Tuleeko monikaan ajatelleeksi, miten onnekasta on, kun on ystäviä, joiden kanssa on esim. luontevaa soitella, vaikkei olisi erityistä asiaa, tai joiden seurassa ilman muuta juhlitaan synttäreitä ja uutta vuotta.
Luulin että ystävät menettää vain tekemällä jotain tosi typerää, käyttämällä hyväksi, pettämällä luottamuksen, tuijottamalla aina vain omaan napaan tai vastaavaa. Mutta kun mietin omien ystävyyssuhteitteni hiipumista, en pysty näkemään sellaista tapahtuneen. Olen aina kuunnellut huolet ja säilyttänyt salaisuudet, olen ajatellut, että seurassani on viihdyttykin, kun on naurettu niin, ettei meinaa saada henkeä ja tullut hyvä mieli siitä, että on tavattu ja juteltu kunnolla.
Ehkä olen vain unohtunut, kun toisten elämäntilanteet ovat muuttuneet ja minun ei. Ystävät ovat muuttaneet töiden perässä toisiin kaupunkeihin tai saaneet lapsia ja löytäneet uusia ystäviä, joilla on myös lapsia - samanlaiset arjen ilot ja huolet arvatenkin. Mutta eiväthän kaikki lapsettomat jää yksin.
Olen yrittänyt pitää ystäviin yhteyttä, mutta aikaa myöten alkaa miettiä, että kun on aina itse se joka soittaa, eikä tule koskaan kutsutuksi mihinkään, niin ehkä kyseessä on vihje, ettei enää kiinnosta? Parisuhteessa menee hyvin, mutta alan tulla mökkihöperöksi, kun olemme aina vain kahdestaan. Töissä taas tunnen itseni hiukan ulkopuoliseksi. Olen kai vähän kummajainen, kun ei ole niitä lapsia enkä oikein keksi sanottavaa sellaisistakaan asioista kuin muoti ja sisustaminen, koska ne eivät kuulu omiin intohimoihini. Ei niin, etten yrittäisi osallistua keskusteluun, mutta on ilmeistä etten osaa sanoa noista aiheista mitään kiinnostavaa, ja muista ihmisistä juoruilu taas ei innosta. Pari ihmistä on päättänyt, että luulen olevani muita parempi, koska olen tehnyt tiettyjä elämäntapavalintoja. Vaikkei itse sano mitään, niin kasvissyönti ja autottomuus kyllä huomataan, ja sitten nämä ihmiset tekevät siitä johtopäätöksen, että kyttään toisten lautasta, työmatkoja ja etelänmatkoja. Suurin osa on onneksi mukavia, mutta luulenpa, etteivät ihmiset kaipaa työkavereista ystäviä - ainakaan omalla työpaikallani. Ehkä se on ihan järkevääkin...
Mutta kun katselen Facebookissa toisten juhlakuvia ja kommentteja yhteisistä tekemisistä mietin, mikä on se taito, millä ystävyyssuhteet säilytetään ja uusiakin tuntuu syntyvän ihan vahingossa. Itseltäni tämä taito selvästikin puuttuu.
Luulin että ystävät menettää vain tekemällä jotain tosi typerää, käyttämällä hyväksi, pettämällä luottamuksen, tuijottamalla aina vain omaan napaan tai vastaavaa. Mutta kun mietin omien ystävyyssuhteitteni hiipumista, en pysty näkemään sellaista tapahtuneen. Olen aina kuunnellut huolet ja säilyttänyt salaisuudet, olen ajatellut, että seurassani on viihdyttykin, kun on naurettu niin, ettei meinaa saada henkeä ja tullut hyvä mieli siitä, että on tavattu ja juteltu kunnolla.
Ehkä olen vain unohtunut, kun toisten elämäntilanteet ovat muuttuneet ja minun ei. Ystävät ovat muuttaneet töiden perässä toisiin kaupunkeihin tai saaneet lapsia ja löytäneet uusia ystäviä, joilla on myös lapsia - samanlaiset arjen ilot ja huolet arvatenkin. Mutta eiväthän kaikki lapsettomat jää yksin.
