En tiedä mitä teen

Mielestäni kannattaa nostaa suoraan kissa pöydälle ja puhua asia halki. Kokemuksesta tiedän, että mitä pidemmälle tuota ratkaisua venyttää, sen pahemmalle se jätetystä (kundistasi) tuntuu.
Se kirpaisee ja rehellisesti vituttaa aikansa, varsinkin kun on suuria tunteita pelissä. Kuitenkin se helpottaa ajan kanssa. Ja jos homman hoitaa fiksusti, niin voitte saada vielä toisistanne mahtavat ystävät/kaverit ajan kanssa.
Mutta nyt suoraa puhetta peliin ja homma ajoissa poikki. Salailu ja homman venyttäminen vain pahentaa/siirtää koko asian käsittelyä.

Voimia molemmille!

Sinulla on elämä edessäsi,elä sitä!ei kannata noin nuorena vielä vakiintua nimimerkillä kokemusta on.Ja tuskinpa se sinun poikakaveriskaan elämä siihen loppuu jos teet "bänät".
Lähde vaikka ulkomaanmatkalle ja unohda kaikki entinen ja katso tulevaisuuteen.opiskele, tee työtä,itsenäisty.Sitten se oikea mies voi kävellä vastaan vaikka R-kioskin ovella tai kompuroida kohdallesi luistinradalla tai hänethän voi tavata vaikka kirjastossa tietoa päähän pänttäämässä!Tai sitte maalla lehmiä lypsämässä...Koskaan ei voi tietää.

Minulla oli sama tilanne, vuosi yhdessä, ollaan 21 ja minä en vain tuntenut enää rakastavani sitä jätkää, vaikka suunnittelimme yhteenmuuttoa. Ei mitään avoliittoa kuitenkaan, mutta tiivistä seurustelua ja yhteiset kaverit yms. kuitenkin, ollaan tässä kaupungissa toistemme tukipilareita oltu. Minäkään en jossain vaiheessa enää tuntenut oikein mitään, rakkaudentunnustuksiin oli vaikea vastata rehellisesti ja rupesin jo haaveilemaan, että olisin vapaa tekemään enemmän, toisen seura tuntui niin rajoittavalta kun en enää edes ollut rakastunut. Pidemmän päälle en osannut enää edes jaksaa hänen erilaisuuttaan ja päätin lopulta, että nyt taukoa. Palasimme vielä hetkeksi yhteen sen jälkeen, mutta riitauduimme ja sen yhteydessä päätin, että nyt parempi erota. Keskustelimme paljon myöhemminkin, mietin asioita päiväkausia, mutta eropäätös pysyi. Tästä on nyt vain vajaa viikko, joten erotilanne on edelleen päällä, mutta olen pitänyt kiinni siitä, että yritän olla yhteyksissä ja erota sovussa.

Mutta helppoa se jättäminen ei ollut, me puhuimme pitkään, lähinnä netin välityksellä, koska itku ja suuttumus äkkiä sotkee ajatukset molemmilta. Meidän pitää vielä nähdä ja puhua lisää, mutta tilanne ei tästä muutu, minä en rakasta häntä enkä halunnut pitkittää tilannetta yhtään. Hän ei ymmärtänyt selityksiäni, vaikka kuinka yritin vain sanoa että minä en halua teeskennellä hänelle ja epävarmuutta on liikaa. Hänhän oli vain rakastanut minua, joten ei siinä mitään selkeitä syitä ollut. Hän toki oli minulle vihainen ja surullinen, varmasti osittain vieläkin, mutta minä otan sen vastaan. Nyt olen yksin ja olen onnellinen, en ole katunut päätöstäni hetkeäkään. Kaiken sen eroamispaskan yli pääsee ja elämän voi aluttaa taas puhtaalta pöydältä, usko pois. Eikä sitä väkisin tarvitse sen eron jälkeen ystäviä enää olla, jos se vain satuttaa lisää.

Mutta ole ennen kaikkea uskollinen itsellesi, siinä on kyseessä sinun elämäsi ja olet niin nuori, että sinkkuna eleleminen on tuossa vaiheessa hyvinkin hauskaa, on enemmän aikaa kavereille eikä ole tilivelvollinen kellekään! :) Toisen tunteita ei eroamisen pelosssa voi ajatella kuitenkaan liikaa, minä ajattelin ihan ahdistumiseen asti ja lopulta olin itse enemmän hajalla kun toinen oli jo päässyt yli. Joten jos et halua olla siinä suhteessa, lähde! Kyllä elämällä on paljon muutakin annettavaa. Tsemppiä ja jaksamista!

Kiitos neuvoista, tänään sain kerrottua tilanteen pikkusiskolleni ja hänkin oli sitä mieltä, että en saa jättää puhumista liian myöhäiseen vaiheeseen. Hän itsekin on kokenut lähes saman, paitsi, että hän oli se joka jätettiin sen vuoksi ettei entinen poikaystävä enää rakastanut häntä. Poika antoi tilanteen jatkua useamman kuukauden ja se satutti siskoani todella paljon. Toivon, että mieheni ymmärtää kun otan asian puheeksi ja todellakin haluan olla hänelle ystävä, me kumminkin tiedämme jo aika paljon toisistamme. Se etten uskaltaisi jättää häntä on vaikeaa, koska hän on ylireagoiva asioihin. Esim. kerran eräs mies oli lähennellyt minua baarissa ja kävi vielä niin, että se mies on entinen opettajani yläasteajoilta, kerroin asiasta miehelleni ja hän toden totta suuttui, uhkasi hankkia tämän osoitteen ja käydä tappamassa. Osoitteen hän hankkikin, mutta sain rauhoiteltua tilannetta. Siis se liiallinen mustasukkaisuus ei tunnu minusta mukavalta, en halua, että hän pitää minua tavallaan "omaisuutenaan" johon muut eivät saa koskea. Kenties edellinen suhteeni sai minusta jollain tasolla tunnevammaisen, olin siinä suhteessa vähän päälle 10 kuukautta ja exäni valehteli minulle jopa erotilanteessa, todellinen syy eroon oli se, että exä tykkäsikin alaikäisistä ja minä satuin täyttämään 18. Se on voinut vaikuttaa siten, etten pysty enää täysin olemaan suhteessa. Kaipaan todellakin omaa aikaa ja tilaa kasvaa. En halua samaan tilanteeseen kuin äitini, hän meni naimisiin minun ikäisenä koska sai isosiskoni ja eli avioliitossa jossa ei viihtynyt, isäni ja äitini erosivat 10 vuotta sitten, 17 vuoden avioliitto oli sillä selvä. En saisi heijastaa itseäni vanhempiin, mutta yritän pitää visusti huolen, etten tee samoja virheitä kuin he.