Olemme nuori pariskunta, molemmat vähän päälle parikymppisiä, lapsettomia. Olemme olleet yhdessä pian kolme vuotta, josta ollaan yhdessä asuttu pian kaksi vuotta ja kihloihinkin ehditty.
Voisi sanoa, ettei suhteemme todellakaan ole ollut mistään helpoimmasta päästä. Alkuaikoina riitelimme miehen tupakoinnin takia, jonka kuitenkin nykyään hyväksyn. Sen jälkeen on tullut miehen osalta masennusta, paniikkihöiriötä, peliongelmaa, ylivelkaantumista, rahan varastamista läheisiltään, humalassa ajamista ja kortin menettämistä, huumekokeiluja... Minun osaltani mustasukkaisuutta ja väkivaltaista käytöstä.
Olimme yhdessä vaiheessa jo eronpartaalla, kunnes kävin lääkärissä ja sain selville, että sairastan endometrioosia, joka on siis lapsettomuuden yleisimpiä aiheuttajia. Kyseessä on vielä vähän vaikeampi tapaus. Olin leikkauksessa, jossa säästyi 2/3 munasarjoista, mutta toinen munajohdin tuhoutui. Lääkärin ohje oli kärjistettynä, että jos joskus haluan lapsia, tulisi minun nyt ryhtyä tuumasta toimeen. Tässä vaiheessa jouduin alkaa miettiä parisuhdetta uudemman kerran.
Rakastamme mieheni kanssa toisiamme kaikesta huolimatta erittäin paljon ja viihdymme toistemme seurassa hyvin. Mies on hakenut apua masennukseena, paniikkihäiriöön sekä peliongelmaansa, ja saanut peliongelman joten kuten hallintaan. Luottotiedot häneltä on mennyt, joten ei ole saanut uusia lainojakaan enää, ja entisiä makselee pikkuhiljaa. Huumekokeilut on tiettävästi lopettanut kokonaan, olen jopa teettänyt hänellä huumetestin vähän aikaa sitten. Huumekokeilut siis lähtivät siitä, kun hän sai paniikkihäiriöönsä rauhoittavia ja hänellä kasvoi niihin toleranssi. Hasiksen polttelua pahemmasta ei kuitenkaan onneksi ole kyse, ja tätäkin tapahtui hänen kertomansa mukaan "vain" pari kertaa. Minäkin olen hakenut ja saanut apua väkivaltaiseen käytökseen.
Lapset ja perheenperustaminen ovat aina olleet sekä minun että mieheni elämän tärkein päämäärä, enkä tiedä, mikä merkitys elämälläni olisi, jollen omaa perhettä saisi joskus perustaa. Olen hoitanut lapsia koko elämäni ja olen lastenhoitaja ammatiltanikin. Lapset ja lasten hyvinvointi ovat minulle tärkeintä elämässä. Perheenperustaminen meillä oli molemmilla suunnitelmissa jo nuorella iällä ennenkuin sairaudesta olin edes saanut tietää. Mieheni tuntuu muuten niin minulle oikealta, jos vain alkaisi ottaa vähän vastuuta ja pääsisi irti ongelmistaan. Ehkä lapsi toisi hänelle motivaatiota alkaa ottaa vähän vastuuta. Tiedän kuitenkin, että se on naiivi ajatus, sillä oletettavasti hänen masennuksensa vain pahenisi, kun tulisi vielä kolmas ihminen tähän taloon huolehdittavaksi.
Päätöksen olemme oikeastaan jo tehneet, eli suunnitelmissa on alkaa yrittämään lasta heti, kun se vain on mahdollista. Halusin kuitenkin jakaa tämän kokemuksen siitä, kun joutuu punnitsemaan asioita tällä tavalla ja miettimään, kuinka tärkeä se oma lapsi on. Olisi myös kiva saada kuulla ajatuksia tilanteestamme, ja keinoja ongelmien selvittämiseksi.
On mahdollista, että joutuisin kantaa lapsesta vastuun suurimmaksi osaksi yksin, mutta olen siihen valmis sillä ehdolla, että saisin joskus toteuttaa elämäni suurimman ja tärkeimmän unelman. Apua en pelkää hakea, jos siihen joskus tulee tarvetta. Ja uskokaa tai älkää, mutta tätä on kyllä harkittu ja puntaroitu jo pitkän aikaa.
Voisi sanoa, ettei suhteemme todellakaan ole ollut mistään helpoimmasta päästä. Alkuaikoina riitelimme miehen tupakoinnin takia, jonka kuitenkin nykyään hyväksyn. Sen jälkeen on tullut miehen osalta masennusta, paniikkihöiriötä, peliongelmaa, ylivelkaantumista, rahan varastamista läheisiltään, humalassa ajamista ja kortin menettämistä, huumekokeiluja... Minun osaltani mustasukkaisuutta ja väkivaltaista käytöstä.