Olen yrittänyt pitää ystäviin yhteyttä, mutta aikaa myöten alkaa miettiä, että kun on aina itse se joka soittaa, eikä tule koskaan kutsutuksi mihinkään, niin ehkä kyseessä on vihje, ettei enää kiinnosta? Parisuhteessa menee hyvin, mutta alan tulla mökkihöperöksi, kun olemme aina vain kahdestaan. Töissä taas tunnen itseni hiukan ulkopuoliseksi. Olen kai vähän kummajainen, kun ei ole niitä lapsia enkä oikein keksi sanottavaa sellaisistakaan asioista kuin muoti ja sisustaminen, koska ne eivät kuulu omiin intohimoihini. Ei niin, etten yrittäisi osallistua keskusteluun, mutta on ilmeistä etten osaa sanoa noista aiheista mitään kiinnostavaa, ja muista ihmisistä juoruilu taas ei innosta. Pari ihmistä on päättänyt, että luulen olevani muita parempi, koska olen tehnyt tiettyjä elämäntapavalintoja. Vaikkei itse sano mitään, niin kasvissyönti ja autottomuus kyllä huomataan, ja sitten nämä ihmiset tekevät siitä johtopäätöksen, että kyttään toisten lautasta, työmatkoja ja etelänmatkoja. Suurin osa on onneksi mukavia, mutta luulenpa, etteivät ihmiset kaipaa työkavereista ystäviä - ainakaan omalla työpaikallani. Ehkä se on ihan järkevääkin...
Mutta kun katselen Facebookissa toisten juhlakuvia ja kommentteja yhteisistä tekemisistä mietin, mikä on se taito, millä ystävyyssuhteet säilytetään ja uusiakin tuntuu syntyvän ihan vahingossa. Itseltäni tämä taito selvästikin puuttuu.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tiedän miltä sinusta tuntuu.
Itselläni oli myös muutama hyvä ystävä, jotka jotenkin katosivat vuosien varrella. Parhaaseen ystävääni tutustuin jo yläasteella ja ystävyytemme kesti yli 20 vuotta, mutta nyt emme enää soittele emmekä tapaa. Joskus joku sähköpostiviesti ja synttärikortti, mutta siinä se. Enää ei edes tee mieli viettää aikaa yhdessä, kun tuntuu ettei ole mitään puhuttavaa. Jotenkin vieraannuttu, vaikka ennen oli aina hauskaa ja oltiin kuin "paita ja peppu".
Uusiin ihmisiin ei enää keski-ikäisenä olekaan niin helppo tutustua, saatikka saada ystäviä. Työkaverit eivät halua pitää yhteyttä työpaikan ulkopuolella, naapureissa ei ole ketään ystäväehdokasta, harrastuksessakaan ei kukaan halua tutustua toisiin (kaikki kiirehtivät kotiin heti tunnin päätyttyä).
Syntymäpäiviä, juhannusta, uutta vuotta jne. en enää vietä, ketä edes kutsuisin vieraaksi ?
Lapsen kavereita sentään näen joskus, mutta heidänkään vanhempien kanssa en ole ystävystynyt. En edes taida enää osata tutustua keneenkään.
Voimia sinulle !
No, siinä meni sitten kuvitelmani siitä, että vanhemmat tutustuvat ja vähintäänkin kaveroituvat automaattisesti lasten ystävien vanhempien kanssa.
Tosiaan, ystävystyminen on mystinen taito, joka kai vain pitäisi osata. Ystäväni, joka siis on periaatteessa edelleen ystäväni, mutta jonka aika menee nykyisin lapsiperheen ja lapsellisten ystävien touhuissa, tutustui tulevaan kaasoonsa yliopiston massaluennolla. En tiedä, miten sellaisella tutustuminen on ylipäätään mahdollista, mutta hyvin oli tutustuttu, koska kyseinen ihminen vaikuttaa huipputyypiltä. Tarkoitan vain, että ystäväni todennäköisesti löytäisi sukulaissielujaan minunkin naapurustostani, työkavereistani, harrastuksestani tai tuolta lähikaupasta, siis paikoista, joista en itse löydä hyvänpäiväntuttuja kummempaa. Olen itse aika varovainen uusien ihmisten kanssa. Ehkä siinä on syy tai yksi niistä. Tai sitten ei, en tosiaan tiedä.
