Mies, onko sinun isäsi kuollut ollessasi hyvin nuori?
Olen 35-vuotias nainen ja elämäni aikana törmännyt muutamaan seikkaan. Tunnen eri yhteyksistä kolme miestä (nyt 32-46 vuotiaita), jotka ovat menettäneet aikanaan isänsä heidän ollessaan hyvin nuoria. Heitä yhdistää elämäntilanne hyvin vahvasti myös muutenkin, kuin isän menetys. Heille on ominaista myös n. 5v kestävät parisuhteet. Sama kuvio kaikilla. Seurustellaan n. 5v ja sitten vaihdetaan uuteen. Kenelläkään ei ole lapsia ja ovat uskottomia olleet tyttöystävilleen. Onko se vain sattumaa vai vaikuttaako isän kuolema parisuhteisiin? Työpaikallani on myös yksi 56v isä, joka oli 15 vuotias, kun hänen isänsä kuoli. Hänellä on perhe, mutta hankkinut sen vasta nelikymppisenä ja myös hänen tiedän olevan uskoton, vaikkei sitä suoraan ole koskaan sanonut.
Toinen mikä heitä yhdistää on heikko itsetunto. Jonkinlainen uho on aina vähän päällä ja peitetään todellinen minä jonkun taakse. Yksi uppoutuu tietotekniikan maailmaan ja pitää toisia vähän tyhminä, jos eivät tajua tietokoneiden päälle. Yhdellä on hyvin huono huumorintaju ja selittelee aina käytöstään ja loukkaantuu jos jostain hänelle tärkeästä heitetään viatonta vitsiä. Kolmas taas piiloutuu työn alle ja herkässä kohdassa puhuu vain työstä ja siitä mitä se hänelle merkitsee. Kaikki ujostelevat ottaa syvempää kontaktia naisiin. Näitä piirteitä ei näy suoranaisesti olevan eroperheiden lapsissa ja siitä päättelin, että pojalle isän kuolema nuorena näyttää jättävän jonkinlaisen arven. Tai sitten vain yksinkertaisesti tämä on sattumaa.
Yritin kerran kysyä yhdeltä noista miehistä, miksi vaihtaa säännöllisesti ja miksi pettää. Hän vastasi, että ei halua sellaista sitoutumista, kuin tyttöystävät vaatii. Hän laittaa "vaimokkeen kiertoon" heti kun nainen ehdottaa suhteessa jotakin vakavampaa. Hän ei kyllä osannut sanoa miksi. Minulle on tullut tunne, että he eivät uskalla sitoutua ja hankkia lapsia, koska pelkäävät, että heidän omille lapsilleen käy samoin. Eivät halua tuottaa samaa pettymystä lapsilleen mitä itse ovat kokeneet.
Näiden miesten isät ovat eri syistä kuolleet. Yhden isä kuoli auto-onnettomuudessa, toisen sairauteen ja yhden isä tapettiin kapakkaillan päätteeksi. Lisäksi olen huomannut, että nämä kolme miestä tuntuvat keskustelevan minulle herkistäkin asioista. Yhden tyttöystävä jopa kehoitti minua puhumaan, jospa mies vähän avautuisi. Miten voisin ohjata näitä miehiä hakeutumaan ammattilaisen puheille?
Onko täällä ketään miestä, joka tunnistaa itsensä tai onko jollain jokin muu näkökulma? Onko täällä sellaisia, joiden tuttavapiiristä löytyy saman kokeneita miehiä? Asia vaivaa.
Olen 35-vuotias nainen ja elämäni aikana törmännyt muutamaan seikkaan. Tunnen eri yhteyksistä kolme miestä (nyt 32-46 vuotiaita), jotka ovat menettäneet aikanaan isänsä heidän ollessaan hyvin nuoria. Heitä yhdistää elämäntilanne hyvin vahvasti myös muutenkin, kuin isän menetys. Heille on ominaista myös n. 5v kestävät parisuhteet. Sama kuvio kaikilla. Seurustellaan n. 5v ja sitten vaihdetaan uuteen. Kenelläkään ei ole lapsia ja ovat uskottomia olleet tyttöystävilleen. Onko se vain sattumaa vai vaikuttaako isän kuolema parisuhteisiin? Työpaikallani on myös yksi 56v isä, joka oli 15 vuotias, kun hänen isänsä kuoli. Hänellä on perhe, mutta hankkinut sen vasta nelikymppisenä ja myös hänen tiedän olevan uskoton, vaikkei sitä suoraan ole koskaan sanonut.
