä mitään pahaa. Se vain tuo asian sisällön selkeemmin ilmin. Minua myös pelottaa ajatus uudesta suhteesta, koska edellisissä suhteissani on nähtävissä selkeä kaava, jos niistä riisuu kaikki täytteet pois. Tämä kaava on siis seuraavaa: tapaan miehen, rakastun, tuun raskaaksi tarkoituksella/vahingossa ja jätän miehen. Tämän kaavan takia olen päättänyt olla hankkimatta enää lapsia, mutta tapailemani mies haluaisi lapsia. Entä jos kaava toistuu?
Haluaisin kuulla muiden ajatuksia tilanteestani, on ne sitten kannustavia tai haukkumista...en pääse ajatuksissani eteenpäin vaan pyörin ympyrää...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Eiköhän se olisi nyt korkea aika opetella elämään ihan itsekseen. Ei tuollaisessa ole mitään järkeä, että kun yksi suhde loppuu, aloitetaan heti uusi jonkun toisen kanssa. Tapailemasi mies tahtoo lapsia, sinä et. Et kai sentään ajattele hankkivasi lisää lapsia lisää vain häntä miellyttääksesi?
Yleensä ihmiset ehtivät elellä itsenäisesti jonkin aikaa, ennen kuin hakeutuvat pysyvään parisuhteeseen ja perustavat perheen. Sinä olet ilmeisesti hypännyt tämän vaiheen yli. Ehkäpä nyt olisi hyvä aika keskittyä elämään ilman miestä ja tutustua itseensä muunakin, kuin osana pariskuntaa. Unohdat ne miehet, jotka "vievät jalat alta" ja koitat ihan järjen kanssa pohtia kuka olet, ja minkälaisen miehen kanssa elämä luonnistuisi joskus tulevaisuudessa. Onnelliseksi ei tulla sillä, että "on joku mies". Onnelliseksi tullaan sen tietyn, itselle sopivan miehen kanssa.
En ole aloittaja mutta pakko on kommentoida että hänellähän on jo se mies, eikös? Miksi ohjeistat että jättäisi miehen? Vaikka aloittaja kuvaileekin tilannetta, miten sen nyt sanoisi, mielenkiintoisesti.. Oikeastaan en ymmärrä koko aloituksen pointtia?
Jos ollaan vasta tavattu voi hetki kestää ennen kun yhteinen sävel löytyy. Rikottujahan me kaikki ihmiset ollaan. 26-vuotiaalla kerkeää mieli muuttumaan lastenteon suhteen vielä monta kertaa.
Pari kuukautta tapaillut miestä, tuntuu, etteivät luonteet sovi yhteen ja ajatus suhteesta pelottaa. Eiköhän tuossa ole ihan tarpeeksi syytä ottaa breikki ja pohtia mitä tekee. Parin kuukauden tapailua en edes menisi laskemaan vielä suhteeksi. Ehkä se sitä sitten joillekin on.
joo luinkin aloituksen uudestaan.. en tosiaan kiinnittänyt huomiota että vasta 2kk tapaillut.. muuten kun saa käsityksen pidemmästäkin suhteesta..
Mistä maailmassa sinulla riittää aikaa miesten perässä laukkaamiseen kun hoidettavanasi on kaksi pienokaista?
Osaatko lainkaan tottua ajatukseen että huolellisesti ja harkiten hankkimasi lapset tavitsevat sinua 24/7? Sinä ja vain sinä yksin olet heidät saanut synnytettyä, sinulla on heistä kaikki vastuu. "Huoraava äiti on onnellinen äiti" -ajatuksen voit heittää roskakoriin. Se yksinkertaisesti ei ole totta.
Sinä olet pienokaisillesi sekä isä että äiti, kanna vastuusi ja velvollisuutesi. Tuohon yhtäloon ei sovi vieraat miehet vielä monen vuoteen!
Pakko kommentoida asiaa, vaikkei pitäis :)
Oletko huomannut, että elämme 2000-lukua? Vaikkei vanhemmat ole parisuhteessa, niin on silti lapsella sekä äiti että isä. Vai millä oikeudella miesten ei tarvitse kantaa vastuuta teoistaan? Mutta toisaalta tuo sinun ajatushan on oikein mainio; isille ei minkäänlaisia oikeuksia lapsiinsa ! Suomalainen PYHÄ ÄITI-MYYTTI on parasta mitä suomessa on. Äidit saavat yksin päättää lastensa "parhaaksi" kaiken ja eihän ne lapset nyt mitää mies-mallia tarvitse, kun niille riittää pelkästään huoraava äiti-malli.
En myöskään ymmärrä, miten aloitusviestistä pystyit päättelemään, ettei aloittaja hoida lapsiaan ja kanna niistä vastuuta. Aloittajahan kertoi omista parisuhteistaan eikä lasten hoidosta....
AK siis tapailee erästä uutta miestä mutta epäilee suhteen onnistumista koska hänellä on yksi kokemus erilleen kasvamisesta ja yksi kokemus miehestä, joka ei antanut AK:n olla taloudessa ainoa, joka ilmaisee mielipiteitään kärjistäen.
AK:ta pelottaa suhde, sillä kun suhteesta kuoritaan kaikki hyvä pois, jää jäljelle miehen toiveet, jotka AK kokee syytöksinä, sillä hänellä on tapana kärjistää asioita mielessään. AK on tempperamenttinen (lue: raivoaa), ja tätä tietenkään kiltti mies ei ymmärrä.
Uuden miehen kanssa luonteet eivät sovi yhteen ja AK miettii nyt, sopiiko yhteen. Ei sovi, mutta turvallisuus, miehen hyvät ominaisuudet ja mammona houkuttaa.
Teitpä niin tai näin, huolehdi nyt ainakin siitä, ettet ENÄÄN pamahda paksuksi!
Ihme vastuuttomuutta tuollainen vouhotus...