Kiitos voimaintoivotuksista ja niitä myös itsellesi. Onneksi emme ole ihan yksin kumpikaan.
Tunnen olevani myös vastaavanlaisessa tilanteessa. Vanhemmiten on vaikeampaa vain enää saada ystäviä. Elämänmuutosten myötä taas ne vanhat ystävyydet ovat vain kadonneet tai jokin ystävyys hiipunut vain sen pitemmän välimatkan vuoksi. Eikä itsellänikään ole ollut sitä sydänystävää, joka olisi säilynyt vuosien varrella. Ehkä enemmänkin vain niitä satunnaisia ja lyhytkestoisia ystävyyssuhteita tai joita on solminut asuessaan samalla paikkakunnalla kauemman aikaa.
Koen itse ihmisenä olevani vain aika erilainen ja jokseenkin poikkeava. Ehkä liiaksikin etsinyt vain niitä samankaltaisempia ihmisiä, mutta huomannut ettei niitä niin vain (enää) löydä. En ole koskaan halunnut lapsia ja taas ne harvat naisystävät tai -kaverit joita elämän varrella on ollut, ovat olleet myös lapsettomia. Silti enemmänkin koen olevani yksinäinen. Onhan minullakin parisuhde (mies), missä on tullut oltua ja elettyä jo tosi pitkään. Tosin sillä poikkeuksella että emme asu yhdessä.
En tiedä miksi niitä samankaltaisempia ihmisiä on vain niin pirun vaikea löytää. Turhautunut olen ainakin etsimään ja luulemaan että niitä täältä netin kauttakin voisi löytää. Tosin olenhan joskus löytänyt etsiessäni täältäkin, joten en tätäkään keinoa tai tapaa tutustua ihmisiin täysin lyttyyn lyö. Ehkä kuitenkin sen oikeamman ja todellisemman ystävän haluaisi kohdata ja löytää elävästä elämästä, eikä näin virtuaalisin keinoin ensin vain johonkin tutustumalla. Kun sekään ei välttämättä johda useinkaan mihinkään, tai ainakaan siihen, että myös se toivomansa samankaltainen ja todellinen ja oikea ystävä sattuisikin löytymään ja olemaan siellä toisessa päässä.
Olen myös tehnyt elämänvalintoja, mitkä osaltaan poikkeaa ehkä muiden valinnoista. Ehkä ne ovat enemmänkin periaatteellisia arvoja tai mitkä laitan ihmisenä ja elämässäni itselleni vain tärkeämmiksi. Mietin vain jos eläisinkin toisin ja toisella tapaa, olisiko niitä ystäviä enemmän tai ainakin helpompi tavata ja nähdä heitä useammin. Joskus valinnat tuottavat tuskaa ja joistain asioista on luovuttava vain omien periaatteidensa tai halunsa vuoksi. Sitähän tämä elämä välillä on miettiessä sitä, mikä tekee onnelliseksi ja mistä joutuu luopumaan ollakseen kuitenkin lähes onnellinen ihmisenä, vaikka onkin yksinäinen.
Sinäpä sen sanoit. Ystävien puute ei liene kovin erinomainen eikä varsinkaan kestävä lähtökohta uudelle ystävyydelle. Ystäväthän ovat niitä, jotka haluavat olla itsen kanssa juuri itsen takia, ei sen takia, ettei ole muitakaan ehdokkaita. Homman pitää perustua vapaaehtoisuuteen, eikä sitä saa kuormittaa huoli siitä, että ehkä tuottaa "jollekin epätoivoiselle" nettituttavuudelle uuden pettymyksen, jos ei itse lopulta koekaan ystävyyden muodostuneen.