Olimme yhdessä vaiheessa jo eronpartaalla, kunnes kävin lääkärissä ja sain selville, että sairastan endometrioosia, joka on siis lapsettomuuden yleisimpiä aiheuttajia. Kyseessä on vielä vähän vaikeampi tapaus. Olin leikkauksessa, jossa säästyi 2/3 munasarjoista, mutta toinen munajohdin tuhoutui. Lääkärin ohje oli kärjistettynä, että jos joskus haluan lapsia, tulisi minun nyt ryhtyä tuumasta toimeen. Tässä vaiheessa jouduin alkaa miettiä parisuhdetta uudemman kerran.
Rakastamme mieheni kanssa toisiamme kaikesta huolimatta erittäin paljon ja viihdymme toistemme seurassa hyvin. Mies on hakenut apua masennukseena, paniikkihäiriöön sekä peliongelmaansa, ja saanut peliongelman joten kuten hallintaan. Luottotiedot häneltä on mennyt, joten ei ole saanut uusia lainojakaan enää, ja entisiä makselee pikkuhiljaa. Huumekokeilut on tiettävästi lopettanut kokonaan, olen jopa teettänyt hänellä huumetestin vähän aikaa sitten. Huumekokeilut siis lähtivät siitä, kun hän sai paniikkihäiriöönsä rauhoittavia ja hänellä kasvoi niihin toleranssi. Hasiksen polttelua pahemmasta ei kuitenkaan onneksi ole kyse, ja tätäkin tapahtui hänen kertomansa mukaan "vain" pari kertaa. Minäkin olen hakenut ja saanut apua väkivaltaiseen käytökseen.
Lapset ja perheenperustaminen ovat aina olleet sekä minun että mieheni elämän tärkein päämäärä, enkä tiedä, mikä merkitys elämälläni olisi, jollen omaa perhettä saisi joskus perustaa. Olen hoitanut lapsia koko elämäni ja olen lastenhoitaja ammatiltanikin. Lapset ja lasten hyvinvointi ovat minulle tärkeintä elämässä. Perheenperustaminen meillä oli molemmilla suunnitelmissa jo nuorella iällä ennenkuin sairaudesta olin edes saanut tietää. Mieheni tuntuu muuten niin minulle oikealta, jos vain alkaisi ottaa vähän vastuuta ja pääsisi irti ongelmistaan. Ehkä lapsi toisi hänelle motivaatiota alkaa ottaa vähän vastuuta. Tiedän kuitenkin, että se on naiivi ajatus, sillä oletettavasti hänen masennuksensa vain pahenisi, kun tulisi vielä kolmas ihminen tähän taloon huolehdittavaksi.
Päätöksen olemme oikeastaan jo tehneet, eli suunnitelmissa on alkaa yrittämään lasta heti, kun se vain on mahdollista. Halusin kuitenkin jakaa tämän kokemuksen siitä, kun joutuu punnitsemaan asioita tällä tavalla ja miettimään, kuinka tärkeä se oma lapsi on. Olisi myös kiva saada kuulla ajatuksia tilanteestamme, ja keinoja ongelmien selvittämiseksi.
On mahdollista, että joutuisin kantaa lapsesta vastuun suurimmaksi osaksi yksin, mutta olen siihen valmis sillä ehdolla, että saisin joskus toteuttaa elämäni suurimman ja tärkeimmän unelman. Apua en pelkää hakea, jos siihen joskus tulee tarvetta. Ja uskokaa tai älkää, mutta tätä on kyllä harkittu ja puntaroitu jo pitkän aikaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Parisuhteennen vaikuttaa niin epätasapainoiselta, että älkää missään nimessä hankkiko lasta. Lapsi ei ratkaise ongelmia vaan tuo elämään vaan lisää haasteita. Jos oma elämänhallinta ei ole kunnossa ei pysty huolehtimaan lapsesta ja kasvattamaan hänestä tasapainoista ihmistä. Tehkää palvelus haaveidenne lapsellenne ja älkää synnyttäkö sitä tähän maailmaan.
Miksi tää sama aloitus on taas täällä? Tämähän käytiin jo läpi ja ap päätti keskustelun toteamalla, että hänelle tuli niin paha mieli kommenteista, ettei hän enää tule lukemaan enempää vastauksia. Onko tää nyt saman ihmisen uusi yritys saada omaa kantaa tukevia vastauksia (mitä ei varmaankaan tule) vai jonkun toisen tyypin kopiointi?
Tämä aloitus oli alunperinkin täällä kaksi kertaa peräkkäin,kai vahingossa tullut. Mutta joo,harkitse tarkkaan,mutta tottakai,jos vaan oot sitä mieltä,että kykenet siihen,tiedostat riskit,ja oot valmis kohtaamaan sen riskin,niin kyllä mä sinuna varmaankin unelmani toteuttaisin,enkä jäisi myöhemmin katumaan.Harkitse asiaa kuitenkin ja mieti kaikki erilaiset vaihtoehdot läpi.Elämä ei ole aina helppoa,eikä sen kuulu ollakaan.Onnea teille.