Mikä tässä seurustelussa on niin pirun vaikeaa?? Olen vasta 20, mutta silti se tuntuu että "jo". Ensimmäinen suhde mulla oli 16 vuotiaana, kesti parisen vuotta. Silloin olin "valmis" menemään kihloihin ja naimisiin vaikka, lapsistakin puhuin. Halusin omistaa toisen (sairaalloinen mustasukkaisuus) ja elin vain elämääni sille toiselle. Eron jälkeen masennuin täysin, olin yksin neljän seinän sisällä ja vain nukuin, lopetin opiskelun, itkin itseni uneen ja mietin kuolemaa. Jossain vaiheessa joku tajusi mun olemassaolon ja aloin saamaan jonkunlaisia kavereita. Ei ehkä aitoja, mutta ainakin tunsin olevani todella pidetty ja ihana ihminen ensimmäistä kertaa elämässäni. Samaan aikaan täytin 18, alkoholi toimi masennuslääkkeenä. Siitä alkoi kamala sekoilu poikien/miesten kanssa, hirvee biletys ja tunsin olevani kaunis ja ihana, koska sain niin paljon positiivista kommenttia. Yhden illan jutuista jäi paha maku suuhun, hyväksikäytetty olo. Tein kaiken siksi, että saisin rakkautta. Ensimmäistä kertaa myös tajusin, etten mä tarvitsekaan sitä miestä tavallaan. Feidasin muutamia kunnon poikia ja juoksin kusipäitten perässä. Eli tavallaan kuitenkin tarvitsin sitä miestä pakonomaisesti ......
Sitten tapasin tämän nykyiseni. (Noin vuosi sitten) Ah kun oli ihanaa, kun toinen huomasi vain mut ja hymyili. Tunsin olevani upea. Oli ihanaa kun vihdoinkin joku oikeasti halus olla mun kanssa ja pystyi luottamaan. Upea poika/mies, rakastettava, hellä, luotettava, komea, hyväsydäminen, huomaavainen, turvallinen ymsyms. Oli kyllä kamalaa taistelua mun suhdeahdistuksen kanssa. Kerran olin jo jättämässä toista ja peruin "rakastan sua" sanani. :/ Tuntui että sanoin sen vaan sillon toisen mieliksi. En kuitenkaan lähtenyt vaan päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kaduin välittömästi sanojani. Edessäni oli se mitä olin toivonut, mutta silti olin täys paskapää. Ahdisti vain aivan kamalasti. Ehkä siksi, kun edessä oli sellainen joka ihan oikeasti haluaa olla juuri minun kanssa, eikä vain pitää hauskaa ja hyväksikäyttää. Olin välillä tosi välinpitämätön, koska seurustelu tavallaan "hävetti" mua. Menin bilettämään vaikka toinen oli yksin kipeänä tms. Tuntui että mua yritettiin laittaa vankilaan, vaikkei mitään tavallaan kiellettykään. Halusin ylläpitää sitä rooliani, kaunista bilettäjää, jolla on aina hauskaa ja paljon kavereita. Aloin tulla surulliseksi, kun positiiviset kommentit alkoivat kadota. Eihän kukaan varattua imartele. Aloin perumaan menojani, kaverit hävisivät vähitellen. Nyt tuntuu ettei kukaan edes muista olemassaoloani. En enää käy missään, en pukeudu niihin ihaniin bilevaatteisiin vaan masentuneena röhnötän kotona/poikaystävän luona kalsarityylissä. Ei tee edes mieli ostaa mitään kivoja vaatteita/laittaa itseään, kun ei ole enää mitä varten laittaa kun ei kerta käykkään missään. Kenen kanssa edes kävisin. Laitan kyllä itseäni paljon, mutta en samalla tavalla. Otan ensimmäisen paidan ja housut mikä käteen sattuu tulemaan, koska ei sillä vain tunnu olevan väliä. Sitten ulkona hävettää kun tulee vastaan nättejä laitettuja tyttöjä. On vähän semmonen rupsahtanut kotiäiti olo, vaikken siltä näytäkään. Henkisesti kuitenkin.