Niinpä. Tutunkuuloisia nuo teidän kommenttinne. Olen miettinyt enenevässä määrin tässä syksyn aikana, että mikä mättää kun tunnen oloni niin yksinäiseksi. Olen myös suhteessa, mutta ei se korvaa ystävyyttä. Haluaisin sydänystäviä, joiden näkemisestä iloita ja joiden kanssa jutellessa mieli kevenisi ja joiden kanssa ennen kaikkea tuntisi olevansa samalla aaltopituudella. Sellaisia joiden kanssa juttelusta saisi älyllistä ja henkistä tyydytystä. Tällaisiä ystäviä minulla on ollut elämän varrella useampiakin, mutta eri syistä kaikki ovat jääneet jonnekin. Tälläkin hetkellä minulla on vajaat kymmenkunta ystävää, osa heistä sellaisia että uskon ystävyyden säilyvän vielä vuosikymmeniä, jopa läpi elämän. Vähemmän on kuitenkin heitä, joiden kanssa voisi ex tempore lähteä kahville, konserttiin tai suunnitella yhteistä juhannusta. Ja ennen kaikkea, vaikka he kaikki ovat rakkaita, kukaan heistä ei ole sellainen kuin intensiivisissä ystävyyssuhteissa on ollut. Joku, jonka kanssa tiedätte puolin ja toisin missä arjessa tarkalleen mennään. Joku, joka vain tajuaa sinua ja jota itse ymmärrät ja jonka kanssa keskustelu on "tyhjentävää ja puhdistavaa".
Mietin olenko liian valikoiva. En edes halua tutustua ihmisiin kovin helposti ja arvioin heidät helposti ulkopuolelta liian mielenkiinnottomiksi, ehkä ennenaikaisesti. Mutta mietin myös, että jos olisin jotenkin pinnallisempi ja enemmän tässä hetkessä elävä, niin olisiko ystäväpiirin kasvattaminen helpompaa. Yksi syy on kuitenkin valitettava totuus, joka edellä tuli ilmi: tietyssä iässä ystävien löytäminen muuttuu huomattavasti aiempaa vaikeammaksi. Koulu- ja opiskeluaikana ihmisiin tutustuu helpoimmin, mutta työelämässä monet (kuulun useimmissa tapauksissa heihin itsekin) haluavat pitää työkaverit vain työpaikan kahvipöydän tuttavina.
No mulle riittäisi tätä nykyä ihan pinnallisempikin ajanvietto, kunhan näkisi vähän useammin kuin kerran pari vuodessa niitä ihmisiä, joiden seurassa viihtyy. Olen jopa niin epätoivoinen, että ilahdun, kun saan hääkutsun, vaikkei hääpari kovin monta sanaa ehdi kanssani juhlien aikana vaihtaakaan...
Uusien ystävien kanssa olen myös valikoiva, ja valitettavasti ehdokkaat ovat olleet sellaisia, jotka eivät vastaa kriteereitäni. Olen kuitenkin mieluummin yksin kuin sellaisten seurassa, jotka ilmaisevat epäluotettavuutta kertomalla toisten yksityisasioita selän takana tai eivät osaa nauraa muuten kuin muita pilkkaamalla.
Niinpä. Aina ystävyyden loppuminen ei ole omaa tai kenenkään muunkaan syytä. Joskus elämä vain kuljettaa erilleen.
Mielestäni kuitenkin yhteyden pitämättömyys on aina valinta. Tokihan se voi unohtua pitkäksikin aikaa, mutta kun toinen muistuu mieleen, voi päättää soittaa -tai olla soittamatta. Monet eivät tunnu tiedostavan yhteydenpidon merkitystä ja ystävyyden arvoa. Vanhojen, hyvien ystävien annetaan kadota jos vain on uusia itsellä tilalla. Jos ei olisi -kyllä silloin pidettäisiin yhteyttä...
Juuri niin. Luulisi, ettei vaikka puhelinsoitto silloin tällöin ei veisi liikaa voimia. Voihan tietysti olla, että heidän nähdäkseen ystävyytemme on ennallaan, vain jonkinlaisessa uinuvassa vaiheessa. Ehkä he eivät ymmärrä, että asia on minulle ongelma. En ole viitsinyt kamalan paljon mainostaa yksinäisyyttäni, koska siihen samalla sisältyisi epäsuora syytös toista osapuolta kohtaan. Olen ehkä myös antanut liikaa painoa ystävyyksille ihmisten kanssa, joilla on itsellään paljon laajempi ystäväpiiri. Ehkä olen kuvitellut ystävyydestämme liikaa. Jollain tapaa nolottaa.
No, ainakin minulla on selvästi liikaa aikaa miettiä asioita...