Olen nyt 41v. mies ja olen koko elämäni "tiennyt", että en halua omaa lasta. Pidän kyllä jonkin verran lapsista, jaksan leikkiä sukulaisten lasten kanssa heillä vieraillessani, jne., osaan kantaa vastuuta muista ihmisistä ja työstäni. Mutta kuitenkaan en halua sitoutua omaan lapseen seuraavaksi 18 vuodeksi/loppuelämäkseni. Lisäksi koen, että minun pitäisi sitoutua lapsen äitiin seuraavaksi 18 vuodeksi, en haluaisi ottaa lasta tehdessä huomioon sellaista vaihtoehtoa, että eroaisimme ennen kuin lapsi on täysi-ikäinen.
Minulla on ollut elämäni aikana muutama vakava seurustelusuhde, yksi niistä päättyi koska nainen halusi välttämättä lapsen, mutta minä en.(olimme yhdessä yli 5 vuotta ja kaikki sujui hyvin)
Nyt 3 vuotta sitten rakastuin tosissani yhteen naiseen, minulla oli samanlainen olo kuin pikkulapsella joulupukkia odottaessa. Suunnittelimme yhdessä naimisiin menoa, asunnon ostamista, lasten tekemistä, jne. Kun olin todella rakastunut, niin tuo sitoutuminen lapseen ei tuntunutkaan enää niin pahalta.
Menimme sitten naimisiin, mutta siinä vaiheessa onnemme alkoi jo rakoilla. Minulle selvisi, että seurusteluaikanamme hän oli maannut kerran jonkun toisen kanssa, lisäksi hän aina silloin tällöin valehteli minulle. Ei hän tuota syrjähyppyäkään ole koskaa tunnustanut, saati anteeksi pyytänyt.
Nämä tapahtumat ovat sitten "palauttaneet" minut entiseksi itsekseni, uskoni joulupukkiin on mennyt. Tällä hetkellä hänen raskaaksi tulemisensa olisi elämäni suurin katastrofi.
Mutta hän ei ymmärrä, että miksi minä en halua lasta, vaikka kolme vuotta sitten unelmoimme yhdessä siitä!
Ehkä moni ihminen haluaa oikeasti omaa lasta niin paljon, että he ovat valmiita tinkimään siitä kumppanista saadakseen haluamansa. Minä taas haluan lasta niin vähän, että rakkauden täytyy todella sekoittaa minun pääni alkaakseni haluamaan omaa lasta.
Miksikö kirjoitan tänne?
Haluaisin kuulla mielipiteitänne lasten hankkimisesta, onko se joku asia joka halutaan tehdä joka tapauksessa vai onko se vain onnistuneen ihmissuhteen lopputulos?
Kumpaan teidän on helpompi samaistua, minuun vai vaimooni?
Minulla on ollut elämäni aikana muutama vakava seurustelusuhde, yksi niistä päättyi koska nainen halusi välttämättä lapsen, mutta minä en.(olimme yhdessä yli 5 vuotta ja kaikki sujui hyvin)
Nyt 3 vuotta sitten rakastuin tosissani yhteen naiseen, minulla oli samanlainen olo kuin pikkulapsella joulupukkia odottaessa. Suunnittelimme yhdessä naimisiin menoa, asunnon ostamista, lasten tekemistä, jne. Kun olin todella rakastunut, niin tuo sitoutuminen lapseen ei tuntunutkaan enää niin pahalta.
Menimme sitten naimisiin, mutta siinä vaiheessa onnemme alkoi jo rakoilla. Minulle selvisi, että seurusteluaikanamme hän oli maannut kerran jonkun toisen kanssa, lisäksi hän aina silloin tällöin valehteli minulle. Ei hän tuota syrjähyppyäkään ole koskaa tunnustanut, saati anteeksi pyytänyt.
Nämä tapahtumat ovat sitten "palauttaneet" minut entiseksi itsekseni, uskoni joulupukkiin on mennyt. Tällä hetkellä hänen raskaaksi tulemisensa olisi elämäni suurin katastrofi.
Mutta hän ei ymmärrä, että miksi minä en halua lasta, vaikka kolme vuotta sitten unelmoimme yhdessä siitä!
Ehkä moni ihminen haluaa oikeasti omaa lasta niin paljon, että he ovat valmiita tinkimään siitä kumppanista saadakseen haluamansa. Minä taas haluan lasta niin vähän, että rakkauden täytyy todella sekoittaa minun pääni alkaakseni haluamaan omaa lasta.
Miksikö kirjoitan tänne?
Haluaisin kuulla mielipiteitänne lasten hankkimisesta, onko se joku asia joka halutaan tehdä joka tapauksessa vai onko se vain onnistuneen ihmissuhteen lopputulos?
Kumpaan teidän on helpompi samaistua, minuun vai vaimooni?