En innostu mistään, en oikeen välitäkään mistään. Kotona kuuntelen bilemusaa ja haaveilen olevani joku muu. Sitten herään todellisuuteen. Naurettavaa. En vain yksinkertaisesti uskalla enää tehdä mitään. Äitinikin mielestä en saisi enää käydä bilettämässä kun olen varattu. Sehän tarkoittaa pettämistä. En muutenkaan kai saisi käydä oikein missään. Kaverini ovat useimmiten olleet poikapuolisia, tosin nyt ei ole niitäkään. Poikaystävälle itken sitä, että kuinka tunnen olevani ruma. Hänen sanansa eivät riitä, kun tunnen että hänen on vain pakko sanoa. Tuntuu ettei mussa ole mitään annettavaa kellekään, en kiinnosta edes kaverimielessä ketään. Alan myös olla mustis toisesta, koska tunnen itseni niin huonoksi. Olo on todella yksinäinen. Haluttomuuskin vaivaa ja tuntuu ettei toinen enää näytä niin komealta. Tuntuu ettei häntä edes kiinnosta näyttää mun silmissä komealta. Töihin lähtiessä kyllä laittaa itseään vähän, mutta mun seurassa ei sitäkään vähää ellei sitten lähdetä jonnekin. Mä yritän laittaa itseäni ihan miehenkin takia, ettei vaan joutuis kattelee muita.
Sitten sukulaiset vihjailee kihloista ja hyvä ettei lapsista. Tekis mieli vaan huutaa että turpa kiinni, en halua pilata mun elämääni ja mulla on vielä kaikki edessä. Toinen taas painostaa yhteenmuuttoon, mutta arvatkaa kuinka paljon kiinnostaa. Enemmän houkuttelis muuttaa ihan omilleen, että oppiskin elämästä jotain ja sais sen kaivatun oman rauhan edes joskus. Toisen kanssa asuminen vain ahdistais, varsinkin jos sattuu olemaan hieman erakkoluonne. Pelkään myös että alkaisin inhoamaan toisen naamaa, että kiukuttelisin kokoajan.
En kohta jaksa enää! Elämä on muutenkin ihan hukassa. Rakastan kyllä, mutta en vain osaa elää! Voisipa olla taas lapsi, ei tarttis miettiä tämmösiä.
Sitten tapasin tämän nykyiseni. (Noin vuosi sitten) Ah kun oli ihanaa, kun toinen huomasi vain mut ja hymyili. Tunsin olevani upea. Oli ihanaa kun vihdoinkin joku oikeasti halus olla mun kanssa ja pystyi luottamaan. Upea poika/mies, rakastettava, hellä, luotettava, komea, hyväsydäminen, huomaavainen, turvallinen ymsyms. Oli kyllä kamalaa taistelua mun suhdeahdistuksen kanssa. Kerran olin jo jättämässä toista ja peruin "rakastan sua" sanani. :/ Tuntui että sanoin sen vaan sillon toisen mieliksi. En kuitenkaan lähtenyt vaan päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kaduin välittömästi sanojani. Edessäni oli se mitä olin toivonut, mutta silti olin täys paskapää. Ahdisti vain aivan kamalasti. Ehkä siksi, kun edessä oli sellainen joka ihan oikeasti haluaa olla juuri minun kanssa, eikä vain pitää hauskaa ja hyväksikäyttää. Olin välillä tosi välinpitämätön, koska seurustelu tavallaan "hävetti" mua. Menin bilettämään vaikka toinen oli yksin kipeänä tms. Tuntui että mua yritettiin laittaa vankilaan, vaikkei mitään tavallaan kiellettykään. Halusin ylläpitää sitä rooliani, kaunista bilettäjää, jolla on aina hauskaa ja paljon kavereita. Aloin tulla surulliseksi, kun positiiviset kommentit alkoivat kadota. Eihän kukaan varattua imartele. Aloin perumaan menojani, kaverit hävisivät vähitellen. Nyt tuntuu ettei kukaan edes muista olemassaoloani. En enää käy missään, en pukeudu niihin ihaniin bilevaatteisiin vaan masentuneena röhnötän kotona/poikaystävän luona kalsarityylissä. Ei tee edes mieli ostaa mitään kivoja vaatteita/laittaa itseään, kun ei ole enää mitä varten laittaa kun ei kerta käykkään missään. Kenen kanssa edes kävisin. Laitan kyllä itseäni paljon, mutta en samalla tavalla. Otan ensimmäisen paidan ja housut mikä käteen sattuu tulemaan, koska ei sillä vain tunnu olevan väliä. Sitten ulkona hävettää kun tulee vastaan nättejä laitettuja tyttöjä. On vähän semmonen rupsahtanut kotiäiti olo, vaikken siltä näytäkään. Henkisesti kuitenkin.
