Kirjoitin eilen illalla taas kirjeen laatikkooni, kirjoitin sen suoraan sydämestäni sen kummemmin muotoilematta ajatusteni juoksua (nimet muutettu):
Hei Atte, Kunpa voisit lukea tämän ja tietäisit kuinka paljon olen sinua ajatellut kaikkien näiden vuosien aikana. Sun kanssas pystyin olemaan täysin oma itseni. Vain sun. Et välittäny pinnallisuudesta ihmiskunnassa: vaatteista, meikeistä, maineesta, rahasta. Vaan siitä, mitä ihminen todellisuudessa sisältään on. Näit mussa jotain, mitä kukaan muu ei näe. Kannustit minua ja uskoit minuun. Muistan kaikki yhteiset hetket: Vanhalla kirkolla, entisessä asunnossani ja yhteisen ystävämme Eevan luona. Olisipa yhä joku, jonka kanssa heitellä kärrynpyöriä nurmikolla (vaikken niitä vieläkään oikein osaa :D). Olit mun ensirakkaus ja sun jälkeen ei ole kukaan "kolahtanut" niin. Tuntuu niin pinnalliselta elämä täällä nykyään ja sinäkin olet muuttanut toiselle paikkakunnalle.
Rakastuin sussa sun olemukseen. Olit sellanen mukaansatempaava, jonka seurassa en pelännyt avautua. Osasit keskustella myös syvällisistä asioista. Olin vain niin kokematon etten uskaltanut ottaa seuraavaa askelta sun kans, sitoutumiskammoa, mutta se oli elämäni suurin virhe. Muistatko lumihiutaleet kun kävelimme asuntoni aidatulla pihamaalla käsikädessä? Entä kun annoit minulle torin laidalla kirjoittamasi kirjeen? Muistatko mitä siinä luki? Säilytän kirjettä yhä. Yhtenä päivänä ohitseni käveli mies, joka käytti samaa partavettä. Tunsin sydämeni lyövän lisälyöntejä. Niin paljon yhteistä taivalta takana, mutta edessäni en näe samaa valoa kuin kanssasi. Tunsin menettäneeni sut täysin omaa tyhmyyttäni, en pääse susta yli. Olen yrittänyt tapailla muita miehiä, mutta kenenkään kanssa en ole tavoittanut samaa tunnetta. Jälkeesi sairastuin syömishäiriöön ja olin rappiolla melkein kolme vuotta, mutta enää en anna sen jatkua. Taistelen itseni kuntoon, jotta voin olla taas oma itseni, jollaisena minuun joskus ihastuit. Jos saisin yhden toiveen: 1.Haluaisin sinut omakseni.
Hei Atte, Kunpa voisit lukea tämän ja tietäisit kuinka paljon olen sinua ajatellut kaikkien näiden vuosien aikana. Sun kanssas pystyin olemaan täysin oma itseni. Vain sun. Et välittäny pinnallisuudesta ihmiskunnassa: vaatteista, meikeistä, maineesta, rahasta. Vaan siitä, mitä ihminen todellisuudessa sisältään on. Näit mussa jotain, mitä kukaan muu ei näe. Kannustit minua ja uskoit minuun. Muistan kaikki yhteiset hetket: Vanhalla kirkolla, entisessä asunnossani ja yhteisen ystävämme Eevan luona. Olisipa yhä joku, jonka kanssa heitellä kärrynpyöriä nurmikolla (vaikken niitä vieläkään oikein osaa :D). Olit mun ensirakkaus ja sun jälkeen ei ole kukaan "kolahtanut" niin. Tuntuu niin pinnalliselta elämä täällä nykyään ja sinäkin olet muuttanut toiselle paikkakunnalle.
Rakastuin sussa sun olemukseen. Olit sellanen mukaansatempaava, jonka seurassa en pelännyt avautua. Osasit keskustella myös syvällisistä asioista. Olin vain niin kokematon etten uskaltanut ottaa seuraavaa askelta sun kans, sitoutumiskammoa, mutta se oli elämäni suurin virhe. Muistatko lumihiutaleet kun kävelimme asuntoni aidatulla pihamaalla käsikädessä? Entä kun annoit minulle torin laidalla kirjoittamasi kirjeen? Muistatko mitä siinä luki? Säilytän kirjettä yhä. Yhtenä päivänä ohitseni käveli mies, joka käytti samaa partavettä. Tunsin sydämeni lyövän lisälyöntejä. Niin paljon yhteistä taivalta takana, mutta edessäni en näe samaa valoa kuin kanssasi. Tunsin menettäneeni sut täysin omaa tyhmyyttäni, en pääse susta yli. Olen yrittänyt tapailla muita miehiä, mutta kenenkään kanssa en ole tavoittanut samaa tunnetta. Jälkeesi sairastuin syömishäiriöön ja olin rappiolla melkein kolme vuotta, mutta enää en anna sen jatkua. Taistelen itseni kuntoon, jotta voin olla taas oma itseni, jollaisena minuun joskus ihastuit. Jos saisin yhden toiveen: 1.Haluaisin sinut omakseni.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tässä on minun tarinani.. Mies asuu nykyään toisella paikkakunnalla. Tutustuimme neljä vuotta sitten 2006, ollessani 17-18- vuotias. Eron jälkeen yritin hyväksyä tilanteen, ettei mies enää halua olla kanssani. Tapailin muita ja seurustelinkin, mutta elämäni on ollut puutteellista hänen jälkeensä. En ole enää kokonainen. Alussa en osannut yhdistää syömishäiriötäni tapahtumaan, mutta parantumisvaiheessa olen joutunut miettimään laukaisevia tapahtumia yhdessä psykologin kanssa. Aten menettäminen oli suurin syy huonoon olooni. Taistelin itseni jälleen raiteille ja erosin pitkästä laastarisuhteesta. "Haluan olla nainen, johon rakastuit, vaikka tiedän, etten sinua enää koskaan saa. "
Miten pääsen tilanteesta yli? Olen tosiaan deittaillut, seurustellut ja kaikkea vuosien varrella, mutta mikään tai kukaan ei ole tuntunut vastaavalta. Olen kysellyt Atelta kuulumisia netin välityksellä ja jotain vastaustakin saanut. Sisimmässäni uskon, ettei hän halua olla kanssani enää tekemisissä, niin pahasti olin häntä loukannut.