Vastaukset 27
Vanhimmat
Sinuun ei todellakaan voi samaistua, jos et osaa edes keskustella ikävistä asioista, kuten naisesi pettämisestä. Tuntuu hullulta että olet edes yhdessä ihmisen kanssa kehen et luota. Minusta teidän kohdalla ei voi edes puhua onnistuneesta parisuhteesta, jos kerran toinen on täysin omassa kuplassaan ja haaveilee lapsesta ...ja toinen ajattelee kumppanistaan noin?!!
Mitä tuohon lasten tekoon tulee. Ne, jotka haluaa lapsen pitää sitä ainoana oikeana suhteen jatkumona, eivätkä ymmärrä mitään muuta ratkaisua. Eli tulevat ns. "vauvauskoon". Kun taas me vapaaehtoisesti lapsettomat näemme parisuhteen muussa roolissa kuin isän ja äidin. Jotkut naiset haluaa tehdä sen lapsen joka tapauksessa, eli heillä lisääntymisen tarve on niin suuri, että parisuhteen muoto tai olemassaolo ei estä mitään. Mieti mihin olet itse valmis? Haluatko roikkua suhteessa, jossa tiedät toisen tarpeet erilaisiksi kuin omasi.
Elämä on kovin yksinkertaista kun tietää mitä haluaa tai ei halua, ja kenen kanssa sitä haluaa tai ei halua.
Kiitos asiallisesta kommentista!
Olen tietenkin yrittänyt keskustella vaimoni kanssa tuosta pettämisestä.
Mutta hänen tyyliinsä kuuluu kieltää kaiken sellaisen tapahtuminen, joka
saisi hänet huonoon valoon. Esim .kerran näin hänet kadulla kävelemässä exänsä kanssa,
mutta he eivät nähneet minua. Sitten kun myöhemmin kerroin vaimolleni nähneeni heidät
yhdessä, hän kielsi tapahtuneen. Minun olisi pitänyt esittää kännykkäkuva todisteeksi. Joten
en siis voi edes luottaa omiin silmiini.
Sen verran hän on kommentoinut tuota pettämistään, että "mitään ei tapahtunut ja jos
olisikin tapahtunut, niin silloin hän oli vapaa tekemään mitä halusi, koska emme vielä olleet
naimisissa"
Tuo on tietenkin totta, mutta minulle tulee sellainen olo, että hänellä ei ollut silloin
samanlaista naivia uskoa minuun, kuin minulla oli häneen(ja suunnitelmiimme).
Tällä hetkellä olen oppinut luottamaan häneen, hän päässyt eroon noista tilanteista, joissa
hän ei halua tai kehtaa kertoa totuutta. Muutenkin pidän häntä aika kunnollisena.
Mutta tosiaan nuo vuoden-parin takaiset tapahtumat veivät minun "vauvauskoni", ehkäpä
hänellä olisi käynyt samoin, jos minä olisin ollut tuo valehteleva osapuoli.
(ekalle kommentoijalle vastaan, että olen tuota homoasiaakin miettinyt, se sopisi minulle
paljon paremmin. Mutta siinä on vain yksi paha ongelma, miehet eivät kiihoita minua)
luottanut häneen, kauanko olet nyt pitänyt häntä kunnollisena, viikon, kuukauden, vaiko puolivuotta tai kauemmin? Luottamus ansaitaan ja kun olet varma, että pystyt todella häneen luottamaan, niin silloin voi alkaa miettimään lasten tekoa. Jos olet hiukankin epävarma, niin älä tee. Asiaa auttaa jos katsoo elämää positiivisesti eteenpäin, eikä koko ajan taaksepäin. Toisaalta kolmessa vuodessa ei vielä tunne kumppaniaan kunnolla jos olisit nuorempi, neuvoisin odottamaan vielä.
Uskon, että lapsen haluaminen on suurimmalta osalta puhdasta biologiaa. Tuoreessa suhteessa laitetaan paljon lapsia alulle, koska seksi on tuolloin pääosassa. Ei lapsia syntyisi läheskään niin paljon, jos tuo vaihe ohitettaisiin.
Niillä joilla ei ole suurta lapsentekoviettiä, astuvat usein järkisyyt tilalle. Ja päinvastoin, ne jotka ehdottomasti haluavat lapsen, laittavat sen vaikka huonoon suhteeseen.
Ymmärrän sinua hyvin, koska minäkään en ole koskaan erityisemmin halunnut lasta. Olen ollut useassa pitemmässäkin suhteessa, mutta koskaan en ole loppujen lopuksi lasta halunnut miesteni kanssa. Yhden kanssa tästä asiasta tuli varsinaisesti ongelma.
Minusta on hyvä, että pohdit asiaa näin, koska se auttaa ymmärtämään tilannetta. Ei tällaiseen ole olemassa mitään oikeaa ratkaisua. Parasta on olla rehellinen itselleen ja miettiä, mitä elämältä haluaa ylipäänsä. Kannattaa miettiä, mikä on tilanne vaikkapa viiden vuoden päästä, ja mitä toivoisi silloin tapahtuvan.
Unohda lapsenteko ko naisen kanssa!