En innostu mistään, en oikeen välitäkään mistään. Kotona kuuntelen bilemusaa ja haaveilen olevani joku muu. Sitten herään todellisuuteen. Naurettavaa. En vain yksinkertaisesti uskalla enää tehdä mitään. Äitinikin mielestä en saisi enää käydä bilettämässä kun olen varattu. Sehän tarkoittaa pettämistä. En muutenkaan kai saisi käydä oikein missään. Kaverini ovat useimmiten olleet poikapuolisia, tosin nyt ei ole niitäkään. Poikaystävälle itken sitä, että kuinka tunnen olevani ruma. Hänen sanansa eivät riitä, kun tunnen että hänen on vain pakko sanoa. Tuntuu ettei mussa ole mitään annettavaa kellekään, en kiinnosta edes kaverimielessä ketään. Alan myös olla mustis toisesta, koska tunnen itseni niin huonoksi. Olo on todella yksinäinen. Haluttomuuskin vaivaa ja tuntuu ettei toinen enää näytä niin komealta. Tuntuu ettei häntä edes kiinnosta näyttää mun silmissä komealta. Töihin lähtiessä kyllä laittaa itseään vähän, mutta mun seurassa ei sitäkään vähää ellei sitten lähdetä jonnekin. Mä yritän laittaa itseäni ihan miehenkin takia, ettei vaan joutuis kattelee muita.
Sitten sukulaiset vihjailee kihloista ja hyvä ettei lapsista. Tekis mieli vaan huutaa että turpa kiinni, en halua pilata mun elämääni ja mulla on vielä kaikki edessä. Toinen taas painostaa yhteenmuuttoon, mutta arvatkaa kuinka paljon kiinnostaa. Enemmän houkuttelis muuttaa ihan omilleen, että oppiskin elämästä jotain ja sais sen kaivatun oman rauhan edes joskus. Toisen kanssa asuminen vain ahdistais, varsinkin jos sattuu olemaan hieman erakkoluonne. Pelkään myös että alkaisin inhoamaan toisen naamaa, että kiukuttelisin kokoajan.
En kohta jaksa enää! Elämä on muutenkin ihan hukassa. Rakastan kyllä, mutta en vain osaa elää! Voisipa olla taas lapsi, ei tarttis miettiä tämmösiä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olipa pitkä litania ja osasitko/osasinko kaikkea suomentaa.
Ilmeisesti sulla on heikko itsetunto. Itsetuntoasi vahvistaa (tai luulet niin) vain selkokielinen kehu sinulle, lähinnä kapakan huuruissa "ootpa ihana nainen" - tyyliin.
Arkinen yhdessäolo kera sanattomienkin eleiden jää sinulta huomaamatta, tai et saa niistä mitään.
Olet myös ilmeisen vaihtelunhaluinen - tarvitset alituiseen vaihtuvia värejä, selkeää ylistystä....
Annat hyvin pinnallisen kuvan itsestäsi. Olet vielä hukassa itseltäsikin.
Ja mikä avuksi?
Sinun tulisi olla jonkin aikaa aivan yksin kohdataksesi itsesi, todelliset tarpeesi.
Raadollista on se, että mahdollisesti vasta jokin kriisi saa arvomaailmasi seesteiseen järjestykseen.
Ikääntyminen tuo linjaa elämällesi - usko pois.
Moi!
