nykyisen, pidempiaikaisen kumppaninne ts. "Sen Oikean"? :) Entä olitteko seurustelleet enemmän tai vähemmän vakavasti monen kanssa ennen sitä?
minkä ikäisinä
löysitte
8383
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
olin 16v, mies 17. Nyt ollaan seurusteltu yli 6 vuotta. Vakavasti en ollu seurustellu siinä vaiheessa kertaakaan. Ei vakavasti taas 2 kertaa, toinen oli on/off säätöä n. 6kk, toinen juttu taas kesti 1kk. Ja seksiä ei ollut kummassakaan "suhteessa" mun halusta ja hyvä niin.
löysin.... Tosin nyt olen vasta 19-vuotias, mutta 2,5 vuotta nykyisen kanssa seurusteltu. Ja kyllä niitä oli muutama enemmän tai vähemmän vakava "seurustelusuhde" ennen sitä. Enemmän ehkä olivat seurustelun harjoittelua eivätkä olleetkaan mitään kovin pitkäaikaisia.
Nykyisen, oikean löysin 29-vuotiaana. Ennen sitä olin seurustellut kahdessa suhteessa, ensimmäisessä vajaat kolme vuotta ja toisessa kahdeksan vuotta. Nykyinen suhde alkoi kylläkin vähän päällekkäin edellisen kanssa.
Ensimmäinen suhde alkoi lukiossa ja oli tunne -ja draamapitoista ja jälkikäteen ajateltuna lapsellista touhua.
Toista suhdetta voisi kutsua sisarelliseksi, tunteet oli kaverillisia ja rakkaus ennemminkin kiintymystä. Ja olimme olleet kavereita jo kauan ennen kuin aloimme seurustella. Tavallaan ei ollut mitään vikaa mutta intohimo ja rakkaus isolla R:llä puuttui. Ero ei silti ollut helppo. Nykyisessä suhteessa tunnen syvää sielunkumppanuutta puolisoani kohtaan, on yhteisymmärrystä, ystävyyttä, intohimoa, luottamusta ja avoimuutta.
Olen sitä mieltä että usein liian nuorena (16-22) aloitetut suhteet ajautuvat karikolle. Silloin persoonakin on vielä kehittymätön ja jonain päivänä saattaa huomata kasvaneensa toisesta erilleen. Nuorena aloitetuissa suhteissa on läsnä myös läheisriippuvuus, itsenäisyyttä ei ole ehditty harjoitella ja siksi toisessa melkein roikutaan vaikka suhde olisi epätyydyttävä. Kokemattomuus taas ajaa houkutusten tielle. Vähän vanhempana sitä jo tietää mitä haluaa ja itsetuntoakin on sen verran että ei olla väkisin kenenkään kanssa.
Olin 19 kun aloitin seurustelun nykyisen mieheni kanssa. Yhdessä olemme olleet 32 vuotta. Persoona voi olla kehittymätön 4-kymppiselläkin ja usein onkin silloin kun ei ole sitä oikeaa ihmissuhdetta kokenut vaan on esim. harrastanut lyhyitä suhteita ja pannut ne poikki milloin minkin syyn nojalla.
Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että pitk'ä parisuhde kasvattaa ja kehittää ihmistä paljon enemmän kuin sinkkuus tai monet lyhyet parisuhteet. Itsenäisyyttä voi harjoitella myös parisuhteessa samoin kokemukset esim. seksistä ovat aivan mahtavia tutun ja saman puolison kanssa. Ei parisuhde ole "kenenkään varassa" olemista vaan yhdessä elämistä ja kokemista. Ei se aina ihanaa ole mutta vaikeudet vain kasvattavat, ainakin silloin kun puolisosta on tukea ko. tilanteissa.
Me olemme mieheni kanssa molemmat hyvin meneviä, sosiaalisia ja rentojakin ihmisiä ja kaikki nuoruuden aikaiset biletykset, seikkailut, matkustamiset, kodin perustaminen jne. on koettu parisuhteessa, ei välttämättä yhdessä mutta kuitenkin yhdessä ollessa. HOukutuksia on maailma täynnä, eikä niiltä välty kukaan mutta rakastaminen onkin tahdon asia; haluanko elää tämän ihmisen kanssa, haluanko rakentaa parisuhdetta parempaan suuntaan jne.
Olemme mieheni kanssa kasvaneet hyvinkin erillämme mutta se ei tarkoita, että pitäisi erota. Päin vastoin, on rikastuttavaa kun olemme niin erilaiset ja emme ole junnanneet paikoillamme.
Eli näinkin voi tapahtua. Meillä on kolme lasta,jotka kaikki ovat jo päälle 20 mutteivat vielä seurustele vakituisesti kukaan; kyllähän sitä kerkiää. Itse koen olevani onnellinen ja onnekas kun löysin rinnalleni sopivan puolison jo 19-vuotiaana. Sitä ennen olin seurustellut kaksi vuotta toisen miehen kanssa.