Käsityksesi on varsin yleistä kaltaistesi ihmisten joukossa. Pitää tehdä asiat a, b ja c, koska niin vain kaikki muutkin tekee.
Ei, ei, ei. Ei noin!
Lapsia ei tehdä - niitä saadaan. Se on kolikon toinen puoli. Silti meillä on aivot, ettei niitä lapsia saadakaan ihan kenen tahansa kanssa. Lapsilla on oikeus hyvään perheeseen ja vanhempiin, mutta kaikilla vanhempi-wannabeillä ei pitäisi olla oikeutta lapsiin.
Lapsi ei ole hankinta. Se on enemmänkin tuo onnistuneen rakkauden lopputulos, mutta silloinkin harkiten. Älä tieten yritä saada lasta, jos sinulla on epäilystä siitä, pidätkö lapsista. Monet haluavat lapsen vanhuuden turvaksi, mutta se on köyhän pula-ajan ajattelua. Arvaas mitä: Nykyään lapsen kasvattamiseen menee niin suuri summa rahaa, että jos saman summan laitat sukan varteen tai pankkiin korkoa kasvamaan, sillä elät herroiksi ja kustannat vanhuusturvasi kovilla ammattilaisilla.
myönnettävä, että ajattelen parisuhdetta perheen tai lapsen kautta.
Perhearvot ovat minulle hyvin tärkeitä ja olen kiitollinen siitä, että
olen saanut elää lapsuuteni ja nuoruuteni perheen parissa.
Ehkä ajattelutapani ajatella parisuhdetta yksinomaan lasten/perheen kautta
on mennyt vähän metsään ja jälleen kerran olen joutunut muuttamaan käsityksiäni.
Että todellakaan lapsi ei välttämättä pitäisi olla se ainoa asia, johon parisuhde perustuu.
Varsinkaan jos kumppani ei edes välttämättä halua lapsia tai ettei ainakaan ole niistä
ensisijaisesti kiinnostunut. Perhearvot ovat tärkeitä, oli sitten lapsia tai ei, ja niiden
valossa olen vaikeassa tilanteessa (vaikka hyvin tiedän mitä pitäisi ajatella).
Onko tuo kertomasi nainen vielä ystäväsi? Asutteko yhdessä (toivottavasti ette!). Jos ystävyyteenne kuuluu intiimit suhteet, sinun on parasta heti tänään sterilisoida itsesi. Ainakin väliaikaisesti. Tuo nainen ei ole kertomasi mukaan luotettava eikä kukaan järkimies halua häntä lapsensa äidiksi.Mutta jos seksi on loistavaa hänen kanssaan, tiedämme aivan tarkkaan miksi sinä hengailet yhä ja riiput hänessä kiinni.
On täydellisen hyväksyttävää että et halua lasta . Kaikkia aikuisia EI ole luotu vanhemmiksi. Sellaiset aikuiset jotka tuon selvästi itselleen tiedostavat: hatun nosto heille!
Mikään ei ole niin kammottavaa kuin nähdä ja lukea vanhemmista jotka tietoisesti ja harkiten laiminlyovät lapsiaan, koska eivät olisi halunneet heitä ensin alkuunkaan. Me kaikki tiedämme että kun on lapsen tilannut, vaikka muuttaakin mielensä heitä EI voi lähettää paluupostissa takaisin. Tuo tilaaminen on seuraavan 18vuoden kiinni-olo-velvollisuus. (kuten itse sanoit)
Noita valehtelevia polvienlevittäjiä on helppo saada, heitä mahtuu 13 tusinaan. Lyotää se helmi kaikkien naisten joukosta vaatii tyotä ja vaivaa!
Joten: lapsia rakastavia, kunnon valehtelemattomia, rehellisiä, ystävällisiä ja (sisältä)kauniita naisia ON olemassa. Mars toihin! Näe hiukan enemmän vaivaa etsiessäsi kunnon puolisoa!
Viestisi onkin avioliittopalstalla. Joten ilmeisesti jo olette naimisissa ja asutte yhdessä. siitähuolimatta viestini sisälto EI muutu. Tuo naine kertomasi mukaan ole luotettava joten hankkia lapsi sen kanssa ei olisi kaikkein älykkäin teko.
ei ole 100%:n ehkäisykeino.
saada lapsia ja aina ei saa, vaikka haluaisikin.
Monet yli 40-vuotiaat naiset ovat jo lapset tehneet tai sitten eivät niitä halua ollenkaan. Eivät kaikki halua lapsia.
ja olet noin epävarma, niin älä yritä sille perustalle lasta.
Ja ihmisille jotka tuomitsevat lapsettomuuden, niin aina lapsettomuus ei ole tahallista, monet ovat yrittäneet jo vuosiakin lasta, eikä ole kuulunut. Jokaisen lapsettomuus ja lapsellisuus on henkilökohtainen asia ja siitä huomauttaminen menee yksityisyyden rajan yli, eli on pelkkä loukkaus.