Älä ole huolissasi, sä olet nuori ja vaadit itseltäsi nyt liikoja. Ei teidän todellakaan tarvitse muuttaa yhteen ja mennä kihloihin, sä olet vasta 20-vuotias! Te voitte aivan hyvin seurustella montakin vuotta vielä ja se on ihan normaalia elämää, ei nykyään ruveta enää perhettä perustamaan heti teini-iässä tai sen juuri mentyä. Sulla ei todellakaan ole kiire, joten otahan rennosti sen suhteen ja sano suoraan, että haluat seurustella, et asua avoliitossa etkä ole lapsia tekemässä. Kannattaa varmuuden vuoksi sanoa "kymmeneen vuoteen" siihen päälle, että viesti menee varmasti perille :)
Tottakai muutat omillesi, jos haluat. Se on ihan perusoikeutesi, itsenäistyä tuossa vaiheessa.
Kaverisi olivat siis todella pinnallisia, jos kukaan ei jäänyt, koska seurustelet. Pidäthän itse yhteyttä läheisimmiksi kokemiisi, pyydät heitä joskus elokuviin, kahville, soitat etkä vain lähetä pinnallisia facebook-viestejä ystävyyden korvikkeena? Voit itsekin olla aktiivisempi. Tulla muutaman askeleen lähemmäs. Sen suhteenkin on siis asioita tehtävissä: tilanne ei ole toivoton.
Mitä bilettämiseen tulee, niin se on hieman ongelma, koska on ollut ilmeisesti ainoa mielenkiintosi. Miksi? Miksi et harrasta enemmän? Näkeehän sielläkin kavereita, tutustuu ihmisiin ja saa uusia kokemuksia? Miksi et haasta itseäsi, kokeile uusia asioita, elä oikeasti. Sitä ei mikään parisuhde voi kieltää, ja äitisi ei elä sinun elämääsi. Sinä elät ja olet ihan itse vastuussa. Bilettämässä voi toki joskus käydä, mutta mikset käy poikaystäväsikin kanssa?
Miksette te harrasta muuten yhdessä mitään?
Tarvitse paljon kehuja ja hyväksyntää muilta, kertoo että et ole sinut itsesi kanssa etkä luota itseesi. Varattua ei tosiaan kehuta ja imarrella, koska häntä ei yritetä aina kammeta sänkyyn, huomaatko nyt mitä ne baari-kehut ovat? Sinä olet edelleen kaunis, nuori ja varmasti ihana, ei se siitä toisten sanomisesta tai sanomatta jättämisestä muutu, ei se muutu sinkkuudesta tai poikaystävästä. Se olet SINÄ, siis sinä itse. Oma erillinen ihmisesi. Voit laittautua, voit harrastaa, suunnitella omaa elämääsi, ottaa rennosti, vaikka seurustelisitkin. Sinulla ei ole kiire tehdä lapsia, ei muuttaa avoliittoon eikä mennä naimisiin: sinun elämäsihän se on. Luota itseesi, ota rennosti ja päätä ihan itse.
"Sitten sukulaiset vihjailee kihloista ja hyvä ettei lapsista." Sukulaiset yrittää vaan keksiä jotain puhumista, höpisevät. Älä ota niin tosissaan, opettele suhtautumaan asioihin hieman huumorilla: eiväthän he sitä päätä. Ei kenekään höpinät sinulle mitään maksa. Ota myös itsesi hieman vähemmän tosissaan. Siis, olet ihan tärkeä ilman tärkeilyä, ja elämässä tulee riittämään tragedioita ilman että niitä tekemällä tekee. Eri vaiheita on ja ihminen kehittyy sillä vauhdilla kun kehittyy, anna siis vähän löysää. Se helpottaa.
Mieti mitä biletys, kehut ja muu oikeasti sinulle antoi ja miten voit saada asioita muutenkin. Opettele käyttämään mielikuvitustasi, nyt alistut vaan löhöämään sohvalla ja syytät siitä muita, vaikka elämäsi on sinun omissa käsissäsi ja kuten itsekin sanoit: sinulla on koko elämä edessäsi. Biletys on kaikilla vaihe, jos sä olisit sinkku, sä itkisit kun kukaan ei huoli ja et seurustele, vaikka olet jo 2kymmentä, ja voi kun elämä ois tyhjää ja pinnallista. Sun arvot on vähän vielä hukassa, et tiedä oikein mitä arvostaa ja mitä ei, mistä todellinen tyytyväisyys tulee. Mutta sinulla on aikaa, älä siis vaadi, että nyt jo tietäisit asiat, mitä sinulla on aikaa etsiä vuosikymmeniä.