Toinen mikä heitä yhdistää on heikko itsetunto. Jonkinlainen uho on aina vähän päällä ja peitetään todellinen minä jonkun taakse. Yksi uppoutuu tietotekniikan maailmaan ja pitää toisia vähän tyhminä, jos eivät tajua tietokoneiden päälle. Yhdellä on hyvin huono huumorintaju ja selittelee aina käytöstään ja loukkaantuu jos jostain hänelle tärkeästä heitetään viatonta vitsiä. Kolmas taas piiloutuu työn alle ja herkässä kohdassa puhuu vain työstä ja siitä mitä se hänelle merkitsee. Kaikki ujostelevat ottaa syvempää kontaktia naisiin. Näitä piirteitä ei näy suoranaisesti olevan eroperheiden lapsissa ja siitä päättelin, että pojalle isän kuolema nuorena näyttää jättävän jonkinlaisen arven. Tai sitten vain yksinkertaisesti tämä on sattumaa.
Yritin kerran kysyä yhdeltä noista miehistä, miksi vaihtaa säännöllisesti ja miksi pettää. Hän vastasi, että ei halua sellaista sitoutumista, kuin tyttöystävät vaatii. Hän laittaa "vaimokkeen kiertoon" heti kun nainen ehdottaa suhteessa jotakin vakavampaa. Hän ei kyllä osannut sanoa miksi. Minulle on tullut tunne, että he eivät uskalla sitoutua ja hankkia lapsia, koska pelkäävät, että heidän omille lapsilleen käy samoin. Eivät halua tuottaa samaa pettymystä lapsilleen mitä itse ovat kokeneet.
Näiden miesten isät ovat eri syistä kuolleet. Yhden isä kuoli auto-onnettomuudessa, toisen sairauteen ja yhden isä tapettiin kapakkaillan päätteeksi. Lisäksi olen huomannut, että nämä kolme miestä tuntuvat keskustelevan minulle herkistäkin asioista. Yhden tyttöystävä jopa kehoitti minua puhumaan, jospa mies vähän avautuisi. Miten voisin ohjata näitä miehiä hakeutumaan ammattilaisen puheille?
Onko täällä ketään miestä, joka tunnistaa itsensä tai onko jollain jokin muu näkökulma? Onko täällä sellaisia, joiden tuttavapiiristä löytyy saman kokeneita miehiä? Asia vaivaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Menetin isäni 8-vuotiaana hänen kuoltuaan tautiin, jota ei osattu parantaa, osattaneeko vieläkään.
1. Eräs taakka, joka seurasi minua pitkään, oli kysymys ns miehen mallista. Se lienee vanhanaikainen ajatus nykyään, mutta oli totta minulle. Jouduin miettimään "puutettani" koko lapsuuteni ja nuoruuteni.
2.Toinen kysymys oli isästä äidin kautta saamani kuva. En itse muista paljoa isästä, mutta hän oli kuulemma hyvä ihan kaikessa sekä luonteeltaan että taidoiltaan muuten. Siksi hänen poistumisensa oli minulle jonkinlainen vapautus huolimatta tuntemastani kaipauksesta. Ristiriitainen tilanne. Ei ollut mahdollista arviooida isää itse eikä kapinoidakaan.
3. Olen kapinallinen auktoriteettien suhteen vielä nytkin, eläkeiässä. Siksi olen säilynyt muiden silmissä "nuorekkaana" kun olen valmis kivittämään Breshnevmäisten patujen ikkunat tänäkin päivänä.
Kuitenkin: Avioliittoni on kestänyt jo 44 vuotta solmittuani sen 28-vuotiaana. Sitä edelsi hyvin lyhyt miettimisaika. Olin varma asiastani.
