Antti Peipon elokuvassa Sijainen (1989) kaikki visuaalinen materiaali koostuu piirroksista, maalauksista tai kotielokuvien pätkistä, jotka ovat etupäässä peräisin hänen perheensä arkistoista. Poikkeuksena on vain yksi symbolinen kuva elokuvan alussa ja lopussa. Kyseinen kuva on kuvattu varta vasten tätä elokuvaa varten: siinä on lautanen, jolta lusikka valitsee joko arpakuutioita tai pieniä pääkalloja. Kuvassa ilmenee elokuvan nykyhetki: tekijä on kuolemaisillaan syöpään.
Luettu teksti kertoo Peipon muistoista ja kuvailee tuntoja, joita voimakastahtoisen äidin herkkä lapsi koki. Elokuva on ohjaajan kitkerä puheenvuoro äidilleen ja kuvista tulvivat muistot: vanhempien piirustukset, valokuvat, filminpätkät kertovat sekä oman aikakautensa elämästä että toisaalta Antti Peipon tuntemuksista lapsuuden vuosina.
Antti Peipon kertomus eli hänen puhumansa teksti ja elokuvan kuvamateriaali kertovat pääasiassa hänen perheestään, mutta viittaavat laajemmallekin: jatkosotaa käyvään Suomeen. Elokuvan aikajänne on kuitenkin pidempi: Peipon äiti eli lapsuutensa kansalaissodan puristuksessa, ja "punainen ja valkoinen Suomi" elää edelleen hänen tietoisuudessaan. Itse asiassa koko 1900-luvun ensimmäisen puoliskon suurin poliittinen ristiriita heijastuu elokuvassa..
Antti Peipon elokuvassa muisti konkretisoituu olemassa oleviin "dokumentteihin" eli piirroksiin ja valokuviin, jotka kuitenkin kertovat vain todellisuuden indeksikaalisen pinnan. Mutta kuvien kautta ohjaaja itse kokee lapsuutensa nöyryytykset, äidin ahdistavan aatteellisuuden ja sen, että äiti ei koskaan pystynyt hyväksymään häntä. Osittain kuvien tunnesisältö välittyy suoraan myös katsojalle, mutta vasta Antti Peipon kuviin liittämä kertomus ja tunnelmaa tukeva musiikkitausta kertovat, miten hän itse tulkitsee elämänsä historian elokuvan tekohetkellä. Kuvat siis saavat merkityksensä vasta kun ne tulkitaan uudelleen nykyhetken perspektiivistä: "Ei ole olemassa historiallista totuutta, jonka voisi irrottaa siitä hetkestä, jolloin kertomus kerrotaan." (Freeman 2001, s. 286)
Luettu teksti kertoo Peipon muistoista ja kuvailee tuntoja, joita voimakastahtoisen äidin herkkä lapsi koki. Elokuva on ohjaajan kitkerä puheenvuoro äidilleen ja kuvista tulvivat muistot: vanhempien piirustukset, valokuvat, filminpätkät kertovat sekä oman aikakautensa elämästä että toisaalta Antti Peipon tuntemuksista lapsuuden vuosina.
Antti Peipon kertomus eli hänen puhumansa teksti ja elokuvan kuvamateriaali kertovat pääasiassa hänen perheestään, mutta viittaavat laajemmallekin: jatkosotaa käyvään Suomeen. Elokuvan aikajänne on kuitenkin pidempi: Peipon äiti eli lapsuutensa kansalaissodan puristuksessa, ja "punainen ja valkoinen Suomi" elää edelleen hänen tietoisuudessaan. Itse asiassa koko 1900-luvun ensimmäisen puoliskon suurin poliittinen ristiriita heijastuu elokuvassa..
Antti Peipon elokuvassa muisti konkretisoituu olemassa oleviin "dokumentteihin" eli piirroksiin ja valokuviin, jotka kuitenkin kertovat vain todellisuuden indeksikaalisen pinnan. Mutta kuvien kautta ohjaaja itse kokee lapsuutensa nöyryytykset, äidin ahdistavan aatteellisuuden ja sen, että äiti ei koskaan pystynyt hyväksymään häntä. Osittain kuvien tunnesisältö välittyy suoraan myös katsojalle, mutta vasta Antti Peipon kuviin liittämä kertomus ja tunnelmaa tukeva musiikkitausta kertovat, miten hän itse tulkitsee elämänsä historian elokuvan tekohetkellä. Kuvat siis saavat merkityksensä vasta kun ne tulkitaan uudelleen nykyhetken perspektiivistä: "Ei ole olemassa historiallista totuutta, jonka voisi irrottaa siitä hetkestä, jolloin kertomus kerrotaan." (Freeman 2001, s. 286)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Lähdeviite
Inari Teinilä – Wider Screen 2/2004