Mutta poikaystäväsi kanssa pitää voida jutella, siis tästä, miksi te ette tee mitään, omasta ahdistuksestasi, parisuhteen tilasta, haluttomuudesta ja muusta. Mitä teillä on yhteistä, jos ette voi edes keskustella? Teidän pitää yrittää myös yhdessä, parisuhde on parisuhde, ei yksityissuhde, siinä on kaksi. Ensin pitää sitäpaitsi saada nämä asiat kuntoon, ennenkuin edes harkitsee yhteen muuttamista, todellakin! Ja sinulla on täysi oikeus päättää itse, asua ensin omillasi ja todella, saada sitä omaa tilaa. Siihen ei ole mitään nokan koputtamista eikä suhde saa päättyä siihen: jos päättyy, älä sure, sinä olet nuori ja aikaa on.
Sinä siis osaat elää ja osaat rakastaa!
Tee ne päätökset nyt, mitkä ovat sinulle parhaaksi. Ehdit tehdä kompromisseja, uhrautua, joustaa, tinkiä ja tyytyä sitten myöhemminkin ja etenkin sitten "kymmenen vuoden päästä" kun sinulla on niitä lapsia. Laita itsesi nyt etusijalle, kun vielä voit.
Et kuulosta ollenkaan tunnevammaiselta etkä pinnalliselta, vaan ihan normaalilta 2kymppiseltä, nuorelta naiselta, jolla on elämän suunnan pohtiminen käynnissä. Toivotan sinulle onnea, asiat kyllä ratkeaa, luota siihen :)
Onko koskaan tullut mieleesi täyttää sitä laadukkaammalla tekemisellä kuin vai bilettämällä ja entisten biletyskavereiden perään haikailemalla, nykyisin lahoamassa ikävystyneeksi sohvaperunaksi?
Tiedätko,jos aivan pikkuisen kurkistaisit tuonne ulkomaailmaan saisit huomata että se on jännittävä ja täynnä mitä innostavampia asioita! Sinun omaan napaan tuijottaminen on todella ikävystyttävää, jopa lukijankijn kulmasta.
Oletko opinnoissa kiinni vai tyoelämässä? Aivan sama, kumpi tahaansa, sinun on tultava ulos kolostasi. Mene auttamaan muita, ota toinen tyopaikka, säästä ensikevään ulkomaan matkaa varten (varsinkin nyt kun lentäminen on niin superhalpaa!!!), katsele maailmaa, lue uutiset, tutki mitä muualla tapahtuu, katso jos voisit mennä auttamaan muita Suomen ulkopuolella. Ala opettelemaan uutta kieltä, tekemään jotain aivan uutta oli se sitten käsillä kävelyä ryhmässä tai melontaa jäiden seassa. Pakota itsesi lukemaan vahintaan yksi kirja (mielellään ei roskaromaani) viikossa. Surffaa netistä positiivisen ajatuksen guruja ja katso jos oppisit heiltä jotain uutta.
Sinun täytyy tietoisesti alkaa ajattelemaan miten voit olla muille hyodyksi ja avuksi.
Miksi?
Koska sinä, auttaessasi muita ja osallistumalla tulet olemaan se todellinen lottovoittaja! Omaan napaansa tuijottajat jäävät niin paljosta vaille!
Ehdottaisin vielä että pidä poikaystävä yhtenä sinun ystävistä, älä missään tapauksessa liimaa itseäsi 100% yhteen ihmiseen. (huorakavereita sinä et tarvitse, tiedät jo minkätason seuraa heistä saa) Tulet saamaan ei-bilettäjä ystäviä uusista harrastuksistasi. Asu omillasi ja tule kolostasi ulos!