Kieroa.... Otathan myös huomioon, että nainen voi halutessaan tulla raskaaksi, vaikket itse sitä haluaisi. Tuolla valehtelun ja vähättelyn pakkomielteellä nainen onnistuu joku päivä muka vahingossa tulemaan raskaaksi. Näitä vastaavia tarinoita on....ja paljon!
Jos haluat jatkaa naisen kanssa seksin tai taloudellisen avun tai minkä ikänä syyn vuoksi, ja tiedät jo ettet halua lasta, käy hyvä mies vetämässä johtimesi tukkoon, eli steriloimassa itsesi.
boksi on taas avattu, enkä tiedä millä verisinetillä tai vaatimattomammin erikeepperillä sen saisi pysyvästi kiinni. En tiedä, miksi pitää täällä palstalla mukamas nimettömästi kommentoida kaikkea yksityiselämän asioita kaiken kansan huviksi. No kaikkeen sitä näköjään taipuu, kun on ns. pakko eli sisäinen pakko eli ts. kukaan ei käske mitään tekemään paitsi se sisäinen ääni. Niin lisätään vielä että mulla ei ole koskaan todettu skitsofreniaa, vaikka se sisäinen ääni on siellä pään sisällä käskenyt koko elämän tekemään kaikkea tyhmää. Sen verran on pakko sanoa, että vaikka kuinka olisi ymmärrettävät tarkoitusperät yksityiselämän penkomiseen, niin pitää ymmärtää, minkä määrän kärsimystä aiheuttaa useille asianosaisille penkomalla päivänvaloon kaikki yksityiselämän asiat.
Palataan nyt vielä näihin syrjähyppyihin ja niiden salaamiseen.
Yleensä syrjähypyistä ensinnäkin kerrotaan siitä syystä, että itsellä on huono omatunto.
Jos syrjähypystä kertoo, niin kumppani pahoittaa mielensä ja luottamus menee.
Jos syrjähypyllä ei ole mitään vaikutusta suhteeseen, niin pitäisikö siitä kertoa vain rehellisyyden
nimissä. Jos ei ole aikomustakaan mennä suhteeseen jonkun yhdenillan jutun perusteella, niin
pitääkö siitä tehdä tiliä. Lähinnä siinä puhdistaa omaa pahaa oloaan ja siirtää sen toiselle.
Itse en välttämättä haluaisi kuulla jostain yhdenillan jutusta tilitystä, jos ei ole tarkoitus erota.
Ja tästäkin on ihan omakohtaista kokemusta.
Toisaalta olen sitä mieltä, että jos toinen pettää tai käyttää väkivaltaa suhteessa, niin
en kyllä pyytelisi mitään anteeksi. Tällaista filosofiaa ei mistään kirjoista ja kansista löydy,
mutta niin se vain oma sisäinen ääneni (kutsutaan vaikka omaksitunnoksi) kertoo.
Eli jos toinen satuttaa riittävän pahasti, niin en pode mitään omantunnon tuskia tämän satuttamisest. Olisiko joku hammurabin laki sitten lähellä: silmä silmästä... pettäminen pettämisestä...
Toisaalta kun täälläkin näitä miesten kommentteja lukee, niin eipä tunnu miehet laittavan omia pettämisiään naisten pettämisien kanssa samalle viivalle. Jälleen kerran mies saa tehdä mitä vaan ja nainen ei yhtään mitään. Ja siinäkö se tasa-arvo taas toteutuu... Miehiä pitää ymmärtää - niiden tarvetta seksiin ja seliseli, mutta naisia ei koskaan tarvitse ymmärtää missään olosuhteissa.
Vielä sitten tuosta lapsiasiasta.
Niin varmaan se on taas lapsellista kuvitelmaa, että täältä maan kamaralta löytyisi yhtäkään miestä, joka aidosti haluaisi lapsia. Sovitaan niin, että mies haluaa seksiä ja nainen lapsia. Ja kun nainen on saanut lapset, niin se ei enää halua seksiä (ja siihen loppui avioliiton hiljentynyt seksielämä). Niin, ehkä se on aivan totta, että kun nainen ympäröidään liiallisella turvallisuuden tunteella parisuhteen suhteen (avioliitto) ja lapset on hankittu, nainen mieluummin jättää seksin väliin. Kun suhteessa on tietty annos epävarmuutta ja missään nimessä ei lapsia, niin pysyy nainenkin keskittymässä siihen oleelliseen eli mieheensä (joka on tietysti center of the universe...)
Itse uskon vielä joulupukkiin ja onneksi en siis usko edelliseen.
Minusta on turhaa nähdä lapsi elinikäisenä sitoumuksena tai siteenä siihen kumppaniin.
Kumppanista pääsee aina eroon ja lastakaan tuskin väkisin tarvitsee nähdä, jos ei halua.
Muistan kuinka itsekin naureskelin niille tuulipukuihin pukeutuneille hiekkalaatikon päivystäjille,
että onpa tylsää elämää. Enpä arvannut miten hyvin siellä hiekkalaatikon reunalla tulisin itse viihtymään ja miten tylsää elämää tulisin itse viettämään (ilman että yksikään päivä tuntuu tylsältä). Lapset tuovat sellaista sisältöä elämään, jota ei voi mistään muualta hankkia eikä millään muulla korvata. En suosittele luopumaan lapsen hankkimisesta, vaikka sitten kumppanista luopuisitkin (mistä lienee epäluottamussyistä).