Epäilen, että aineistosi ei ole riittävän laaja vaikka saatatkin olla oikeilla jäljillä. Suhteiden solmimisen tai kestävyyden esteet voivat olla niin moninaiset.
Mielenkiintoista nähdä, vaikka 28 avioitumisikäsi onkin huomattavasti alhaisempi, kuin tuntemieni miesten niin silti jollain tapaa on aistittavissa samat piirteet. Sinun ikäluokassa 28v avioitumisikä on ollut suhteessa "vähän vanhempi" omana aikanasi. Tänä päivänä keskimääräinen avioitumisikäraja on noussut jo kai tuon 28 ohi. Jos mietin kaikkia isovanhempia niin he ovat avioituneet siinä 22-24 iän seutuvilla ja sinä 28 vuotiaana. Vai miten itse asian koet? Sinun ympärillä on myös ollut paljon muita miehiä, jotka ovat eläneet ilman isää. Sodan jälkeen isättömiä oli paljon ja heiltä olet ainakin nähnyt, että isän kuolema ei välttämättä estä sitoutumista ja parisuhteen hankkimista. Sinun tilanteesi on myös hivenen eri lähtökohdista, koska olit nuori, käytännössä pieni lapsi, kun isäsi kuoli. Tuntemani miehet ovat olleet teini-iän paikkeilla ja heillä on isistään tuoreempia muistikuvia. Voi vaikuttaa sekin. Onko sinulla isäsi kuolemasta huolimatta ollut miehen mallia elämässä?
Toinen yhteinen piirre on kapinamieli. Uskoisitko, että kapinointisi yhteiskunnallisiin asioihin olisi korvike esim. kapinaa isää ja isän mallia vastaan? Ihminenhän luontaisesti korvaa tietämättään puutteita jollain muulla.
"Isän puutteen" miettiminen voisi kyllä sinun tapauksessa olla myös yhteiskunnasta lähtöisin oleva ongelma, kuin itsestäsi. Voisin hyvin kuvitella, että ikäluokassasi suhtautuminen isättömyyteen lapsena oli erilaista kuin nykyään. Silloin asenteet olivat jyrkemmät, kuin nyt ja varmasti sinun isäasiaa on lapsena kaveriporukassa ja luokassa käyty jollain tavalla läpi. Jos aikanaan isättömyyteen olisi suhtauduttu enemmän hyväksyttävästi niin luuletko, että se olisi lievittänyt huoliasi?
Aineisto ei todellakaan ole riittävä ja ihmisen oma synnynnäinen persoonallisuuskin vaikuttaa asioihin. Toiset ovat sitoutuvampia luonteeltaan, kuin toiset ja toiset kokevat kuoleman eri tavalla. Mutta silti havaitsen joitain yhtäläisyyksiä.
Kiitokset vielä. Vastauksesi ainakin auttoi näkemään asioita eritavalla. Osaan ainakin nyt ajatella, että tuntemillani miehillä tuo puutteen tunne voi olla myös se juttu. Empä ajatellut ennen.
Kiitos kysymyksistä. Käyn läpi keskusteluamme vähän tiheämmälä seulalla.
Aloitusviestissäsi kerroit tuttaviesi olevan itsetunnoltaan heikkoja, ja erityisesti suhteissaan naisiin ongelmallisia. Allekirjoitan nämäkin, kukapa ei allekirjoittaisi, ilman tuota isättömyyttäkin. Omassa lapsuudessani en tullut koskaan nähneeksi luonnossa aikuisten välistä intohimoa, ja hellyyttäkin tosi vähän. "Mallit" tuossa suhteessa tulivat sen ajan elokuvista ja romaaneista. Se mikä saattaa kaksi ihmistä avautumaan toisilleen säilyi melkoisena mysteerinä. Kuitenkin näin seurustelevia pareja, jotka olivat tuon salaisuuden ratkasisseet.
Mainitsit noiden tuttaviesi pettämiset. Sehän voi johtua siitäkin millaisissa tilanteissa siihen on jouduttu, oman aktiivisuuden vai vastapuolen aktiivisuuden kautta...Voihan olla, että nuo miehet ovat sen verran kylmiä seksuaalisesti, että katsovat ettei ole paljon pois jos tulee "antaneeksi" ulkopuoliselle kohteelle.