En ole pinnallinen ihminen, vaan lämminsydäminen ja fiksu ja kiltti. Mutta mulla on nyt joku elämän kriisi menossa. :/ Tavallaan ymmärrän, että se kaikki biletys ja villi sinkkuelämä on vaan joku median luoma muotti. Tai joku muoti ilmiö. Nuorempana arvostin näitä asioita mitä mulla nyt on, koska en tiennyt mistään muusta. Paheksuin baareja ja irtosuhteita, koska mulla ei ollut niistä kokemusta. Entäs nyt. Irtosuhteet on aivan roskaa, tosin ilman niitä kokemuksia olisin varmaan edelleen sairaalloisen mustasukkainen ja kaivelisin toisen menneisyyttä. Silti huomaan haluavani olla se "maneater" jota kaikki ihailee, joka on itsevarma ja seksikäs. Baaritkin on melko perseestä, ainakin nää missä aina käy. Silti sinne tekis mieli mennä, koska KAIKKI MUUTKIN siellä käyvät. Eli selvästi mulla on se ryhmänpaine tai joku, pakko olla samankaltanen ku muut tai parempi. Että ilman tommosta tyhjänpäivästä biletystä on tylsä ihminen, joka ei ikinä pidä hauskaa ja kenestä kukaan ei pidä. Että jos ei mee, niin nuoruus menee hukkaan ja sitä rataa. Tiedän, että mulla on jotain tosi arvokasta pääkopassa ja sydämessä, mutta tuntuu ettei sillä ole mitään merkitystä nyky yhteiskunnassa. Pitäis olla itsevarma ja seksikäs, huoleton, ei välittää toisten tunteista yms. Haluan olla jotain siksi, että saisin ihailua, vaikka oikeasti olen jotain aivan muuta. Runoja kirjoitteleva herkkä symppis tyttö joka oikeasti ajattelee kaikkea. Mutta yleensä annan itsestäni "tyhmä blondi" vaikutelman koska en uskalla olla oma itseni. Pelkään olevani erilainen, friikki. Varmaan yks syy tähän kaikkeen on se, että koko mun lapsuuden mua pilkattiin ja syrjittiin koska olin ruma. En koskaan kuullut kehuja. Nyt kai sitten janoan niitä kehuja kun tiedän että saisin niitä. Tavallaan muodostan itseni niiden kautta ja yritän korvata pahoja kommentteja hyvillä. Pitäisi olla ilonen siitä, että mua rakastaa joku siksi että olen tämmöinen. Olen kuulemma erilainen kuin muut, kiltti ihana ja luotettava jonka pään sisällä liikkuu jotain ja sydän on kultaa, vielä nätillä ulkonäöllä varustettuna. Osaisimpa vielä itsekin arvostaa itseäni.
Piti vielä sanoa, että syön masennuslääkkeitä tuommoisen yleisen väsymyksen ja haluttomuuden (kaiken suhteen) takia. Ehkä saan aamulla itteni paremmin hereille, mitään muuta vaikutusta en oo huomannut. Ehken saa itkukohtauksia niin usein, mutta just vähän aika sitte oli varmaan viikko putkeen itkunsekasta tunnetta. Välillä taas poissa vähän aikaa. Käyn myös terapiassa tyhjentämässä ajatuksia, joka on ihan hyvä juttu kun ei niitä ajatuksia voi muillekaan kertoa. (Ei ystävää joka kuuntelis, ei perheenjäseniä jotka ymmärtäis ja poikaystävä pahastuis varmaan joistakin jutuista).
En pidä oikein enää yhteyttä kavereihin, muutakuin netin välityksellä. Netti on mulle ollut aina helppo tapa muodostaa kaverisuhteita, mutta en osaa muodostaa niitä livenä sellaisiksi syvällisiksi. Haluisin kavereita ja varsinkin ystäviä, mutta en vain jaksa. Ajattelen että kaikki vaan kyllästyvät niinkuin aina ennenkin. Olen se joka odottaa aina että muut kutsuu yms, ikinä en mene itse tai kysy voinko tulla, koska mulle tulee olo että en ole tervetullut oikeasti. Muutenkin teen jotain aina väärin ja mulle suututaan tai olen muuten vain erilainen tai ärsyttävä. Lapselliseksi yleensä sanottu, mutta olen vain luonteeltani höpsö ja lapsenmielinen. Sitten taas yleensä olen hiljaa koska en saa olla oma itseni, niin sekin on väärin. Olen sitten mieluummin omissa oloissani/ poikaystävän kanssa (joka hyväksyy minut ja juttuni). Mulla on pienestä asti ollut joku sosiaalinen ongelma, en vaan oo yhtä rento kuin muut. Kai ne haukut vaan pinttyy päähän ja jää sinne, kaikki negatiivinen kolahtaa turhan kovasti. Luulen että kävellessäni tuolla ulkona kaikki katsovat mua negatiivisesti ja haukkuvat. Ei siis tee mieli edes mennä minnekään, ellei sitten ole pynttäytynyt kunnolla. Ei tee mieli myöskään siksi aloittaa uutta harrastusta yms, vaikka halua olis. Tuntuu että olen nykyään kateellinen kaikille, kaikki ovat kauniimpia, pidetympiä, varakkaampia, ihastuttavampia ja rennompia ... En tiedä kuinka kauan poikaystävänikään jaksaa tätä. Pelkään yksinjäämistä ja menettämistä.