Kukaan tuskin tulee koskaan myöskään pitämään sinusta niin paljon ja ilman ehdoitta kuin omat lapset. Vaikka miten varovaisesti tai pikemminkin kyynisesti suhtautuisi parisuhteisiin ja niiden kestävyyteen, niin vanhemmuus on ja pysyy. Ja toisaalta kaikille kunnollisille ja täysjärkisille kansalaisille toivoisi niitä jälkeläisiä jatkamaan geenejä seuraavaan sukupolveen. Eli jos ei miespuolinen mitään muuta hyvää voi lapsissa nähdä, niin edes se sitten.
Älä koskaan avaa suomi24:sta saati "Pandoran boxia" jos olet nauttinut hieman...
sanoa vaan, että tietyt puupäät ei ikinä opi yhtään mitään...
kai se Pandoran boxin sulkemiseksi olisi lopettaa kaikki aktiviteetit, jotka sitä pitävät auki, molemmin puolin. Se on varmasti ainoa tie ulos sen vaikutusvallasta, jos se nyt sittenkään on mahdollista.
Mutta niin kauan kuin kumpikaan osapuoli pitää mitään sormia kannen välissä, niin on turha odottaa, että se menee kiinni. Jos asiat eivät olisi menneet niin pitkälle metsään, niin olisi kai helpompi selviytyä vaurioista. Kyse on kai myös siitä, pääseekö vaurioista ylipäätään yli ja millä tavalla.
Toisaalta kyse on myös siitä, millaisiin parisuhteisiin femakkolesbot ja sovinistisiat kykenevät.
Todennäköisesti femakkolesbot jatkavat telaketjuilla jyräämistä ja ei välttämättä sovinistisian kumppanillakaan helppoa tule olemaan. Tämä ei tarkoita että nämä parisuhteet eivät voisi olla hyviäkin, mutta ehkä jotain oleellista voi jäädä puuttumaan. Femakkolesbo tuskin kunnioittaa ketään ja sovinistisika tuskin välittää kenestäkään, joten ongelmia voi olla edessä. Parisuhde on kuitenkin oleellinen osa aina avioliitossa, oli lapsia tai sitten ei. Toisaalta kyse on siitä, onko asioista ylipäätään mahdollista päästä yli ja jatkaa elämää niin kuin ennenkin. Erittäin vaikeita kysymyksiä ihan jokaikiselle asianosaiselle.
Samastun ilman muuta sinuun, vaikka nainen olenkin. Eikä arvatenkin ole kovin vaikea päätellä, että olen lapseton. Ikää minulla on 33 eli olen juuri siinä iässä, että paineita lasten tekemiseen on aivan joka suunnalta. Olen aina pitänyt järkyttäväna asiana, että lapsia tuosta vain tehdään. Minun mielestäni lapset ovat parisuhteen yhteinen prosessi, ja asia pitää tarkkaan puntaroida. Asiaan ei saa vaikuttaa toisen yksipuolinen haluaminen. Ja siis on sanomattakin selvää, että ratkaisua ei saisi tehdä yksin.
Olen itse parisuhteessa. Seurustelua takana 3 vuotta. Ja aivan kuin sinäkin kerroit, olin alussa tähän kyseiseen henkilöön aivan umpirakastunut. Hymyilytti tuo joulupukki-vertauksesi, sillä aivan samanlainen tunne oli minulla. Seurustelumme alkuvaihe oli etäsuhdetta, sillä olin silloin vielä toisessa kaupungissa töissä. Emme siis aloittaneet heti tiivistä suhdetta. Ajatuksissa kuitenkin kävi mahdolliset lapset yms. Pidin aivan uskomattomana, että löytyi tällainen lapseton mies. Ajattelin, että voisimme näistä asioista olla samoilla linjoilla. Hupsista, mitäs minulle selvisikään, kun muutin ja suhde alkoi. Ihan vain oli jäänyt kertomatta, että niitä lapsia miehellä oli sitten peräti 3 kappaletta. Tässä vaiheessa ruusunpunaiset silmälasit väistyivät, ja elämän realiteetti tuli kehiin. Olin nuoremapana jo pohtinut tätä lapsiteemaa, mutta ollut jo silloin epävarma, haluanko todella tulla äidiksi. Tämä mies sai minut hetken unohtamaan kaikki aiemmat päätökseni ja harkitsemaan asiaa uudessa valossa.