Kytkisin mainitsemasi sitoutumispelon myös tuohon miehenmallikysymykseen. Onhan isyysmallikin osa miehenmalliongelmaa. Minulla isyyttä koskeva arkuus oli voimakasta kunnes heräsin siihen esikoisemme odotusaikana. Vierastin enen sitä voimakkaastikin oman isyyteni mahdollisuutta enkä pitänyt pikkulapsista ylipäätäänkään.
Sitten sinun kysymyksiisi. Tarkkaan laskien täytyy pudottaa avioitumisiästäni, se on 27 1/2 jos ollaan pikkutarkkoja. Esteenä aikaisemmalle avioitumiselle oli opiskeluaika ja työnsaannin väliaikaisuus. Olin aikaisemmin seurustellut pitkään vailla todellista tulevaisuuden näkymää.
Mainitsit sodanjälkeisen ajan isättömyyden yleisyydestä. Totta puhuen se ei ollut lasten ja nuorten kesken puheenaiheena. Tunsin kolme isätöntä poikaa. Yksi sotaorpo, toinen eroperheestä ja kolmannen isä ampui itsensä. Mutta isättömyys ei suoranaisesti leimannut ketään. Sotaorpotuttava menestyi luokan priimuksena.
Miehen malleista: Minulla oli vain siskoja, ja suhteet miessukulaisiin olivat muodollisia. Pikemminkin keräilin varoittavia malliesimerkkejä. Minulla oli tilaisuus verrata Ruotsin ja Suomen miesten mallia yleisellä tasolla. Vierastin suomalaista kapeaa ja kovaa miesihannetta. Vastaanpa oikeastaan, että ei ollut selkeää mallia. Sain rauhan tässä asiassa vasta aikuisena huomatessani miesten heikkouksia, uhanalaisuutta parisuhteissaan sekä myös ystävyyttä. Kun lakkaa tavoittelemasta tiettyä roolia saakin sen ilmaiseksi.
Kapinamielestä: Koin lapsuudessani paljon väkivaltaa ja syrjimistä. En usko sen johtuvan isättömyydestä vaan pikemminkin köyhyydestä ja sosiaalisesta kokemattomuudesta. Pakopaikkani oli luonto, ja minun vallitseva aatesuuntani on ympäristönsuojelu. En tunne mitään poliittista ryhmittymää omakseni, vaan ajaudun automaattisesti toisinajattelijaksi. Mutta ympäristöasiat tarjoavat tilaisuuden sekä julistamiselle että vihaamiselle. Utooppinen unelmani on jollakin keinolla viedä jalat alta sellaiselta systeemiltä, joka vailla omaatuntoa ja suuruuteensa luottaen tuhoaa yhteistä elonkehää.
Niinpä niin...isänpäiväkin lähestyy.
Ompa mukava saada pohdintoihin syvyyttä.
Kirjoitit "Omassa lapsuudessani en tullut koskaan nähneeksi luonnossa aikuisten välistä intohimoa, ja hellyyttäkin tosi vähän.... Se mikä saattaa kaksi ihmistä avautumaan toisilleen säilyi melkoisena mysteerinä". Sanasi kolahtivat melkoisesti. Juuri noin nuo kolme miestäkin näyttää ajattelevan ja myös käyttäytyvän. Yksi jopa kerran juhlissa "avautui" siitä, ja kyseli paljon mistä naiset tykkäävät. Taisin vastata, että pelkkä positiivinen ja säännöllinen huomioiminen riittää pitkälle. Se voi olla pelkkä kuuntelu tai arjen piristys. Olen tavallaan otettu, että nämä kolme ylipäätään avautuvat minulle.
