Kaksi vuotta onnellisesti naimisissa ja sitä ennen vuoden seurustelu. Ikäeroa vaimollani ja minulla on 14 vuotta (vaimo siis minua vanhempi). Aluksi ikäero ei vaivannut mutta nyt tuntuu että vaimoni vanhenee nopeammin kuin minä ja tuntuu kuin muutkin alkaisivat huomata sen. Hieman ristiriitainen tunnelma naiseni suhtee. Ikäänkuin sisällä olisi kultainen ihminen mutta ulkokuori rapistuu. Tämä vaivautuneisuus asiasta tulee eteen aina silloin kun ympärillä on paljon muita (ikäisiäni) ihmisiä. Tuliko tehtyä emämunaus ja pitäiskö tehdä jotain vai ruikutanko ihan turhaan?
Ikäero?
Kalle
61365
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mulla on ikäeroa kauniiseen tyttöystävääni 14,5 vuotta ja just toisinpäin. Ei se ikäero, vaan se rakkaus, sehän voittaa kaiken ja olen omakohtaisesti sen kokenut, että näin se sen tekee...
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kyllä ikäerosuhteet saa toimimaan jos yhtään samaa aaltopituutta löytyy. Mieheni on minua 9v vanhempi, monien mielestä se on paljon, ottaen huomioon että olen aika nuori. Ja kyllähän esim työ-koulu-keskusteluissa sen huomaa että emme ole ihan saman ikäisiä, minä mietin mitä opiskella, hänellä opiskelut kaukana takana. Sama koskee jotain "kun minä olin pieni"-juttuja. Mutta kyllä se juttu ainakin meillä toimii jos pohjimmiltaan rakastaa toista, vaikka välillä tuntuukin että toinen haluaa väkisin naimisiin ja lapsia, kärsii 3kympin kriisistä jne. Lähimmät ystävät, niin hänen kuin minunkin, tuntuvat kaikki samanikäisiltä ja pieneltä ydinryhmältä.
Jospa ystäviesi asenteessa on jotain, mikä saa sinut miettimään...?
Oikea rakkaus on sokea. Jos oman naisen habitus alkaa vuosien takia haitata, niin pitäis ehkä vähän miettiä, missä vika. Ei siinä naisessa ainakaan?
Olin neljäkymmentä kun erosin ja aloin olla kolmikymppisen miehen kanssa. Muutimme yhteen. Olemme olleet yhdessä reilut kymmenen vuotta. Minun pitäisi sanoa että ei tästä mitään haittaa ole, mutta, se iso MUTTA. Mieheni on nyt neljäkymmentä, minä yli viisikymmenvuotias, pian vaihdevuosissa oleva nainen. En ole omasta mielestäni kovinkaan rupsahtanut, ainakaan vielä, mutta huomaan vieraiden ihmisten kummastuneet katseet kun mieheni esittelee vaimonsa. Oikeasti minua pelottaa ajan kulu. Kohta olen kuusikymmentä ja mieheni viisikymppinen, ja siitä eteenpäin... voi ei. Ja takana on aina sellainen pelko että hän löytää nuoremman, vaikka kuinka sanoo pitävänsä minusta.
Jos mies on huomattavastikin naista nuorempi se ei välttämättä menoa haittaa, koska monasti omanikäiset naiset on niin fiksuja ja kokeneita arvioimaan ja analysoimaan elämää ja jopa vastakkaista sukupuolta, ettei ihan jokainen mies pysty haasteeseen vastaamaan.
Jos nainen on lähes oman lapsen ikäinen, sellainen ei osaa ajatella eikä vielä tajua elämästä ja sen lainalaisuuksista yhtään mitään. Voidaan sanoa, että pariskunta on henkiseltä tasoltaan lähes samalla viivalla. Naisella saataa mennä parikymmentä vuotta viisastuessaan, ja siinä ajassa vanhempi mies kerkee jo saada ensimmäiset infarktinsa.
Vanhempi nainen sensijaan on haaste nuoremmalle miehelle ja päinvastoin:
Nainen edellyttää mieheltä henkistä kasvua, eikä välttämättä jaksa kauaa katsella pitkittynyttä murrosikää, ei sinisilmäisesti usko kaikkea mitä tarjotaan. Aikuisella naisella on usein jo viimeinkin lapsi tehtynä, toistakymmentä vuotta perässä tuleva mies saattaa ja hyvin todennäköisesti herääkin isyyteensä silloin kun se naiselle, halusipa tai ei, on jo myöhäistä. Moni on laittanut suhteen poikki tajuttuaan,ettei voi saada ko.naisen kanssa omaa lasta naurettuaan asialle muutama vuosi aikaisemmin. Suvunjatkamisvietti on merkillinen, sen lehahtamista ei voi ennustaa eikä oikeastaan estääkään.
Itselleni en haluaisi kovin paljon nuorempaa miestä, koska haluan että ollaan samassa vaiheessa elämää menossa;lapset saatu, kasvatettu,omat haihattelut jo haihateltu, elettyä elämää ja kokemusta kummallakin takana. Ammattini puolesta peilaan asioita hyvinkin kriittisesti, ja aina noita huikeita ikäeroja tavatessani pohdiskelen parisuhteen osapuolien suhteita omiin vanhempiinsa yrittäen oivaltaa,mitä on tapahtunut, kun löytää vastakappaleensa reilusti /- oman ikäpolvensa joukosta.
Mutta, vakka kantensa valitsee, ja jokainen elää vain omaa elämäänsä, on syyt tai seuraukset mitä sitten ovatkaan.
Periaatteessa rakkaus ei katso ikää...mutta kuitenkin. Ikääntyminen ei ole ongelma, minun mielestäni, sillä voihan samanikäinenkin puoliso lihoa, laihtua tai saada jonkin ulkoisesti näkyvän taudin. Siis herättää huomiota ympäristössään. Ongelma voisi olla pikemminkin erilaiset kokemukset. Jo kymmenen vuotta on melkein yksi sukupolvi, kärjistettynä. Erilainen lapsuus ja nuoruus. Erilainen elämäntilanne. Enpä tiedä...rakastaminen on joka tapauksessa hyväksymistä...:)