Nyt kolmen vuoden jälkeen minulle on selvinnyt, etten lapsia halua, siis ainakaan hänen kanssaan. Enkä usko, että haluaminen muuttuu edes jonkun toisen miehen kanssa. Mahdollisuus minulla toki on vielä puntaroida asiaa, biologia antaa vielä muutaman vuoden myötä. Kysymyksessä on tilanne, että mies antaisi asialle vihreää valoa. Toisaalta hänen mielestään lapsia tehdään ilmeisesti ilman, että sitä tarvitsee sen kummemmin miettiä. Minä taas olen pohtiva analyyttinen luonne etenkin näissä asioissa.
Arkipäivää minulle on ystävä-/kaveripiirin kommentit ja erilaiset ehdotukset siitä, miten sen "lapsen voisin tehdä". Yleisin kommentti on, että jätä ne pillerit salaa pois. Etenkin naiset eivät tunnu käsittävän, että nyt on kysymys minulle vakavasta asiasta eikä siitä, että mies vastustaa ajatusta.
Sinulle haluan sanoa, että älä lähde mukaan lapsenteko -rumbaan. Varsinkin kun tunnut olevan epävarma omista tuntemuksistasi. Se, että olet harkinnut lapsia joskus aiemmin, ei velvoita sinua alkamaan isäksi.
koskaan uskonut, miten raskasta tämän läpikäyminen ja läpivieminen voisi olla.
No loppu alkaa häämöttää, joten pakko vielä jaksaa maratonin viimeiset kilometrit.
Koska olen pakostakin joutunut hautaamaan omat unelmani tiettyjen asioiden suhteen
jo hyvin kauan sitten, niin eipä tämä enää mitään uutta ole. Siitä ei nyt ole kyse.
Viimeiset kuukaudet ovat olleet kuin rikollisella rangaistusta odotellessa.
Hyvä kuvaus oli Dostojevskin kirjassa kuolemanrangaistuksesta, jota henkilö kuvasi
kuolemanrangaistuksen olevan kohtuuton rangaistus taposta. Perusteluna että
on tuskallista ja kiduttavaa odotella kuolemaa, joka on peruuttamattomana edessä.
Tällainen henkinen kärsimys ei millään tavalla vastannut rikollisen uhrilleen tekemää
yllätyksellistä kuolemaa. Henkilön mielestä fyysinen kidutus jopa lievensi tätä henkistä
kärsimystä, koska fyysiset kivut veivät ajatukset pois itse peruuttamattomasta kuolemasta.
Tämä tietyllä tavalla kuvaa hyvin sitä, mitä on itse viimeisten kuukausien aikana kokenut.
Mikään koettu epäoikeudenmukaisuus tai henkinen kärsimys ei tunnu niin pahalta ja
tietyllä tavalla vain parantaa oloa, kun se saa ajatukset muualle siitä varsinaisesta kärsimyksestä.
Se edesauttaa asioiden läpikäymistä ja ehkä antaa toivoa jostain sovituksesta, joka muuten on tuntunut mahdottomalta. Mikäli potee omantunnon tuskia jostain tekemästään asiasta, niin on helpompaa jos ikään kuin kokee saaneensa siitä rangaistuksen. Itsekin voi itseään rankaista, mutta tietyissä asioissa se voi olla hankalaa rankaisematta muita. Tämä on varmaan auttanut pitämään koossa asioita, joista ei ole kyennyt paljoakaan välittämään. Nyt on kuitenkin tullut se aika, jolloin niistä asioista on pakko alkaa pystyä taas välittämään tai muuten ne hajoavat käsiin. Ja ainoa tapa on saada anteeksi.
Mitkään tapahtuneet vääryydet tuskin koskaan korjaantuvat tekemällä lisää vääryyksiä.
Toisaalta rikollisen kohtalo (jos katuu tekoaan) on paljon uhrin käsissä.
Uhri voi vaatia hyvitystä kostoa tai antaa armahduksen. Viimeiset kuukaudet olen jaksanut
uskoa hyvitykseen (joka tässä tapauksessa ei ole kovinkaan oikein) tai armahdukseen. Mutta voimat alkavat
olla vähissä ja kaikki se minkä puolesta on jaksanut taistella on yhä kateissa. Tietyllä tavalla
se on se usko joulupukkiin ja siihen mihin on aina uskonut. Että siltä pohjalta pystyy edelleen
katsomaan eteenpäin.
Mitä tulee lapsen hankkimiseen, niin missään tapauksessa sellaista ei ole kenellekään velkaa eikä niitä kenenkään kannata hankkia vastentahtoisesti. Ja asioissa voi vapaasti muuttaa mieltään ilman että sitä
tarvitsee kenellekään perustella. Ja on ihan järkevää harkita sitä asiaa - liian paljon lapsia elää huonoissa olosuhteissa. Tietysti voi miettiä sitä, että mikä on se syy, miksi lapsia ei halua hankkia. Jos elämässä on paljon muuta tärkeää ja tuntuu että ei ole aikaa tai kiinnostusta, niin eihän siinä mitään. Toisaalta jos elämässä joskus tulee rauhallisempi vaihe tai vaikka vanhempana voi olla kiva, että ympärillä löytyy lapsia.
on kirjoittaa 'whole truth and nothing but the truth'.
En tiedä onnistuuko itseltänikään.