Avautuminsen mysteeri minusta on lopulta yksinkertainen. Jos jokin asia painaa mieltä, pitää vain rohkeasti sanoa vaikka, että "En osaa kauniisti pukea painolastiani sanoiksi ja haluan, että otat tämän huomioon. Mieltäni painaa se, että ..." Siitä se lähtee. Jos vastapuoli nauraa niin se on vain hyvä merkki. Hänkään ei luultavasti osaa avautua ja peittää oman epävarmuutensa naurun taakse. Jos hän ottaa asian vakavasti niin vielä parempi. Pian huomaat, että sanoilla on uskomaton voima ja avautuminen tulee vuosien mittaan tavaksi. Minulla luontevan avautumisen saavuttamiseen meni vuosia. Olin päättäväinen pelkoni suhteen ja luin aiheesta kirjallisuutta, kuten itsetunto, puheviestintä, palautteenanto, ym. Kyllä niistä kirjoista löytyy aina hyviä poimintoja, jotka koskevat omaa elämää. Niistä oppi myös ymmärtämään ihmiselämää. Mutta kirjoituksistasi päätellen sinulla on avautumiseen erittäin hyvät puitteet. On ihmisiä, joilla ei ole edes taitoa tunnistaa avautumisen heikkoutta.
Lueskelin tekstiäsi toiseen kertaan ja poimin seuraavia kommenttejasi "Kytkisin mainitsemasi sitoutumispelon myös tuohon miehenmallikysymykseen. - isyyttä koskeva arkuus - vailla todellista tulevaisuuden näkymää - suhteet miessukulaisiin olivat muodollisia - Vierastin kapeaa ja kovaa miesihannetta - sosiaalisesta kokemattomuudesta.."
Huomaatko näissä mitään yhtäläisyyttä? Voisin pukea nämä vastauksesi yhteen ja samaan ongelmaan. Jos pyydän sitomaan kenkäsi, etkä tiedä miten se tehdään et varmasti osaakkaan, ennenkuin sen joku sinulle näyttää. Jos näyttäisin sen ensin ja pyytäisin vasta sitten, niin tietäisit heti mistä aloittaa. Kengännauhojen sitomista lapsikin harjoittelee usein, ennenkuin onnistuu. Seuraamalla ja kysymällä muilta miehiltä, kuten lapsikin vanhemmiltaan, saisit ongelmiisi myös paremman vastauksen. Vastaan tulee aina se ihmisissä syvällä istuva pelko. Pelko siitä, että jos kysyn neuvoa, pelkään näyttäväni epäonnistuneelta ja pelko torjutuksi tulemiselle. Mutta kuten huomaat, niin avautumisesi täälläkin varmasti panee sinut miettimään taas uusia näkökulmia. Avautumisessa on kyse pelon voittamisesta.
Sitten kirjoitit loistavasti "Kun lakkaa tavoittelemasta tiettyä roolia saakin sen ilmaiseksi". Luin aikanaan Tommy Hellstenin kirjan "Saat sen mistä luovut". Sopii ajatukseesi kuin nakutettu. Suosittelen.
Kiitos vaivannäöstäsi. Olen saanut pohdintoihini uuden näkökulman ja en olisi varmasti noilta kolmelta mieheltä saanut pelkästään kysymällä vastauksia. Sinulta sain. Näen nuo miehet nyt eri tavalla ja toivottavasti osaan joskus keskustella heidän kanssaan huomaavaisemmin. Kapinamieli noilla miehillä näyttäisi olevan pelon peittämistä ja vieraat suhteet mallin puuttumista.
Ostinpa joulumarkkinoilta tuonnimisen kirjan. Tekijä on psykoanalyytikko ja psykoterapeutti Jorma Myllärniemi. Vähäisen alkulukemisen perusteella näyttää sekä mielenkiintoiselta että tärkeältä. Siinä tulee esiin mm jaoittelu isän poissaolon eri asteista. Ääripäässä tietenkin lopullisesti poistunut (kuollut) isä, mutta mukaan on otettu myös henkinenkin poissaolo fyysisestä läsnäolosta huolimatta.
Isättömyys on eri syistä vahvasti läsnä yhteiskunnassamme, ja sen invalidisoivat vaikutukset samoin. Aloitit mielenkiintoisen keskustelunaiheen. Se ei oikeastaan saisi juosta "unholaan" ketjun pidetessä. Hyvää joulunaikaa sinulle.