Olen sentään töissä, joten ihan pelkästään sohvaperunana en ole.
Hienoa kun pystyt avautumaan tänne - juuri minulle;)
Lapsuudessa sait ikävää palautetta ulkonäöstäsi. Se on ikävää, koska nuoreen kasvavaan
alustaan ikävätkin asiat tahtovat juurtua syvää. Tuo selittänee, että juuri pinnallisessa mielessä tarvitset hyväksyntää juuri nytkin.
Onkohan kokemuksesi rumuudesta sittenkään oikea. Lapset huomaavat pienenkin erilaisuuden ja siitä
tehdään ehkäpä suuri numero. Tuo erilaisuus ei välttämättä ole rumaa - se voi olla näyttävääkin.
Kenties sinulle on oltu jopa kateellisia ja kateus on käännetty pilkaksi.
Otat hyvin herkäästi kaiken palautteen moitteena itsellesi, vaikkei siihen olisi mitään syytä.
Vieläpä kuvittelet tuollaista negatiivisuutta ilman mitään todellista pohjaa.
Mitä sanoitkaan yllä:
"Tiedän, että mulla on jotain tosi arvokasta pääkopassa ja sydämessä, mutta tuntuu ettei sillä ole mitään merkitystä nyky yhteiskunnassa. Pitäis olla itsevarma ja seksikäs, huoleton, ei välittää toisten tunteista yms."
Noinko pinnallisesti todella ajattelet?
Yrität nollata itsessäsi senkin, mitä sinulla on arvokkainta.
Jos yhden kerran pääsisit kavereidesi pääkoppaan, mitä näkisitkään....
Siellä on paljon sosiaalisia pelkoja, riittämättömyyden tunnetta, kateutta, mielipahaa...halua päästä keskustelemaan jonkin kanssa syvällisesti elämän iloista ja ennen kaikkea - suruista ---- suurella luottamuksella.
Lähesty vaikka nyt netissä jotain hieman syvällisemmin. Huomaat takuulla, että saat mukavaa ja yllättynyttä vastakaikua.
Ei ihmiset pohjimmiltaan halua elää tuollaisessa pinnallisessa yöelämä-menttaliteetissa.
Ihmisen aito kohtaaminen ystävänäkin on varmasti jokaisen toivelistalla numero yksi.
Tuolla pintakiillon seassa on vain syvällinen kohtaaminen vaikeaa, koska vain se pinnallisuus näkyy ja
sen ehdoilla mennään.
Sanot olevasi herkkä ja hyvä ihminen pohjimmiltaan.
Sinulle on kaverimaailmassa varmasti arvokas paikka. Älä yritä sinne enää pinnallisin ja harhaisin keinoin.
Käännä lapsuuden ikävät kokemukset voimaksi nyt. Lähesty kavereitasi syvällisemmin aihein ja tulet huomaamaan; ihminen kaipaa aitoa ja luotettavaa ihmistä - ei mitään pintakiiltoa.