Varmaa on että tuomio on vähintään elinkautinen.
Olen aikuinen nainen, ja tiedän etten halua lapsia. Edellinen, monivuotinen avoliittoni päättyi tämän asian vuoksi; kompromisseille ei ole sijaa tässä asiassa. Myös tuttavapiirissäni on muutama liitto kariutunut, kun mies on halunnut lapsia, ja nainen ei. Tämä ei ole sukupuolisidonnainen asia (eikä myöskään seksuaalisen suuntautumisen asia, kuten ensimmäinen kommentoija arveli...)
Rakastan lapsia, myös työn puolesta olen lasten kanssa tekemisissä. Itse en vain näe perhe-elämää vaihtoehtona, en ole koskaan haaveillut omista lapsista, imettämisestä, pikku koululaisista, hiihtoretkistä, iltapaloista, kesäreissuista... Tykkään kyllä touhuta ystävien lasten kanssa: leikkiä, opetella lukemista, leipoa, möyriä kurassa, pelailla, viesä elokuviin, itkeä, nauraa. Mutta että oma lapsi. Ei.
Lapsi ei nähdäkseni ole onnistuneen ihmissuhteen lopputulos, vaan nimenomaan jotain, mitä kaipaa ja haluaa. Yksin tai yhdessä.
En osaa kuvitella, miltä lapsen haluaminen tuntuu.
Moni ei osaa kuvitella, miltä tuntuu kun tuo tunne puuttuu.
Jollekin lasten saaminen (tai niistä haaveileminen) on luonnollista ja luontevaa, itsestään selvää.
Joillekin asia on kompleksisempi.
Ihan ilman vikoja ja traumoja.
Jos vaimosi kaipaa kovasti omaa lasta, on hänen nähdäkseni muutettava elämänsä suuntaa. Toivottavasti hän löytää mieluisan kumppanin ja heidän on mahdollista saada yhteisiä lapsia. Tämä ei aina ole mahdollista, mutta silloin suru lapsettomuudesta on yhteinen. Asia on täysin eri, jos toinen ei lähtökohtaisesti halua lapsia.
Minun on helppo samaistua molempien tunteisiin, sillä aihe on omakohtainen ja yhä myös kipeä. Tälle asialle vaan ei voi mitään, ja kyse on kuitenkin elävästä ihmisestä. Ei kannata lähteä kokeilemaan, josko se siitä.
Ikävä tilanne.
Tuossa vastauksessa kiteytyi kaikki. Todella hieno kirjoitus. Juuri näin itse VaLa:na ajattelen. En siis ole lastenvihaaja, mutten vain halua niitä.
Todellakin, jos nainen tai mies ei halua lasta, niin asia on loppujen lopuksi varsin yksinkertainen, koska kyse on halun puutteesta. Sellainen ihminen, jolla tämä halu on, ei useinkaan osaa asettua lasta haluamattoman osaan, etenkin kun kulttuurimme ikäänkuin kieltää tällaisen spekuloinnin. Ts. lasta haluamattoman on kyllä kulttuurimme "etiikan" mukaan ymmärrettävä sellaista ihmistä, joka lasta haluaa, mutta päinvastainen asetelma harvoin toteutuu. Harmillista, koska lasta haluamattomia ihmisiä on kuitenkin melkoinen joukko, vaikka vähemistönä ovatkin.
Sen verran tuosta omasta vakaumuksestani, että ehkä tietyissä olosuhteissa minäkin olisin valmis tulemaan isäksi.(mutta en usko koskaan saavuttavani noita olosuhteita, lisäksi ikää on jo paljon)
Mutta seuraavat asiat pitäisi olla toteutuneena, että tuntisin asian mielekkääksi;
-työpaikka, jonka tunnen omakseni. Haastava, etenemismahdoolisuuksia tarjoava työ. Kivat työkaverit.
-asuipaikka josta kuvittelisin, että haluan asua siinä lopun ikäni.
-riittävästi varallisuutta/riittävä ansiotaso, jotta ei tarvitsisi stressata raha-asioilla
-läheiset suhteet sukulaisiin
-hyvä ystäväpiiri
-lopuksi tärkein, se oikea nainen
Teikä on niin kuin hakemassa elämää nimeltä PERFEKT.
Nimittäin luin tuon ongelmasi lävitse ja vastaus on, että on helpompi samaistua vaimoosi. Ettäkö miksikö tuohon epämääräiseen, "epäluotettavaan", syynin alla olevaan epätäydelliseen muijaasi.
Ensinnäkin siksi, että olen nainen, toiseksi siksi, että hän epätäydellisenä on jotenkin inhimillisen ja todellisemman oloinen.
Helppoa ei ole ilmeisestikään olla vaimonasi, Sir Itsensä Lumoissa Pyöriskelijä.
Tämä on totuus: haluat täydellisen vaimon, täydellisen asuinpaikan, täydellisen ansiotason, täydellisen läheiset ja täydelliset suhteet sukulaisiin, täydellisen ystäväpiirin ja täydellisen oikean, OIKEAN naisen.