"Olen sitä mieltä että usein liian nuorena (16-22) aloitetut suhteet ajautuvat karikolle. Silloin persoonakin on vielä kehittymätön ja jonain päivänä saattaa huomata kasvaneensa toisesta erilleen. Nuorena aloitetuissa suhteissa on läsnä myös läheisriippuvuus, itsenäisyyttä ei ole ehditty harjoitella ja siksi toisessa melkein roikutaan vaikka suhde olisi epätyydyttävä. Kokemattomuus taas ajaa houkutusten tielle. Vähän vanhempana sitä jo tietää mitä haluaa ja itsetuntoakin on sen verran että ei olla väkisin kenenkään kanssa. "
Juuri näin. Toki joskus poikkeukset vahvistavat säännön, mutta yleensä persoona ajan myötä vielä muuttuu, varsinkin alta parikymppisellä, ja harvoin sen kahdella ihmisellä täysin samaan suuntaan kehittyy...
Itse olin nykyisen avokkini tavatessani 25 v., yhdessä ollaan oltu 7 v ja tätä ennen oli pari pidempää/vakavampaa suhdetta, toinen kesti puolisen vuotta, toinen kolmisen vuotta.
"Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että pitkä parisuhde kasvattaa ja kehittää ihmistä paljon enemmän kuin sinkkuus tai monet lyhyet parisuhteet. "
Tottakai olet, ihan samalla tavalla kuin jokainen on aina varma, että juuri minun valintani on paras ja kylläpäs minä olenkin kehittynyt niin paljon enemmän kuin tuo, joka on sinkku tai jolla on vaan lyhyitä suhteita/joka on hankkinut perheen nuorena/joka elää eri tavalla kuin minä (joka olen tietenkin kehittyneempi yksilö).
Ikävä tuottaa pettymys, mutta et ole näemmä kehittynyt yhtään enempää kuin keskiverto tallaaja, oli sitten sinkku tai ei.
Keskiarvollisesti ihminen on tyhmä ja pieni olento, eikä tunnu kehittyvän. Etenkään mitä tulee vertailuun, paremmuutensa todisteluun, omien valintojensa aitoon hyväksymiseen niin että hyväksyy toisten valinnat saman arvoisina, arvosteluun, empatia (eli myötäelämis-)kykyyn kun kyseessä on joku johon ei aivan heti voikaan samaistua (=puhua itsestään)...
Ja mitä tuohon "paljon enemmän" tulee, niin jos et ihan tajua, mitä sanot, niin suomennan: minä olen paljon kehittyneempi ja viisaampi, kuin minun ikäiseni sinkut ja suhteissaan epäonnistuneet. Puhumattakaan niistä (idiooteista), joilla on monia lyhyitä parisuhteita. Olen siis aina ollut, koska minähän olen aina ollut tässä suhteessa. Onneksi valitsin näin, niin olen päässyt tähän kehittyneiden ihmisten joukkoon. Omasta mielestäni olen paljon kehittyneempi, eikä itse asiassa muilla tavoin voikaan kehittyä. Itsenäisyyden, matkat, juhlimiset ja kaiken sitä vaan oppii tässä, ja kun kaikki vaan on koettu!
Minä kyllä tiedän, kenellä on oikea parisuhde ja kyllähän ne kehittymättömiksi jäävät kenellä tätä oikeaa suhdetta ei ole.
Onnistuneesti olet siis määritellyt oikean parisuhteen, erilaiset kuin sinä idiooteiksi ja kehittymättömiksi (ainakin sinuun verrattuna) ja nostanut itsesi heidän yläpuolelleen. Lisäksi määrittelet parisuhteen oikeastaan ainoaksi keinoksi kehittää persoonaansa, - jo heti alkumetreillä.
Joo, kyllä tässä ihan vakuuttui siitä, miten kehittynyt sä olet. Hienoa, kun laitoit vielä tuollalailla nöyrästi että "ei välttämättä" ja "näinkin voi käydä", niinkun et tyrmäysi niitä täysin: ei niin vain "voi" käydä, vaan pitää käydä mielestäsi,- jos siis aikoo kehittyä enemmän. Hienoa. Onnittelut suuresta kehityksestä.
Hyvä kun laitoit lainausmerkkeihin tuon "sen oikean". Sellaista ei nimittäin ole. Olinkohan 22v kun tapasin nykyisen vaimoni, nyt 35v. Kysymys on toki aina ihastumisesta ja rakastumisesta, mutta loppujen lopuksi tahtotila ratkaisee lopputuloksen. Kyllä meille löytyy useampia sopivia kumppaneita ja joskus voi tuntua että varmasti sopivampia kun tuo kenet on "tullut valinneeksi", mutta kun tekee töitä parisuhteen eteen eikä pidä jalkaa oven raossa paremman miehen tai naisen varalta niin hyvä tulee. Pitää SITOUTUA.
Olin 32. En ollut seurustellut kertaakaan vakavasti. Mieheni oli 28 ja elänyt yhden parisuhteen verran.