Ymmärrän kyllä sen, että lapset/varhaisnuoret tekevät ulkonäöllisistä asioista aivan todella suuria. Että jos joku ei käytä vaikka just sitä muotihupparia niin sitten se on epäsuosittu ja oksettava. Mun erilaisuus oli kuitenkin jotain muuta ja mun itseni aiheuttamaa. Jostain pahasta olosta varmaan sai alkunsa (vanhempien monet erot ja riidat). Myös perheeni haukkui mua ja tekivät hyvin selväksi sen, etten kelpaa. Tosin sen kiusaamisen takia laiminlöin kaiken muunkin ulkonäköön liittyvän asian, varmasti pukeuduin aivan tyhmästi ja piiloiduin kamalien hiusteni sekaan. Surullisinta tässä on se, että nyt kun onkin sitä hyvää ulkonälöä, niin nyt kelpaa heille, perheelle sekä muille ihmisille. Olen aina miettinyt, että jos olisin vaikka ollut kehitysvammainen tai jotenkin muulla tavalla erilainen (pysyvästi) niin kuinka kamalaa elämäni olisi ollutkaan, jos perhekin on tuollainen. Tavallaan tunnen kostonhalua edelleenkin niistä sanoista, enkä voi vieläkään luottaa esim. äitiini enkä voi kunnolla katsoa isääni silmiin, kun edelleenkin vaistomaisesti odotan pahoja kommentteja.
Ärsyttävää kun mulla on haaveita mitä haluisin toteuttaa, mutta annan toisten estää sen. Tai tavallaan annan oman pääkoppani estää sen, koska eihän nyt varmaan kenelläkään olisi mitään sitä vastaan että menisin vaikka valokuvaamaan ulos tai tanssikurssille. Vaikka näyttäisinkin tyhmältä, niin ketä se lopulta kiinnostaa. Kaikilla on ne omat huolet, enkä mä ainakaan nää ketään täällä oikein typerän näköisenä, vaan ihailen niitä jotka tekee asioita miettimättä muiden mielipiteitä. Tavallaan estän itseäni olemasta sellainen kuin olen, mutta tavallaan myös mulla ei ole energiaa tehdä mitään. Tää pimeys ei auta yhtään asiaa. Katson muutenkin liikaa elokuvia ja masennun kun oikee elämä onkin tämmöistä.
Ainiin, olen unohtanut erään tosi olennaisen asian joka raastaa hermojani. Nimittäin poikaystäväni yötyö. Ajattelin ensin, ettei sillä ole mitään väliä, eikä haittoja aluksi niin huomannutkaan (paitsi ei saanut yöllä hirveesti nukkua toisen vieressä ja pelkään olla yöllä yksin) koska toinen varmaan pakotti itsensä olemaan pirteä. Mutta niin, poikaystäväni on jatkuvasti aivan kuin koomassa. Eli silloin kun minä olen hereillä, hän nukkuu (paitsi silloin myöhään illalla). Siksi ei varmasti jaksa keskittyä ulkonäköönsäkään saati yhtään mihinkään muuhunkaan. Jos olen itse jo valmiiksi masentunut, niin kuinka masentavaa sekin sitten on tuijottaa sitä toista kun se röhnöttää siinä sohvalla tukka pystyssä telkkaria kattoen ja väsymystä valittaen. Kuulostan varmaan ihan kamalalta, mutta kyllä se muakin piristäis jos toinen olis elämisenhaluinen ja kaikkea, hymyilis enemmän ja olis pirteempi. Sillon kun hän on töissä, hän on tuota kaikkea. Ehkä tavallaan myös "pakosta", mutta kun se on hänen rytminsä mihin hän on tottunut. Muut saavat katsella häntä pirteänä, komeampana ja iloisempana ja minä saan taas jotain aivan muuta. Varmaan haluttais seksin suhteenkin enemmän ...
"Olen vasta 20"
No et varmasti ollut tuolloin ainakaan tasan 20.
Minä olin tuolloin 21.
On epäreilua väittää, että sinä olisit muka minua nuorempi, koska en minä mahda syntymäajalleni yhtään mitään.
Ja sitä paitsi tuo "olen 20" on siinä mielessä harhaanjohtava, että ihminen voi olla joko 21 tai 24, mutta siitä on vain tapana sanoa, että 20.
Maailma on tosi epäreilu paikka.
Muistetaan ne lääkkeet. Tapaus on jo melkein 4 vuotta vanha ja iästä riippumatta aloittaja pureutunut oikeaan ongelmaan erittäin kypsästi ja saanut siihen hyviä vastauksia.