Et halua väärää naista ja hänen kauttaan vääriä lapsia. Nimittäin jos noista arvoikkaista palleistasi nyt suvaitset luovuttaa yhtäkään siementä epätäydelliseen naiseen, joka mahdollisesti ei olisi edes luotettava ja sinun luotettavuustestisi läpäisemä.
Mieluummin heität pallisi roskiin kuin elättäisit ja kasvattaisit jotensakin vääränlaisen lapsen, joka ei elämäsi arvokkaisiin tavoitteisiisi mahtuisi.
Tämä on totuus... mitä ilmeisemmin. Jonkun kai se oli sinulle sanottava. Se olin minä: LA
oliko kiroituksessani jotain joka ärsytti sinua, vai yritätkö ärsyttää minua?
Tai sitten vain ymmärsit väärin?
Mun mielestä nuo mainitsemani asiat ovat sellaisia, joita jokainen ihminen toivoo saavansa elämältään
Joku saa, joku ei.
Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään. On monia asioita joita en ole saanut, enkä usko, että koskaan tulen saamaankaan.
Ymmärrän, että sellaiset ihmiset jotka oikeasti haluavat oman lapsen, ovat valmiita tinkimään lapsen vuoksi monesta asiasta. Tai eivät ainakaan valita. Itse en kuulu tähän ryhmään.
"Ymmärrän, että sellaiset ihmiset jotka oikeasti haluavat oman lapsen, ovat valmiita tinkimään lapsen vuoksi monesta asiasta. Tai eivät ainakaan valita. Itse en kuulu tähän ryhmään."
Ja nämäkään asiat eivät ole sidoksissa toisiinsa: toisilla ei ole tavoitteita ja isompia haaveita, ja toisilla on. Lapsilla tai ilman.
Minä ainakin ymmärrän alkuperäisen kirjoittajan pohdiskelua täysin. Vaikkakin lapsen saamisen tulisi olla (lisääntymisen, ihmiskunnan kannalta) mitä luonnollisin asia, se ei sitä meille kaikille ole.
Sori vaan.
Pyöräyttäkää te muutama lisää, jos olette huolissanne.
Maailma on myös täynnä orpoja, kodittomia lapsia. Suomalaisiakin.
Sen voin sinulle kokemuksesta kertoa, että kaikki muuttuu, kun lapsia syntyy, kaikki asiat.
Ensimmäinen liittoni kariutui nuorena, kun lapsi syntyi, eikä mies jaksanut kauaa sitä tylsää perhe-elämää, maailman ilot vei miehen mennessään. Minä naisena itkin aikani miehen perään, mutta lapsesta olin onnellinen.
Tuli toinen mies elämääni ja olimme kolmistaan aika onnellisia ja seksi maistui.
No, mentiin sitten naimisiin ja ilmeisesti se oli kuitenkin sitten minä, joka niitä lapsia halusi, mies sanoi vaan, että no joo, oothan tuon yhdenkin osannut hyvin hoitaa..
Lapset syntyivät peräjälkeen ja mies muuttui...minäkin tietenkin muutuin oikeaksi "mammaksi."
Työtä oli lasten kanssa yöstä yöhön ja mies alkoi viihtyä enempi muualla ja se seksi oli varmasti se viimeinen asia, mikä maistui kipiällä perseellä.
No, tilanne on nyt se, että lapset ovat jo aika isoja ja rakkauteni on heihin todella suuri ja varmaan mieskin heitä rakastaa aina kun jaksaa kotona piipahtaa, mutta rakkaus meidän kahden aikuisen välillä on hiipunut ja aion erota piakkoin. Miehellä on töissä suhde työkaveriinsa, joten kuviot hänelläkin varmaan selvillä. Se rakkaus väliltämme olisi varmaan hiipunut ilman lasten syntymääkin...
Haluan tällä kertoa sinulle sen, että teitpä niin tai näin, maailma ei lakkaa pyörimästä.
Jos olet varma, ettet lasta halua, älä tee sitä.
Jos päätät tehdä, liittonne voi kariutua jos joustovaraa ei ole. Lujille se lapsen tulo liiton laittaa, voi tulla vammainenkin lapsi ja ongelmat on sitten aivan erit.
Itse olen sen huomannut tuttavapiirissäni, että lasten syntymien jälkeen kaikilla on jossain vaiheessa puhuttu eroistakin ja useimmat ovatkin eronneet.
Lapset ovat kuitenkin ainakin minun kohdallani olleet se elämäni tarkoitus ja iloni ja minun ei ole tarvinnut koskaan edes miettiä noin vaikeaa asiaa, kuin sinun, että tehdäkkö lapsi, vaikka et halua. Onneksi!
Muuten, sen ensimmäisen lapseni isä sitten katosi maailman turuille, vaikka luulin hänenkin lasta silloin aikanaan halunneen, niin sitä voi asian ymmärtää väärin tai ajatukset muuttua.
Et ole huono ihminen, teitpä niin tai näin.